Lainaten Jacob Krumbergin muistelman loppua, jossa ollaan kävelymatkan päässä Oulusta ehkä 1880-luvun alussa . (*)
Illan kuluessa päättivät talossa olevat nuoret miehet lähteä vähän kyläilemään johonkin lähellä olevaan naapuriin, kuten lauseensa kuuluivat. Minullekin osoittivat he sen kunnian, että pyysivät mukaansa, johon pyyntöön suostuinkin estelemättä, — sillä olihan se jotain lystiä kun sai olla aikamiesten seurassa, jommoista arvoa ei minulla vielä tähän asti ollut koskaan ollut.
Lähdettiin siis taipaleelle, vaikka lunta vielä tuli taivaan täydeltä, ja kaikki tiet oli kovasti tukkeuksissa. Matkalla puhelivat toverini minkä mitäkin, jotka puheet eivät juuri tainneet olla mistään sivistyksen ahjosta lähteneitä, — vaan mitäpä he siitä, kun häntä vaan piisasi.
Matkamme kulki kaitaista ja mutkikasta metsätietä, jonka kahtapuolta oli vankkaa metsää. Minä kuljin tovereini jälessä, aina tavan takaa langeten paksuun lumeen, josta aina suurella vaivalla pääsin ylös.
Tällä tavoin kulettuamme muutaman parin virstan arvon, saavuimme erääseen pieneen mökkiin, jonka kartanolla oli lauma hevosia ja monioita miehiä, joitten huomasin tekevän hevosen vaihetusta. Toverini menivät heti noitten hevosen vaihtajain luo, tervehtivät heitä ja alkoivat sitten minkä mitäkin tuumia porikoita heidän kanssansa. Minä menin mökin porstuaan, jonka avonaisesta ovesta katselin heidän meininkiään.
"Sen minä sanon, että jos sillä lailla teet kaupat kuin olen sanonut, niin et kadu kauppojasi jälestäkään päin," sanoi eräs noista hevosen vaihtajista.
"En minä ... vain jos tulet sanaani niin tuoss' on käsi!" sanoi toinen ja ojensi kumppanilleen kätensä.
"Riitarahat kahtia!" sanottiin syrjästä.
"Olkoot", myönsi edellinen kaupan halullinen.
"No olkoot sitten, jos vaan pidät harjaiset."
"No kyllä minä pidän", myöntyi toinenkin ja niin ne kaupat tuli.
Sitten lähti kaikki pirttiin ja minä myös seurasin heitä.
Mötin pieni pirtti oli miehiä täpösen täynnä. Keskellä laattiaa oli pieni nelijalkanen pöytä, jonka ympärillä noin puolikymmentä miestä löi korttia. Perempänä huonetta oli niinikään pöytä jonka ympärystä myös oli räyhäileviä miehiä, joilla useammalla oli viinapullot edessä, joista ottivat aika kulauksia. Perempänä kätkyessä istui eräs vanhanpuoleinen vaimo, lapsi sylissä, joka luultavasti oli mökin haltia.
Heti meni toinen noista kauppalangoista (se jonka laitettavaksi harjaiset tuli) vaimon tykö, supisi jotain hiljaan hänen korvaansa ja heti lähtivät he molemmin ulos, vaimo ja kauppalanko. Pikkuisen ajan päästä palasivat he takaisi. Kauppalanko käveli suoraan pöydän tykö, aukaisi takkinsa, jonka povitaskusta nosti pöydälle — täysinäisen viinapullon. Sen tehtyään laski hän sen sisällystä kahteen pöydällä olevaan pikariin, ryyppäsi itse toisen tyhjäksi, viittasi sitten kauppalangolleen toista pikaria ja sanoi: "otappas tuosta".
Kauppalanko seurasi vaatimusta.
Sitten uusivat he ryyppyjään, niinkauvan, että pullon pohjapuolta vaati kallistaa päällepäin, jonka tehtyä täyttivät taasen putellinsa, joka täyttäminen lienee ollut mahdollinen ainoastaan vaimon avulla, koskapahan sen tykö aina oli asia. — Joku tekomies hän ainakin oli siihen, ajattelin minä.
Toverinikin, joitten kanssa tulin, oli hankkineet itsilleen tuon ilokurikan, jonka he pian tyhjensivät. Sitten rupesivat he kortille, "lehdistä katselemaan, kuka heistä voittaa viina-hallin", niinkuin lauseensa kuului.
Yksi heistä kuitenkin jäi tuosta lystistä osattomaksi, jonka vuoksi hän tuli minun tyköni ja sanoi: "Eiköhän mekin koiteta?" Sen sanottuaan otti hän korttipakan taskustaan ja alkoi niitä sotkea käsiensä välissä.
Minä en juuri koskaan ollut paljon ollut kortilla, valitettavasti kumminkin sen verran, että ne tunsin. Mitä tein? Omatuntoni varoitteli pahasta, vaan kiusaaja oli väkevämpi minua ja annoin vaikka vasten tahtoanikin — myöntymyksen kortille rupeamiselle!
"Pannaanko viinahalli, niinkuin nuokin toiset?" kysyi hän sitten.
"Pannaan vaan".
"Moneltako poikki?"
"Kolmelta," sanoin ja sitten sitä ruvettiin!
Ensikerralla voitin minä ja vieläpä toisellakin, vaan sitten voitti hän kolmasti peräseltään — ja viinahalli oli hänen.
No niin. Minun täytyy se laittaa, — kuinkas muutoin, sillä olihan hän sen voittanut. Menin siis vaimon puheille, sillä keltään kysymättä tiesin kellä sitä on ja esittelin asiani. Hän nousi heti ylös, viittasi että seuraisin häntä ja niin menimme porstuan perällä olevaan lautakopperoon, josta hän työnsi tuolla kirkkaalla nesteellä täytetyn putellin minulle ja minä puistin siitä rahat hänelle — puolentoista markkaa. Putellin pistin sitten varovasti taskuuni ja menin pirttiin, jossa ojensin sen voittajalleen. Hän otti heti tulpan suulta pois, ja otti aika lotkauksen. — Tietysti hän oli myös niin hyvä, että tarjosi minullekin, tuon hänelle niin helpoksi tulleen putellin sisustaa, minä taas puolestani päätin tuon sisuksen maistelemisella korvata äsköistä tappiota ja tarjottaissa otin aika paukkuja, josta oli se seuraus, että jouduin kovin juovuksiin!
Mökin pirtti rupesi pyörimään silmissäni kuin minkähän hoijakka. Kaikki esineet näyttivät menevän ylösalasin ja minä vapisin ja tärisin kuin haavan lehti!
Tunsin etten voinut pysyä seisollani, jonka vuoksi menin ulos ja hieroin lumella kivistävää otsaani. — Siinä yhtäkkiä tunsin voimani pettävän ja luiskahdin päistikkaa porrasten päähän lumikinokseen, josta en enään kyennyt nousemaan ylös! Toinnuttuani huomasin olevani mökin pirtissä. Kaikki korttimiehet ja muut kauppalangot olivat sieltä menneet pois, eikä pirtissä ollut muita kuin tuo illallinen vaimo lastensa kanssa, joka nukkui että oikein kormasi, — luultavasti oli unensa hyvinkin rauhallinen, — niin — luultavasti.
Pirtti oli muuten pimeä, yhdestä akkunasta vain paistoi himmeästi kuu, sillä ilma oli asettunut ja siaan oli tullut pakkanen. Kuin käärmeen pistämänä hyppäsin ylös ja menin ulos. Kartanolle päästyäni lähdin kiireesti astumaan takasi sitä tietä jota illalla olin tullut, oikeaan yötaloon.
Todellakin oli pakkanen kova, ja viima kylmä, joka tuuli pohjoisesta.
Tuskin olin päässyt enempään kuin puoli matkaan, tuota metsäistä ja töhmeröä tietä, kuin kuulin metsästä, syrjästä tieltä — jotain ihmisääntä. Pysähtyin kuuntelemaan.
"Voi, voi! — Tännekköhän minun piti kuolla," erotin metsästä sanat.
Paikalla lähdin siihen suuntaan, josta ääni kuului, kahlaamaan vahvaa lunta, jota oli paikoin aivan korvia myöten. Tunnustaa täytyy, että tahtoipa vähän peloksi nakkauta, kun kuulin tuon niin odottamattoman äänen synkästä metsästä, mutta katsoa kumminkin aivoin, olipa sitten mikä hyvänsä!
Pitkälti ei tarvinnutkaan kulkea, ennenkuin kuun valossa huomasin erään ison kuusen juurella kyyköittävän ihmisolennon.
Menin lähelle ja katselin häntä tarkemmin, — ja suureksi kauhukseni huomasin hänen illalliseksi korttitoverikseni!
"Voi, voi! Minä palellun tänne, juokse viemään sanaa taloon, mutta juokse pian!" sanoi hän hyvin katkonaisesti kuin minun huomasi.
Jalat oli häneltä paleltuneet niin kovin, ettei hän omin voiminsa taloon päässyt.
Minä ymmärsin hyvin asian tärkeyden ja toista käskyä odottamatta lähdin miehen vaatimusta seuraamaan. Hyvin hengästyksissäni olin kuin viimeinkin pääsin taloon ovet oli sisäpuolelta kiinni, mutta minä löin niin kovasti, että emäntä tuli aukasemaan.
"Sinäkö sieltä semmoisen elämän kanssa tulet. Minä luulin paremmaksikin," sanoi emäntä jotenkin tuimasti, ovea avatessaan, mutta kuin hän sai asiani kuulla tuli toinen ääni kelloon.
"Voi, voi! Enkös minä sitä arvannut, kun ei häntä illalla näkynyt kuin muut tulivat," päivitteli hän, ja meni kiireesti ajamaan nukkumassa olevaa väkeä ylös.
Kaikki joilla vaan jalat olivat nousivat ylös, ja kuuntelivat kauhistuksella kertomustani, jonka kuultuaan laittoivat kiireesti hevosen aisoihin ja menivät noutamaan vaarassa olevan miehen pois.
Kuin hän tuotiin, oli hän niin huono, ettei oikipäin puhumaan kyennyt. Koko jalat oli häneltä paleltuneet niin pahoin, ettei niitten paranemisesta kukaan luullut mitään tulevan. Miehen runmiin osat sulattiin huolellisesti, ja lähetettiin sitten läänin sairashuoneesen tohtorin parannettavaksi,
(*) J. Krumberg. Pieniä muistelmia lapsuuteni ajoilta. Kaiku 24.9.1887 no 76, 28.9.1887 no 77, 1.10.1887 no 78, 5.10.1887 no 79, 8.10.1887 no 80, 12.10.1887 no 81
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti