Satakunnan Kansassa julkaistiin 19.3.1932 lähetetty kirjoitus nimimerkiltä P., jolle oli tullut mieleen "kertoa vanhoja juttuja petoeläimistä."
Itse en ole nähnyt sen pelottavampaa petoa kuin ilvesvainajan, joka jonakuna talviaamuna oli asetettu porstuaan pirtistä läpi seinän ulottuvan vuoliaisen päälle. Se tapahtui joskus 1880-luvun keskipalkoilla. Muistan kovin hyvin, että edellisinä päivinä oli kotona ollut paljon miehiä. Ilveksen matkoista oli puhuttu ja sen jälkiä seurailtu. Jonakuna iltapäivänä se sitten oli ammuttu, en muista edes missäpäin, mutta todennäköisesti etäällä kodistani.
Kettuja kyllä olen nähnyt kotini ympärillä vielä verrattain myöhäisinä aikoina. Niitä varten asetettiin monena vuonna haaska navetan takana olevalle Norjanmäen pellolle ja siitä joku ammuttiinkin. Navetan sillalla niitä odoteltiin kuutamoöinä. Olin siellä joskus itsekin mukana värjöttelemässä, mutta harhalaukaukset vanha suusta ladattava niillä kerroilla kyllä antoi.
1850-luvulla oli kotiseudullani ollut susia aika runsaasti. Niitä liikuskeli siellä sekä talvisin että kesäisinkin. Niinpä kertoili isäni usein, kuinka hän kerran alle kymmenvuotiaana - siis jossakin 1855:n lähellä - oli joutua suden suuhun. Häntä ei komennettu työhön vielä siinä iässä, mutta aamiaiselle hän sai mennä käskemään rakennusten läheisellä pellolla ojia kaivavat miehet, joista yksi oli hänen isänsä. Miehet lähtivät aterialle, mutta poika jäi leikkimään pellolla olevien hakonappulain kanssa. Ja kun hän siinä parhaillaan piti iloansa, ulvahti susi läheisyydessä. Päälle se oli yrittänyt ja hullusti siinä olisi taitanut käydä, ellei olisi ollut kaatunut aita lähellä. Se aita oli kahden vainion väliaita, ojan reunalle tehty. Ja kaatunut se oli tietysti ojaan päin, ojan päälle. Poika ymmärsi kontata aidan alle ja pani tietenkin äänensä kuuluville. Susi ei osannut tulla aidan alle, mutta tepasteli kyllä pojan kohdalla aidan päällä. Ja kun asuinrakennus oli lähellä ja ruokapöytä vielä lisäksi ikkunan kohdalla, huomattiin pojan tukala asema heti, vaikka huutoja ei sisälle kuulunutkaan. Susi oli ollut kovaa poikaa, melkein oli seivästä ulottunut antaa, ennenkuin lähti aidan päältä metsään.
Toinen samanaikainen tapaus kerrottiin minulle karhusta. Kertoja kuoli 80-vuotiaana pari vuotta sitten. Ja hän kertoi, että jonakuna kesäiltana myöhään oli hänen isänsä palannut Porista kantamus tavaraa selässä, m.m. jauhojakin. Paikkakunnalle ei silloin vielä käynyt maantietä, se pohjattiin muutamaa vuotta myöhemmin hätäaputyönä suurena nälkävuonna. Porissa käytiin silloin jalkaisin polkua pitkin, joka suunnilleen noudatteli nykyisen maantien suuntaa. Miehemme oli Haukijärven kohdalla nousemassa pientä mäen nyppylää, kun kuuli läheltä karhun mörinän. Sellainen ääni ei ollut miehelle mikään tuntematon. Hän siis ymmärsi heti paikalla, että nytpä on emäkarhu poikasineen liikkeellä. Pappakarhu ei nimittäin koskaan viitsinyt ihmisen rauhaa häiritä, ellei sitä ahdisteltu, eikä sitä emäkarhukaan juuri tehnyt muulloin kuin poikasia mukanaan kuljetellessaan.
Miehemme tiesi siis heti äänestä, että emäkarhu on lähestymässä. Ja tiesi hän äänestä senkin, että tapeltava on. Rivakasti hän siis kääntyi päin ääntä. Samalla hän yritti riisua taakkaa selästään, mutta sitä hän ei ehtinytkään saada ilmoitetuksi, sillä karhu painoi suoraa päätä hyökkäykseen. Eipä siis muuta kuin sylipainiksi raskas taakka seljässä. Miehenkin täytyi yrittää päin, sillä jos aikoi säilyä karhun käpälän musertavalta iskulta, oli äkkiä päästävä ihan karhuun kiinni.
Siispä mies juoksi ja karhu juoksi päinyhteen saadakseen kumpikin vastustajan syliinsä. Miehen osalta hyökkäys onnistui sikäli, että karhu sai vain vähäsen miehen päänahasta käpälällään irroitetuksi. Mies oli saanut hyökätessään puukkonsa tupesta kouraansa ja sillä hän alkoi kutittaa karhua lapaluun takaa kaikin voiminsa. Ja onneksi puukossa olikin sen mittainen terä, että se hyvin osuessaan ulottui sydämeen asti. Niinpä kamppailu päättyi siihen, että sekä karhu että mies kellistyivät maahan, edellinen viimeiset virtensä vetäneenä, jälkimäinen uupuneena ja verta vuotavana, koska osa päänahkaa oli tullut silmille. Neljä penikkaa täytyi sentään vielä lopettaa, ennenkuin ehti rauhassa huoahtaa ja sitten mennä Haukijärven rannalle naamaansa pesemään ja päänahkaa lakin alle asettelemaan. Mutta kertojani muisti - hän oli tapauksen sattuessa jonkun matkaa toisellakymmenellä —, että isän pää oli ollut kauhean näköinen hänen vihdoin kotiin päästyään. Mutta pää siitä tuli vielä moneksi kymmeneksi vuodeksi, koska tämän kirjoittajakin miehen hyvin muistaa.
Saman kirjoituksen karhuosuutta oli mukana koosteessa Kesyjä karhuja. Siitä syntyi sarja, jonka myöhemmät osat olivat Kesy karhunpentu Kytäjän kartanossa, Pappilan karhu, Täydennysosia karhuista Keuruulla, Vielä yksi tanssiva karhu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti