Viikon piispa: Maunu Olavinpoika Tavast

Maunu Olavinpoika Tavast on viikon piispoista ensimmäinen, josta riittäisi juttua koko viikoksi. Tästä 17. piispasta Paavali Juustenkin kirjoitti yhtä paljon kuin 16 edeltäjästä yhteensä. Pakko tiivistää reippaasti.

Maunu oli maallisen rälsimiehen poika ja kasvanut Mynämäellä. Arvatenkin hän sai oppia kotimaassa ennen kuin lähti opiskelemaan Prahaan, jossa suoritti alemman tutkinnon 10.4.1396 ja lisensiaattitutkinnon helmikuussa 1398.

Praha sata vuotta Maunun opiskelujen jälkeen eli 1493. Wikimedia

Maunu Tavast Nousiaisten
sarkofagissa.
Museovirasto CC BY 4.0

Maunu ei edeltäjiensä tapaan rynnännyt Suomeen papiksi vaan meni paperitöihin unionikuningas Eerik Pommerilaisen kansliaan lähes kymmeneksi vuodeksi. Hänet vihittiin papiksi vasta, kun sai nimityksen Turun tuomiokapitulin arkkiteiniksi 1406-07.

Arkkiteinin synonyymi on sanakirjojen mukaan arkkidiakoni ja kyseessä oli piispan apuna toiminut tuomiokapitulin korkea virkamies. Asema, josta oli yksinkertaista nousta piispan paikalle kun Bero Balk kesällä 1412 kuoli. Lokakuun lopulla Maunu oli Roomassa ja sieltä palatessa vietti talven 1412-13 Pariisissa. Tämänkään jälkeen hän ei pysynyt täysin Suomessa vaan ilmeisesti talvella 1419-20 teki pyhiinvaelluksen Jerusalemiin.

Maunun ollessa lähes 40 vuotta piispana Turun tuomiokirkosta tuli entistä komeampi sekä korkeampi, Kuusiston rakennuskanta koheni ja Turkuun nousi kivinen piispantalo. Hiippakunnassa alkoi innokas kivikirkkojen rakennus. Naantaliin siirrettiin vuonna 1443 viisi vuotta aiemmin perustettu birgittalaisluostari. Omalla kustannuksellaan Maunu teetti Nousiaisten kirkkoon sarkofagin Pyhälle Henrikille ja hopeiset reliikkisäiliöt tuomiokirkkoon. Edeltäjänsä tapaan hän tuki suomalaisten yliopisto-opintoja ulkomailla.

Koko valtakunnassa asiat eivät kuitenkaan olleet hyvin. Taalainmaalla alkoi vuonna 1434 Engelbrektin johtama kapina ja Satakunnassa vuonna 1438 vesilahtelaisen Davidin mukaan nimetty kapina.

K. Kalervon näkemystä Davidin kapinasta. Suomen kuvalehti 20/1919

Vuoden 1918 sodan armahduslain aikaan Suomen kuvalehti julkaisi Davidin kapinasta historiallisen kertomuksen, jossa "lähti piispa Maunu Tavast rauhanvälittäjäksi ja kapinan hillitsijäksi. Täynnä sääliä ja harkittua tulevaisuuden luottamusta antautui piispa keskusteluihin kapinallisten kanssa." On hyvin mahdollista, että Maunulla tosiaan oli rauhanneuvotteluissa merkittävä rooli, jonka Juusteenkin hänelle kronikassaan antaa.

Olot Satakunnassa ja kauempana pysyvän asutuksen rajaseuduilla kävivät Maunulle tutuiksi, sillä hän kunnostautui tarkastusmatkoilla. Santeri Ivalon kuvittelemana:

Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina mukanaan alttari, jonka ääressä hän kolmesti päivässä piti messun, milloin talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Loistava oli se seurue, joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, mistä väki verkalleen oli loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa ja apupappi heitti hänen hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä, koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.

Törmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harvat hartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan äänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen humaus väkijoukon läpi, — tuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten mieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:

— Onpa kuin ukko jumala!

— Senpä onkin sijainen!

Piispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden iässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta varsi oli vielä taittumattoman suora ja miehevää terästä tuntui jäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin, kun hän kansalle puhumaan kävi. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut kotoista suomalaista hiippakuntaansa, ja hän tiesi kyllä, mikä työala hänellä siinä oli, kun hän koetti juurruttaa vielä luonnon tilassa elävän kansan keskuuteen ristinoppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista valistusta. Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeenkin kansan tajuntaan painunut; hän kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askelellaan pakanuusaikaista taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta siksi hän ei voimiaan säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin ristinopin käsitteitä, siksi oli hän nytkin iästään huolimatta lähtenyt vaivalloiselle kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille, joissa hän tiesi vanhojen velhotapojen vielä yleisesti rehoittavan, Päijänteen ja Saimaan vesistöihin, joiden välisten laajain, asumattomien erämaiden halki hänen oli taivallettava.

Lähetystyötä tai sielunhoitoa tekivät pappien ohella franskiskaanimunkit.

Maunu koki kaikkensa antaneensa 1440-luvun lopussa ja lähetti kouluttamansa sukulaisen, jonka Turun tuomiokapituli oli valinnut seuraavaksi piispaksi, Roomaan hakemaan eroa ja uuden nimityksen vahvistusta. Tämä onnistui 4.2.1450, mutta Maunu ei vielä päässyt lepoon vaan osallistui Halmstadissa Ruotsin ja Tanskan välillä käytyihin neuvotteluihin palaten Suomeen lokakuussa 1450.

Sitten Maunu muutti Naantaliin. Kyösti Wilkunan kuvittelemana piispan viimeiset vuodet ovat surumieliset:

Ping-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän keskeltä. Se oli ehtoosoitto luostarista.

Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin. "Herra, ennenkuin kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!" rukoili hän hiljaa.

Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avosuiseen uuniin. Kun hän sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.

Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka hiljalleen tiimalasissa.

Maunu Olavinpoika Tavast kuoli Naantalissa 9.3.1452.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Magnus Olai. Kansallisbiografia

Seppo Suvanto: David. Kansallisbiografia

Wikipedia: Mauno Tavast, Davidin kapina
Frans Kärki: Armahdus ja lupaus. Historiallinen kertomus n. s. Taavetin kapinasta v. 1438. (Kuvitus K. Kalervo.) Suomen kuvalehti 20/1919

Santeri Ivalo: Erämaan taistelu
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia (Kertomus Itseään etsivä vanhus julkaistiin myös Kyläkirjaston kuvalehdessä 12/1911, josta lainattu T. G. Tuhkasen kuvitusta)