Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät, kuin teräksiset, ja nenälläkin on kotkankäyrä, iskevä muoto. Ääretöntä intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta miehuutta ja toimintavoimaa.Näin kuvitteli Santeri Ivalo Tuomas-piispan vuonna 1901 julkaistussa tekstissään. Tuomas-piispan aikaan oli jo pari vuotta aiemmin sijoittanut historiallisen kertomuksen Evald Ferdinand Jahnsson. Miksi? Juustenin piispainkronikka ei luonut miehestä erityisen mielenkiintoista kuvaa:
"Herra Tuomas, syntyjään englantilainen, aikaisemmin Upsalan kanunki. Hän kuului saarnaajaveljien sääntökuntaan. Hän kuoli Herran vuonna 1248 Gotlannin Visbyssä, jonne hän oli paennut venäläisten ja kuurilaisten raivoa."Selitys löytyy sortovuosien poliittisen tilanteen lisäksi siitä, että Tuomaksesta on muitakin lähteitä ja ajasta enemmän tietoa.
Uppsalan tuomiokapitulin muodostivat 1200-luvun alussa englantilaiset benediktiinimunkit eli Juustenilla oli väärä tieto sääntökunnasta. Tuomas sai Uppsalan arkkihiippakunnan alle sijoitetun piispanvirkansa ilmeisesti 1210-luvun lopulla. Vuonna 1229 asemansa oli Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa niin vahva, että kannatti pyytää paavilta lupa ottaa kirkon omaisuudeksi entiset uhripaikat. Samalla hän sai luvan siirtää piispanistuimen, joka näin päätyi Koroisiin. Jahnssonin näkemyksenä:
Tulvimalla tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä Räntämäen kirkkoa kohti, muutamat matkustaen ratsain, toiset jalan. Ja tämä kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi, mitä lähemmäksi uutta kirkkoa matkamiehet saapuivat. Kirkon lähistössä oli väen tungos niin suuri, että oli mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Ratsain kulkevat jättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihaan ja pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Pikemmin päästäkseen poikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitten peltojen pientareita myöten aina piispan kartanoon asti. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyään on.
Täällä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä. Sieltä päin odotettiin Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin pohjoisessa laidassa yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut airut oli ilmoittanut, että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvata, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.
Ei tarvinnutkaan enää kauan odottaa, sillä kohta saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut komeihin, kultaa ja hopeaa kiiltäviin pukuihin. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kimakasti välkkyivät auringon säteet heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä haarniskoitansa ja kypärejänsä vastaan. Näyttipä kaukaa katsojista siltä kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamainsa peitsienkin teräksiset päät kimaltelivat auringon säteissä kuin tulisoihdut. Ritarien jälessä astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoinkuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin viittoihin puetut vanhemmat kuorolaulajatkin. Kuoripojat ja kuorolaulajat lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti koristettuihin vaatteihin puettua naisen kuvaa; tämä oli ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon kalleimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan jälessä ratsasti lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa, piispan hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu oikealle puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samanvärinen risti.
 |
| Myöhempi näkemys kalparitareista. Münchener Bilderbogen Nr. 733 Wikimedia |
Aika oli levotonta ja talvella 1226-1227 miehet Novgorodista tekivät hävitysretken Hämeeseen. Koska suomalaisista ei ollut venäläisille tarpeeksi vastusta, paavi määräsi vuonna 1232 kalparitarit Virosta puolustustoimiin. Joko ritarien toiminnan, kirkollisten rasitusten tai silkan muutosvastarinnan vuoksi hämäläiset kapinoivat vuosina 1236-1237. Tässä tilanteessa Uppsalan arkkipiispa sai paavilta ristiretkibullan.
Perinteisesti on kerrottu, että itse Birger jaarli lähti johtamaan 1230-luvun lopulla Hämeeseen lähtenyttä joukkoa. Ivalon versiossa Tuomas-piispa ei kapinasta kuultuaan jäänyt odottamaan sen paremmin bullaa kuin toista johtajaakaan.
Pian järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia ja Tuomas ratsasti riviltä riville, tarkastaen joukkonsa. Siinä oli väkeä kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia sekasin — ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä, voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta mielihyvällä Tuomas tuota joukkoaan katseli, se oli kelpo väkeä, siinä vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys ja jokainen totteli sokeasti ja empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, ken mukaan pääsisi, kiirehtivät miehet nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.Hämäläiset saatiin kuriin ja järjestykseen. Niin hyvään järjestykseen, että heitä otettiin lisävoimiksi Nevalle vuonna 1240 tehtyyn sotaretkeen, johon bulla ehkä enemmänkin liittyi. Ristiretkeksikin kutsuttu hanke päättyi ruotsalaisten ja katolisen kirkon tappioon.
 |
| Nikolai Roerichin näkemys Aleksander Nevskin voitosta. Wikimedia |
Ristiretkeläiset pääsivät laivoillaan ja veneillään turviin Inkerinjoen toiselle rannalle, jonne venäläiset eivät voineet heitä seurata. Täältä he vielä illan suussa uskalsivat mennä taistelupaikalle etsimään kaatuneitten toveriensa ruumiita, jotka vietiin toiselle rannalle ja joilla täytettiin kolme laivaa. Mutta yön hämärässä läksivät he merille, jättäen Nevan rannat, jossa niin suuri onnettomuus oli heitä kohdannut. Mutta vielä paluumatkalla onnettomuus heitä seurasi: nousi ankara myrsky, joka hajotti laivaston ja nuo vainajain ruumiilla täytetyt laivat hukkuivat Suomenlahden aaltoihin. Alakuloisena saapui Tuomas piispa muutamalla laivalla Turkuun, jonne muutkin pelastuneet retkeilijät toinen toisensa perästä tulivat.
 |
| Sivu Tuomaksen kirjastoon kuuluneesta kirjasta, jonka hän testamenttasi Sigtunan dominikaaniluostarille. Uppsalan yliopiston kirjasto / Codices Fennici CC-BY |
Palattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Rantamäelle, oli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa ja tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa oli katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti.
"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani", oli hän vihdoin vastannut, "enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua rankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää tätä kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa piispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme haudalle."Paavi hyväksyi eronpyynnön 21.2.1245 ja Tuomas muutti Gotlantiin Visbyn dominikaaniluostariin, jossa eli kolme kuolemaansa edeltänyttä vuotta.
Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Thomas. Kansallisbiografia
Wikipedia: Tuomas, Nevan taistelu
Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I. Toimittanut Juhani Aho
Kyösti Wilkuna: Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V
(Theodor Schalinin piirustus Tuomas piispa kastaa hämäläisiä. Kyläkirjaston kuvalehti 12/1913)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti