Toki, mutta mielellään kuitenkin huomioiden jo tehty työ. Aivan esseen lopussa Ahola toteaa, ettei "sisällissodastakaan ole viime sanaa sanottu". Ja jatkaa
Tänä keväänä ilmestyy kaksikin tutkimusta sisällissodan naissotilaista. Heitä oli kolmattatuhatta, enkä silti tiedä heidän kohtaloistaan mitään.
Tampere 1918, kuvaaja tuntematon, Vapriikin kuva-arkisto CC-BY |
Toinen Aholan tarkoittamista kevään 2017 uutuuskirjoista lienee Tiina Lintusen ja pohjautuu väitöskirjaansa Punaisten naisten tiet. Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhemmät elämänvaiheet. Luettavissa verkossa, kuten linkistä näkyy. Samoin Varpu Anttosen gradu Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 ja Virva Liskin Maitoa, verta ja merisotilaita. Naisten selviytyminen Santahaminan punavankileirissä kesällä 1918.
Selitys täydelle tietämättömyydelle ei edes ole se, ettei halua lukea tietokirjallisuutta. Itseeni teki vaikutuksen naiskaartilaisista kertova Anneli Kannon romaani Veriruusut ja tematiikka on blogiini elokuussa 2012 tekemäni merkinnän mukaan osa Rosa Meriläisen romaania Nainen punainen.
Tottakai vuodessa 1918 ja naiskaarteissa on vielä tutkittavaa, mutta Aholan lausahdus antoi ymmärtää, että tämä(kin) on joku tutkimatta jätetty ja vasta "nyt" paljastuva aihe. Ärsyttävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti