Leffafestari jatkuu sunnuntaihin, mutta on nyt osaltani ohi. Kävin katsomassa kuusi elokuvaa, joista viiden voi sanoa käsitelleen historiaa.
Eniten odotin tanskalaista Tordenskjold & Kold -elokuvaa, josta olin vuoden alussa kuullut Vetenskapsradion historiassa. Sorruttuani melkein kehumaan Tulen morsianta oli hyvä päästä katsomaan ihan oikeaa ja oikeasti hyvää historiallista elokuvaa. Trailerista saa kiinni tyylilajista, joka onnistuu luomaan ajankuvan vuodesta 1720 modernin musiikin soidessa. Käsikirjoittajan Erlend Loen romaaneita on käännetty suomeksikin eli osaamista on.
Aivan niinkuin aiemmin tänä vuonna näkemässäni tanskalaiselokuvassa Under sandet (traileri) historiasta ei ole nostettu esiin loistoa ja menestystä. Vaikka Tordenskjold (ruotsalaisittain Tordenskiöld) oli aikansa suuri sankari, elokuvan tarina käsittelee tämän kääntöpuolta.
Dokumentti Peggy Guggenheim - art addict oli hyvin tehty melko perinteinen puhuvien päiden dokumentti (traileri). Mutta toisin kuin edellisenä päivänä näkemässäni irlantilais-amerikkalaisessa dokumentissa tähän ei oltu liimattu päälle tulkintaa. Naisesta ja elämästään jäi jäljelle kysymyksiä, mikä on hyvä asia.
A Show of Shows. 100 Years of Vaudeville, Circuses and Carnivals oli upea kokemus. Arkistoon päätynyt kokoelma sirkuksesta ja muista huvituksista kuvattuja filminpätkiä oli koottu teemoittain elokuvaksi, jossa ei puhuttu mitään vaan musiikki loi kommentit m.m. eläimien hyväksikäytöstä. Hieno esimerkki siitä, miten musiikki vaikuttaa.
Filmin ohjaaja Benedikt Erlingsson oli paikalla ja hän huomautti, että arkistoissa on (hänen harmikseen) vain valmiiksi leikattuja filmejä, jotka keskittyivät esityksiin. Hän oli onnekseen löytänyt yhden sirkuslaisen ottamia pätkiä m.m. sirkusteltan pystytyksestä, mutta taikurit ja erikoisuudet, joiden markkina-arvoa haluttiin ylläpitää, eivät päätyneet arkistoon ollenkaan.
A Quiet Passion (traileri) on elämäkertaelokuva amerikkalaisesta runoilijasta Emily Dickinson, joka ei saanut elämänsä aikana tunnustusta. En ole lukenut runouttaan ja minulla oli hämärä mielikuva elinajastaan, joten katsomista ei häirinnyt se, että olisin tiennyt mitä odottaa. Häiritsi sitten kaikki muu. En pystynyt samaistumaan yhteenkään filmin jäykästi esiintyvään henkilöön ja päähenkilön intohimo oli - otsikon mukaisesti - niin hiljaista, etten sitä ymmärtänyt ollenkaan. En jäänyt kuuntelemaan ohjaajan Q&A-osiota.
Viimeiseksi näin Kuun metsän Kaisan, joka oli dokumentti yhtä aikaa Kaisa Gauriloffista, venäläis-sveitsiläisestä Robert Crottetista ja koltansaamelaisten elämästä ennen ja jälkeen sotien. Ohjaaja Katja Gauriloff on Kaisan lapsenlapsenlapsi, mutta sitä ei elokuvasta erota. Filmi tulee Finnkinon ohjelmistoon kuukauden kuluttua, suosittelen.
Q&A:ssa Gauriloff kertoi, että Crottetin elämänkumppanin kuvaama filmimateriaali oli löydetty Espanjasta vasta muutama vuosi sitten. Se on sittemmin lahjotettu Suomeen ja digitoitu kokonaan. Hienoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti