Minun lapsuuteni aikoina eli kotikylässäni monta harvinaista henkilöä, jotka varmaankin ovat kaikki jo kauan levänneet turpeen alla. Minulle kaikkian unhottumattomin niistä on Kurki-Anni, joka asui miehensä, sen Kyrö-Tuomaan kanssa pikku mökissä, siellä kylän myllyjen vierellä, tulvan aikana kohisevan Myllypuron äyräällä. Niihin aikoihin — esim. Krimin sodan aikoihin — ei tullut suomalaista lehteä koko meidän pitäjässä muille kun lukkarille "Oulun viikko-Sanomat." Kirkolla käydessä urkittiin lukkarilta tärkeimmät tiedot suuren maailman tapahtumista ja kun ne sitten viikon kiertelivät suusta suuhun pitkin pitäjätä, niin kyllä ne muuttuivat vaikka minkälaisiksi. Syrjäkylissä ei koskaan nähty mitään sanomalehteä, mutta semmoinen ämmä kun Kurki-Anni meidän kylässä korvasi sen puutteen aivan yhtä hyvin kuin tavalliset nykyajan sanomalehdet, joihin ei ole paljon enemmän luottamista.
Anni se urkki asiat kylältä ja levitti ne talosta taloon, kertoen ne miten milloinkin edullisimmaksi näkyi hänen ammatillensa. Hyviä uutisia saanut emäntä pisti aina joko leipää, lihaa taikka kalaa Annin pussiin. Toinen emäntä, joka tunsi itsensä juoruista loukatuksi, torui ja uhkaeli, mutta minkä sille hyvälle teki — voihan se levittää vielä paljon pahemman juorun kostaaksensa, aivan niin kuin sanomalehtikin, jos joku uskaltaa sitä vastustella. Ja sillä keinolla se Anni eli ja elätti Tuomaansakkin, ollen ylipäänsä hyvässä ystävyydessä kaikkien kanssa. Se Kurkela oli minun mieleisin käymäpaikkani, sillä Anni kohteli minua jo pienestä pitäen aivan kuin oma äiti. Kun kävin viime kerran heidän luonansa keväällä 1867, niin Tuomas makasi kuolinvuoteellaan ja Anni oli jo melkein sokeana. Itkusilmin hän sanoi minulle viimeiset hyvästit.
Kurki-Pekka oli Annin velimies ja tavallansa myöskin huomattu henkilö. Hänen oikean jalkansa polvi oli jo nuorena kuivanut koukkuun, jonka tähden hänen kävelynsä oli surkean vaivaloista. Mutta hän repi puiden juuria maasta ja teki niistä erinomaisen hyviä köysiä, jonka tähden hänen arvonimensä oli "Köysi-Pekka." (Kajaanin Lehti 23.9.1899)
Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittajanimimerkki Matkailia asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla" ja kertoi myöhemmin Chicagon maailmannäyttelystä 1892 (Kajaanin lehti 9.5.1900). Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen. Tämän johtopäätöksen teki myös Leinosta jonkin verran nuorempi kirjoittaja, joka kertoi omia muistokaan Melalahdelta Kajaanin lehdessä 4.10. 18.10., 21.10., 28.10., 1.11 ja 4.11.1899. Hänelle Leinonen oli "Seppälän Aleksi": Tunsimme ja tiesimme tarkain ken useinkin oli Seppälän lehmäin paimenena, sillä sen hienosta, hiukan nais-ääntä muistuttavasta, kutsunta- huiskinta-äänestä, jota vielä sen talon kirkas ja heläkkä-ääninen vaskikello säesti, niin, tiesimme, että paimen oli "Seppälän Aleksi", (—der —nen) kenties noin loppupuolella lapsuus-ikäkauttansa niihin aikoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti