Lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) muistelee lapsuuttaan Krimin sodan vuosina.
Tiedon sotalaivaston ilmestymisestä saavuttua herätti se paljon puheenaihetta. Ja kun vihollisia oli nähty jollakin suuremmalla sluupilla kuleksivan saarien välisillä salmilla, silloin käskettiin nautakarja ja lampaat ajamaan korpeen, jos vaan viholliset mannermaata lähestyisivät. Pelättiin näet niiden tulevan mantereesta elintarpeita ottamaan.
Suuret sotalaivat asettuivat Isonkarin majakan läheisyyteen Uudenkaupungin edustalle. - Kerran otettin minunkin mukaan Uudenkaupungin syysmarkkinoille jonne lähdettiin isonlaisella soutovenheellä. Meillä oli venheessä lihaa, maantuotteita ja karjan antimia markkinoille myytäväksi ja viisi vankkaa miestä soutajina, minä palleroinen siinä kuudentena kaupanpäällisenä. Keskusteltiin matkalla siitä, onnistummeko pääsemään kaupunkiin joutumatta vihollisen kanssa tekemisiin, antavatko rauhassa pitää markkinoita, vai rupeavatko pommittamaan kaupunkia. Mikä ääretön hälinä ja sekamelska siitä voisikaan syntyä!
Jopa näkyivät sotalaivan mastot. Laivoja oli siinä vaan yksi ja sen rinnalla joku kauppalaiva, jonka ne olivat kaapanneet. Kauppalaiva näytti peräti pieneltä sotalaivan rinnalla.
- Oikke minu karsei kylm wäre selkrankkan ko mä toi Enkelsmanni alokse näi, tuumaili Taavetti.
- Vähä mnuuki pelotta, tunnusti Juha.
Mutta Janne tuumaili:
- Mitä ne meil teke, mnuu ei pelot yhtä.
Ja niin sitä vaan jatkettiin matkaa. Useita muitakin venhekuntia oli matkalla kaupunkia kohden, huolimatta vihollisen piirityksestä.
Mutta yht'äkkiä erään saaren takaa tuli englantilainen sluuppi, jossa näytti olevan paljon miehiä, soutaen sekin. Meidän miehet säikähtivät kovasti ja alkoivat soutaa minkä suinkin jaksoivat. Ainoa pelvoton olento venheessämme olin minä, heikoin joukosta. Minua harmitti kovasti kun miehet "hätähousut" soutivat kuin hullut, etten saanut oikein nähdä minkälaisia ne viholliset oikein ovat, sillä sen tiesin kyllä, etteivät ne mitään "koirankuonosia" ole kuten naisten olin kuullut sanovan. Sitäpaitsi oli vielä joku venhe meidän ja vihollisten välissä.
Ankaraa kilpasoutua kesti ja vielä kotvanen. Mutta sitten kuului kova pamaus. Savu pölähti ilmaan vihollisen venheestä, ja samassa annuttu kuula kiiti jonkun matkan päässä venheestämme pitkin veden pintaa kohotellen ilmaan korkeita vesisuihkuja. Jäljessämme tuleva venhe käänsi maata kohden. Engelsmanni painoi heti sen perässä. Rantaan päästyään juoksivat miehet metsään minkä käpälistä lähti. Vasta metsässä nähtyään että viholliset olivat jo ulapalla, menivät he rannalle ja löysivät venheensä tyhjänä. Kaikki lihat, kalat ja voit olivat viedyt. Mutta olivat viholliset kumminkin olleet siksi oikeudenmukaisia, että olivat jättäneet veneen piitalle jonkunvrran hopearahoja vahingonkorvaukseksi.
Seuraavana aamuna tuli toinen suuri laiva ja ankkuroi aikaisemman läheisyyteen. Peljättiin pommitusta ja tähysteltiin niiden liikkeitä kaukoputkilla. Iltapuolella lähti toinen laiva pohjoista kohden, ja niin saatiin Uudessakaupungissa pitää rauhassa markkinoita. (Paavo Pajumaan pakinoita. Kodin lehti 1.3.1913)
Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti