lauantai 12. joulukuuta 2020

Voudintileistä ja niitä edeltävästä ajasta tutkimusta


Eilen Seppo Eskola puolusti menestyksekkäästi väitöskirjaansa Archives, Accounting, and Accountability : Cameral Bookkeeping in Mid-Sixteenth-Century Sweden and the Duchy of Johan (1556−1563). Rakkauteni voudintileihin ei ole sammunut ja työ olisi ollut erinomaista luettavaa, kun 10 vuotta sitten pakersin Olof Ångermanin parissa.
Käytän tämänkin tuttavani juhlahetken aasinsillaksi jakaakseni kertyneitä opinnäytelinkkejä rautakaudelta 1500-luvulle.

perjantai 11. joulukuuta 2020

Puoliherroista ja muusta autonomian ajalta

Tänään Konsta Kajander puolustaa väitöskirjaansa Talonpoika, herra, puoliherra. Etnologinen tutkimus puoliherra-kategorioista ja talonpoikaisuuden kulttuurisista malleista suomalaisissa sanomalehdissä 1847–1870. Muistan edelleen Konstan Anna Kuisminin salongissa työnsä alkuvaiheessa pitämän esityksen, josta lähtien olen tätä hetkeä odottanut. Lukijat, jotka ovat etnologian hienouksia enemmän kiinnostuneita 1800-luvun maaseudun suhtautumisesta koulutukseen ja koreiluun, voivat huoletta hypätä lukuun 4 ja päästä mielenkiintoisen esityksen pariin.

(Yllä Kansallisgallerian kokoelmiin kuuluvassa Frans von Beckerin piirroksessa vuodelta 1847 mahdollinen tuleva puoliherra kurkkii ovella.)

Perinteiseen tapaan puolitutun väitös toimikoon aasinsiltana opinnäytelistaukseen, johon on löytynyt hämmästyttävän paljon aineksia, vaikka tänä vuonna autonomian aikaa olen listannut jo maaliskuussa ja syyskuussa

Ja vielä ripaus kerronnan analyysiä

torstai 10. joulukuuta 2020

Kaupunkimatkan yö

Johan Björkman 1876
Museovirasto, CC BY 4.0
Kristiinankaupungissa ilmestyneessä sanomalehdessä Ahti julkaistiin vuonna 1878 jatkokertomus (*) Ensikerran kaupungissa, jossa nimimerkki D kertoo 11-vuotiaan näkökulmasta rekikelillä tehdystä tervanmyyntimatkasta "kolmenkymmenen peninkulman" päässä olevaan kaupunkiin, joka ilmiselvästi on ollut joku Pohjanmaan ruotsinkielinen rannikkokaupunki. En mene vannomaan, että kyse on silkasta lapsuusmuistelmasta, mutta siltä se vaikuttaa ja varmasti tarkoitus on ollut esitää realistinen kuva elämästä 10-20 vuotta aiemmin. Eli tällaista saattoi olla 1860-luvulla yöpaikassa neljä päivää kestäneellä menomatkalla:
Aurinko oli jo laskenut ja päivä jokseenki pimentynyt, kun saavuimme ensimäiseen yöpaikkaan. Täällä vasta oli möyhy ja sohina. Piha täynnä kuormia, valjaita ja hirnuvia hevosia, joiden seassa juopuneet miehet kiroillen ja hoiperellen mässähtelimät. "Täällä ei ole hyvin asiat; — jos ei nyt olisi edessä kohta kolmen pitkän virstan taival, niin lähdettäisiin edelleen perempaa yösijaa etsimään," valittivat meidän joukon miehet. — Kartanossa oli kaksi taloa ja pihaa. Muutama miehistä meni toiseen taloon katsomaan josko siellä olisi parempi tila, mutta palasi kohta ja ilmotti siellä olevan vielä hullummin asiat. Ei siis auttanut muu, kun katsoa tässä tilaa. Muutaman huoneen seinustalla oliki vielä vähän lomaa, johon me ajoimme ja riisuimme hevosemme ja muut katsoivat itselleen sijaa mikä missäki. Hemoset suittiin ja opetettiin hätä hätää ja valjaat sekä muut irtonaiset kapineet kätkettiin tyystin, mutta matka ja päällysvaatteet olivat tupaan vietävät.
Astumme tupaan. Ällistyneenä ja melkein säikähtyneenä seisahduin minä oven suuhun katsomaan tuota outoa näköä. Elämä tuvassa oli sangen inhottava eli, kuten nuo päihtyneet kaupungista tuliat itse kerskuivat: "täällä eletään niinknin sadan miehen saunassa." Juuri, kun me ovesta tupaan astuimme, räyhäsi muutamaki mies pöydän tykönä, löi pullonsa pöytään ja kiljui: "kyllähän viina vähä paremmin päähän menee, mutta on tuo rommi sentään paljoa komeampaa, vaikk' on yhden hintaista. Ota naapuri ryyppy, taikka muuten koetan kumpi on lujempi sinunko pääsi, vai tämä pullo." "No, noo, veikkonen! — kyllähän siitä vähemmälläki päästään", vastasi toinen ja pullo pulpahti yhden ja sitte toisen miehen huulille.
Tuvassa oli sangen hämärä näkö. Takassa oli kyllä loimuama nuotio; mutta kun joukko miehiä seisoi sen ympärillä, niin ei siitä loitommalle ollut paljoakaan apua. Tuuman ja parin tuuman pituisia tali-kynttilän tynkiä olivat matka-miehet tosin asettaneet sinne tänne vakkojen kansille ja pöydänki kulmille, mutta neki olivat niin alahalla, ett'ei niistäkään mies-joukossa levinnyt paljon muuta valoa, kuin punertama pilkku kattoon. Talon väkeä ei juuri sanottavaksi näkynyt; sillä sonka oli niin suuri, että heidän oli ilta-töineen täytynyt väistyä sivu kammioihin. 
Hetkisen seisottuaan istahti isä vakkansa kannelle ja pisti piippuunsa. Minä istuin hänen viereensä ja silmäilin mitä tarkimmin tuvassa oliain liikkeitä. Tuokion kuluttua avasi isä vakan ja me haukkasimme ilallista. Syödessämme tapahtui jo monta seikkaa tuvassa jotka minun huomiotani lennättelivät. Aivan meidän vieressä makasi esim. penkillä eli seinus-rahilla juopunut mies korsaten ja vahtoa suustaan pursutellen. Yhtäkkiä pudota kierähti hän laattiaan, niin että luut kolahti. Tuosta ei hän ollut eikä ky'enytkään olemaan juuri millänsäkään, vaan jäi permannolle makaamaan. Täräyksestä lienee hän kai hiukan toipunut ja ruvennut muistaan mitä miehiä hän on, koska rupesi sangen kovin huutaen ja köristen laulamaan:
"Tämän kylän ämmät, tappura hännät,
Tietäjät ja noidat:
Mepä olemme markkina pojat
Mitä he meillen voivat!"
Samassa tuli hänen muka paras ystävänsä ja nyrvi hänen jaloillaan rahin alle, mutisten: "Ole tuolla hiirten markkina toverina siksi kun selkeät. Tämän sanottuaan kaatui hän itseki meidän eväs-vakkaan ja pudotti kyntilän pätkän erään toisen vakan päältä hamppu vihkoon, joka oli sen vieressä. Tästä leimahti tavaton valo tuvassa mutta saatiin toki kunnialla sammumaan. [...]
Koko yöntietämä oli yhtä myötäistä melua. Levähtämisestä ei tullut mitään. Minä tosin ai'oin vakan kannella vähän nukahtaa sill'aikaa, kun isäni oli hevosia hoitamassa. Mutta tuskin olin hiukankaan hortunut, kun tupaan tuli taas muuan mies hirveästi kiroillen: "Nyt ne kuoleman murkinat ovat taas varastaneet minun hevoseni opejauho-pussin ja ränget." Tuskin hän oli sanansa sanonut, kun tupaan tuli samalla innolla toinenki mies paapattaen, että häneltä oli juur'ikään kadonnut suitset ja hyvä luokka. Tuollaisia valituksia kuului yhtämyötään toinen toisensa perästä ja olipa meidänki joukon kapineita vähän siirrelty, mutta ne, kuten monen muunki tavarat, löydettiin kuitenki pian varkaiden kätköistä huonesten alta ja lumikinoksista.
Aamupuolella jo kello 3 aikana jätimme tuon rauhattoman yöpaikan ja jatkoimme matkaamme edelleen.
(*) 01.03.1878 Ahti no 1, 16.03.1878 Ahti no 2, 06.04.1878 Ahti no 5, 04.05.1878 Ahti no 9, 11.05.1878 Ahti no 10, 22.06.1878 Ahti no 16, 03.08.1878 Ahti no 22, 24.08.1878 Ahti no 25, 19.10.1878 Ahti , 30.11.1878 Ahti no 39, 07.12.1878 Ahti no 4014.12.1878 Ahti , 21.12.1878 Ahti no 42, 28.12.1878 Ahti no 43

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Digitaalisuus ja historiantutkimus

Marraskuun ohjauspalaverissa kysyin tapaa suorittaa jatko-opintojen pakolliset 5 op menetelmistä, sillä tuntui typerältä jättää moinen viime tinkaan. Yllätyin, kun ehdotettiin kirjoittamaan digitaalisesta historiantutkimuksesta, joka ei liity väikkärini tekemiseen (juuri) mitenkään. Mutta oltuani viimeisen 10 vuoden aikana varmaan ainakin pari sataa tuntia aiheeseen liittyvissä istunnoissa en olettanut kirjoittamisen tuottavan ongelmia, joten tartuin tarjoukseen. Vauhdilla, sillä tiesin, että vielä tänä vuonna tulisi painosta kaksi suomalaista kirjaa. Piti ehtiä palauttamaan tuotos ennen, ettei joudu lukemaan...

Millä en tarkoita sitä, etteivätkö kyseiset kirjat kiinnostaisi. Hannu Salmen What is digital history? esiteltiin Turun virtuaalisilla kulttuurihistoriallisilla kirjamessuilla ja ilokseni kuulin, että esseeni ei-laskennallinen sisältö ei ollut epärelevanttia vaan ainoastaan vanhanaikaista. Laajemman tekijäkaartin Digital Histories. Emergent Approaches within the New Digital History ilmestyi eilen ja oli OA-julkaisuna heti avattavissa.

Ensimmäiseksi tutustuin siitä Petri Pajun lukuun The Long Road to ‘Digital History’ History of Computer-Assisted Research of the Past in Finland since the 1960s. Olin kuullut Pajun puhuvan aiheesta ainakin kerran, joten suomalaisen historiantutkimuksen tietokoneavusteisuuden varhaisuus ei päässyt yllättämään. Edelleenkin pidän sitä ihailtavana ja valitettavana, ettei siitä syntynyt elävää jatkumoa tähän päivään.

Esseetä pykätessä oli silmiä avaavaa tarkentaa 1990-luvun verkkosisällön kehittymiskaarta. Olin teekkarina www-sivujen varhainen selailija, mutta ymmärrettävästi vuodet olivat päässäni yhtä mössöä. En olisi ennen haravointiani uskonut, että kesään 1996 mennessä jo yli 140 suomalaisella museolla oli kotisivu. Samana vuonna avattiin Hiski ja seuraavilta vuosilta oli Internet Archivessa tallessa ainakin kolmen suomalaisen historia-aiheiset linkkisivut: Pauli Kruhse, Jari Sedergren ja Kimmo Kuikka. Täysin uutta tietoa minulle oli selailussa paljastunut Hannu Salmen marraskuuhun 1995 mennessä avaama Richard Wagner -sivusto.

Tässä kohtaa oma (jo palautettu, mutta ei vielä arvioitu eikä hyväksytty) tekstini kohtaa Pajun esityksen ja oli hauska päästä vertailemaan näkemyksiä ja painotuksia. Paju ei ole kaivanut esiin Turun kulttuurihistorian (ilmeisesti kokonaan Jaakko Suomisen kirjoittamaa) Historioitsijan InternetOpasta vaan painottaa edelleen olemassa olevaa Agricolaa ja lehteä Ennen ja nyt. Seuraavassa kappaleessa aloitusvirke on paljastava:

To summarise, historians were now using computers and their networks for searching and gathering information, including data about archives, and they sometimes even accessed the actual sources that someone had downloaded to their pages.

Vaikka Paju edellä oli puhunut portaalista, johon liittyi postituslista ja myöhemmin keskustelupalsta, ja julkaisufoorumista, hän summeraa pidemmän pätkän keskittyen internettiin lähteenä. Ei mahdollisuutena tuoda esiin tutkimusta, jakaa aineistoa tai osallistua keskusteluun. Sillä tätähän historiantutkijat eivät tehneet. Paitsi, että esseetä väsätessäni hämmästyksen paikka oli huomata, että Jyväskylän yliopiston taloushistorian professori Jari Ojala oli jo nuoruudessaan osoittanut taipumusta avoimeen tietoon antamalla Suomen sukututkimusseuran sivuille Juutinrauman tileistä 1990-luvulla keräämiään tietoja.

Nykyään julkiseen keskustelemattomuuteen on uusia syitä. Parin viime päivän Twitter-myrsky alkoi Ulla Appelsinin väitettyä, että "oli aika, jolloin moni veteraani sai kasvoilleen ”mitä menitte sinne”-syytöksen." Vastaanväittäjien hyväntahtoisesti Twitterin ulkopuolelta auktoriteetiksi mukaan vetämä tutkija sai sitten kuraa päälleen.

Omia havaintojani vastasi hyvin Pajun virke

Meanwhile, especially since 2000, the profession has both specialised further and internationalised heavily, and historians have in general perhaps become less and less knowledgeable of their domestic colleagues compared with experts abroad. 

Omassa päässäni digitaalisuus olisi yksi mahdollisuus saada tietoa muiden (kotimaisten) historioitsijoiden tekemisistä. Jos he niistä näkisivät tarpeelliseksi kertoa. Mutta kertominen ei kuulu edelleenkään tapoihin. On toki entistä enemmän projektien blogeja, FB-sivuja ja Twitter-tilejä, joista osaa jopa aktiivisesti päivitetään. Kuitenkaan nykyisistä sisäpiiriläisemmistä asemistanistakaan en tiedä mitä historiantutkijatuttavillani oikeasti on työn alla. Kulttuurintutkija Katja Kontturi tunnisti asiantilaan kesäisessä blogitekstissään kolme syytä, mutta epäilen, että niitä on enemmän. Ainakin itse olen blogin alkuajan jälkeen jättänyt projektipäivityksiä kirjoittamatta siksi, että en usko kenenkään olevan niistä kiinnostunut.

Kulttuuriperinnön digitoinnin suhteen Paju keskittyy hyvin vahvasti Kansalliskirjastoon ja sanomalehtiin. Edes Kansallisarkiston digitointihankkeista en löydä mainintaa, puhumattakaan siis museoista ja muista toimijoista. Kaikki ei mahdu mihinkään mukaan, mutta katsaukseen olisi kyllä sopinut väliaikatiedoksi Outi Hupaniitun raportti Tutkijoiden ääni ja sähköiset aineistot. Selvitys muistiorganisaatioiden asiakkaitten digitoitujen aineistojen tarpeista ja saatavuudesta. (2012). Esseetä kirjoittaessani löysin vuodelta 2017 lehdestä Tekniikan Waiheita Hupaniitulta mainion aikalaiskuvauksen

Muutos on valtaisa siihen, kun itse aloitin väitöskirjan  kymmenisen  vuotta  sitten  –  silloin  netistä  löytynyt  artikkeli  tulostettiin  heti  ulos,  koska  se  kuitenkin  pian  katoaisi  verkosta,  eikä  mitään  pystynyt  selvittämään  muualta  kuin  paperista  lukemalla.  

Hupaniitun aloittaessa väitöskirjaansa olivat eräät sukututkijat kyllästyneet odottamaan Kansallisarkiston toimintaa ja aloittaneet vapaaehtoisen digitointihankkeen Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen puitteissa ja internet oli sukututkimukselle muutenkin arkipäivää. Esseessäni oli henkilökohtainen ote, joten rinnastin sukututkijoita ja historiantutkijoita pitkin matkaa. Pajukaan ei sukututkijoita sentään täysin ohittanut ja viite heidän tuottamaansa aineistoon on myös Jari Elorannan, Pasi Nevalaisen ja Jari Ojalan taloushistoriaa käsittelevässä luvussa. 

Sukututkijoille tiedon avoin keruu ja jakaminen on ollut osa kulttuuria jo kauan, kuten yllä näkyvästä leikkestä käy ilmi. Tietokoneaikana tätä on merkittävästi tehostanut (ja toisinaan myös haitannut) yleisesti käytetty tietomalli Gedcom. Historiantutkijoiden työ on monimuotoisempaa, joten vastaava kaiken ratkaiseva tietomalli ei ole mahdollinen ja linkitetyn datan todelliset edut tutkimukselle edelleen (mielestäni) epäselvät. Mainitessani tämän esseessäni huomautin jotain siitä, että historiantutkijat eivät miellä kokoamiaan taulukoita tietomalleiksi. Tekstini palautettuani minulla oli tilaisuus kuunnella Sharon Leonin marraskuun lopulla pitämä keynoteluento From Event to Data Set: Perspective, structure, and the problem of representation in data-driven digital history, jossa oli sama huomio taulukoista ja tietomalleista, mutta ajatuksen kanssa. Tallenne on juuri poistumassa verkosta, joten pidempi lainaus talteen:

Unfortunately the skills necessary to create well formed structured data are often not part of the historians methodological training. As a result researchers can find themselves constructing a data model more by chance than by intention. However the logical structure for a data model is sometimes no more self evident than the meaning of the information being represented. The process of deciding on how that information should be categorized and coded to create a legible and useful data set is a key movement in the methodological work of the scholar because that structure for the data can significantly limit the ways that it can be used and interpreted. [...]

Because the creation of a data model sets up a rigid structure for the collection and access of data it fixes a host of representational choices: not only in the selection of variables but also in the formulation of observations. Each cell in a rectangular data set represents a choice that results in a new representation of the past. The first and most difficult choice often lays in what to include and how to represent it semantically. 

For some historians the easiest way to collect data about markable sources is to copy the information verbatim from the document. The risk in this approach is that the scholar reproduces the ontological assumptions of the record creator and in the process perpetuates the oppressive regimes of power and control that were imposed to subjugate any kind of subject - in my case the enslaved peoples being described. If the historian chooses not to transcribe the record exactly a host of other choices also arise. As digital humanities librarians Katie Rawson and Trevor Muñoz suggest in their essay against gleaning there's no underlying order to be uncovered one working with data rather each effort to shape the data for use results in the creation of new data.

Vastaavaa sisältöä on Leonin lukuluonnoksessa The Peril and Promise of Historians as Data Creators: Perspective, Structure, and the Problem of Representation. Toivottavasti törmään teemaan myöhemminkin. Ehkä Salmen kirjassa, jota en ole vielä nähnyt.

tiistai 8. joulukuuta 2020

Vielä Salomon Janssonista

Jokin aika sitten FB:n historiaryhmässä nostettiin esiin Hietaniemessä muusta erottuva tiilinen hautarakennus ja kerrottiin sen kuuluvan Salomon Janssonin perheelle, jonka taloja Korkeavuorenkadulla ja Edla-tytärtä käsittelin kahdessa blogitekstissä (tässä ja tässä). Ilmeisesti asiantuntijat olivat vähissä tai hukassa (vaikka hautausmaalle järjestetään jatkuvasti opastettuja kierroksia), sillä vinkin saanut Hesarin toimittaja soitti minulle. (Kirjoittamansa juttu julkaistiin Hesarin verkkosivuilla itsenäisyyspäivänä. Ilmeisesti ei ilmestynyt varsinaisessa printti-Hesarissa ollenkaan, mutta oli HS Helsingissä 2.12.2020.)

Puhelun jälkeen aloin miettiä, miksi Janssonien hauta ei ollut tullut esille blogitekstejä tehdessäni. Todennäköisesti olin silloin avannut Emil Nervanderin kirjan I de dödas stad : en vägledning för vandraden på Helsingfors' lutherska begrafningsplatser (1883), jossa hautarakennuksen pitäisi olla mukana. Ja onhan se kuvattu sivulla 41, mutta ei suinkaan erityisenä koristuksena tai komistuksena vaan sanoin "enkla, af tegel uppförda Janssonska griftrummet". Ei ihme, etten tuolloin lähtenyt kävelylle Hietaniemeen.

Entäs Salomon Jansson itse, josta en puhelussa osannut sanoa juuri mitään. Olinko edes etsinyt muistokirjoituksiaan? Niitä julkaistiin kaupungin lehdissä ainakin kolme: Helsingfors Dagblad 21.1.1862, Helsingfors Tidningar 21.1. ja 23.1.1862. Ensimmäisen kirjoittaja toteaa, ettei vainajan haudalle tarvitse jaella korusanoja, sillä nauttimansa kunnioitus oli yleistä. Siitä oli kertynyt hyväntekeväisyydestä, jota Jansson oli harjoittanut erityisesti nälkätalvena 1834 työllistämällä väkeä sammaleenkuivauksessa kaupungin lähellä,

Viimeisessä ja pisimmässä aloitetaan kertomalla, että Salomon oli kotoisin suomenkielisestä Lukkarin talonpoikastalosta Lohjan Pusulasta. Helsinkiin nuorena tullessaan hänellä ei ollut muuta kuin hyvä pää, mieli ja työnhalu. Ei siis edes ruotsin kielen taitoa. Kun hän oli oppinut sitä jossain määrin, kävi hän Helsingissä triviaalikoulua, mikä kuullostaa erikoiselta käänteeltä. Koulunkäynti päättyi Suomen sotaan, jonka jälkeen (23.10.1809) Jansson jo saikin porvarisoikeudet, vaikka ei ollut täysi-ikäinen.

Teurastamisesta, joka Janssoniin useimmissa myöhemmissä kirjoituksessa ammattina liitetään, ei ole mitään puhetta, vaan spekulatiivisesta osallistumisesta kaikkiin isompiin hankkeisiin ja toimituksiin kaupungille ja valtiolle. Lisäksi hänen muistettiin kohentaneen useita kaupungin vuokramaita vuokra-aikoinaan. Näitä olivat kolme tilaa Kumpulassa ja maat, joille myöhemmin rakennettiin Annalan ja Arabian huvilat. Janssonin työksi lasketaan Sörnäisten järven kuivatus vuonna 1829 ja järven länsipuolella olevan suon muokkaus alkoi vuonna 1835. Tähän työhön käytettiin edellä mainittuja ruuan perässä Helsinkiin tulleita, joita oli päivittäin työssä 200-300. Vuosina 1832-34 oli luomassa Kaisaniemen puistoa. Töölönjärvenkin kuivautuksen muistokirjoituksen kirjoittaja laskee Janssonin ansioksi. Valitettavasti hän ei mainitse tarkemmin missä Helsingin pitäjän puolella Janssonilla oli maapaikka.

Kuten puhelussa sanoin, mies ansaitsi tarkemman elämäkerran, mutta kaupallisen toimintansa jäljet arkistoissa voivat kyllä olla vähäiset.

maanantai 7. joulukuuta 2020

Porin, Pietarsaaren, Porvoon ja Turun kautta maailmalle

F. A. Dahlgrenin kirjan Förteckning öfver svenska skådespel uppförda på Stockholms theatrar 1737-1863 och Kongl. theatrarnes personal 1773-1863, med flera anteckningar (1866) mukaan Betty Nathalia Boye syntyi Skoonessa 14.2.1822 ja päätyi kasvamaan Suomeen, kun isänsä Claes Otto Boye vaihtoi uran skoonelaisen husaarirykmentin ratsumestarina tullitöihin Porissa. Ruotsinkielinen Wikipedia puolestaan väittää Betty Boijen syntyneen Pietarsaaressa. Pietarsaaresta suomalaisuusastetta nostavaa kastetta ei kuitenkaan löydy ja ilmeisesti aateliswikissä oleva syntymäpaikka Nådala Skoonessa on oikea, vaikka en sieltäkään kastekirjausta eteeni saanut.

Samaisen aateliswikin mukaan Loviisassa syntyneen isän virka Porissa alkoi marraskuussa 1822 ja hänellä oli vastaava paikka Pietarsaaressa vuodesta 1825 kunnes sai eron vuonna 1835. Tästä voisi vetää johtopäätöksen viihtymisestä Pohjanlahden rannikolla, mutta Porvoon ruotsalaisen seurakunnan lastenkirjan 1828-37 s. 438 mukaan perhe muutti kyseiseen kaupunkiin vuonna 1835. Bettyn kaksi isoveljeä olivat jo käyneet Haminan kadettikoulun ja saaneet paikat Venäjän armeijassa.

Åbo Tidningar 7.12.1839
Kirjaus Porvoosta löytyi Familysearchin indeksoinneilla, joiden avulla perheen myöhempiäkin vaiheita saattoi melko helposti koota Turun monimutkaisista rippikirjoista. Porvoon jälkeen he olivat olleet kirjoilla Tukholmassa, josta muuttivat kesän 1839 lopulla Turkuun. Joulukuussa 1839 perheen vanhin ja nuorin tytär järjestivät Turussa yhteisen musikaalisen illan, jossa 28-vuotias Gustava soitti pianoa ja 17-vuotias Betty lauloi. Esiintyminen ei jäänyt ainoaksi (ÅT 23.1.1841). Myös perheen tytär Wilhelmina eli Mina (s. 1818) musioi julkisesti Turussa (m.m. ÅT 21.8.1844, ÅU 15.11.1845, ÅT 7.7.1848).

Kirkonkirjoissa vuonna 1839 perhe muutti 1. kaupunginosan 2. korttelin tontille 1, Piispankadulla. Noin vuotta myöhemmin perheen tytär Margareta Lovisa muutti yksinään Poriin.(RK Turku Aa2:15 & Aa2:20). Aateliswikin mukaan hän kuoli naimattomana Naantalissa 19.5.1887.

Muulla perheellä on Turussa merkintä muutosta 6. kaupunginosan 7. korttelin 3. tontille vuoden 1843 paikkeilla. Vuotta myöhemmin perhe muutti 6. kaupunginosan 3. korttelin 1. tontille (Aa2:22 & Aa1:71 & Aa2:29). Ilmeisesti siellä Bettyä iässä lähimpänä ollut sisar Ida Angelique kuoli 24-vuotiaana 24.11.1845. Vuonna 1849 perhe muutti 6. kaupunginosan 15. korttelin 2. tontille (Aa3:3 & Aa3:3Aa1:71). 

Sieltä käsin (virallisen kirjanpidon mukaan) Betty lähti Tukholmaan ja piti sikäläisen debyyttinsä vuonna 1849. Tätä ennen Betty oli esiintynyt sanomalehti-ilmoitusten perusteella Turun lisäksi Helsingissä (Morgonbladet 14.6.1847, Åbo Underrättelser 4.7.1848). Kaudella 1850-51 Betty oli kiinnitettynä kuninkaalliseen oopperaan. 

Tukholmassa Bettyä opetti Isidor Dannström, jonka kanssa hän solmi avioliiton huhtikuussa 1853 (Post- Och Inrikes Tidningar 7.3.1853, Stockholms Dagblad 11.4.1853). Nuoripari lähti Bettyn Wilhelmina-sisar mukanaan Tukholmasta 19.7.1853 höyrylaivalla Nordstjernan Stettiniin, josta matkan piti jatkua Berliinin, Hampurin ja Englannin kautta Pohjois-Amerikkaan, jossa suunniteltiin viivyttävän 2-3 vuotta (Stockholms Dagblad 20.7.1853). Lontooseen asti mukana matkalla oli myös Dannströmin oppilas ja kaikki kolme naista esiintyivät kaupungissa pidetyssä konsertissa (Aftonbladet 3.9.1853).

Dannströmit ja Wilhelmina saapuivat Philadelphiaan 28.9.1853 ja jatkoivat sieltä New Yorkiin (Morgonbladet 29.12.1853). New Yorkissa seurue oli pari kuukautta ja jatkoi sitten Washington D.C:hen tarkoituksenaan tammikuussa 1854 matkustaa Charlestowniin (ÅT 28.2.1854). Jostain Washingtonin tienoilta Wilhelmina sai niin hyvän paikan naisopiston musiikin opettajana, että hän jäi sinne (ÅT 30.6.1854). 

Bettyn rintataudin takia Dannströmit palasivat suunniteltua nopeammin Eurooppaan ja viettivät kesän 1854 Ranskassa (Stockholms Dagblad 16.8.1854). Syyskuun alkuun mennessä he olivat takaisin Ruotsissa (Göteborgs Handels- Och Sjöfartstidning 7.9.1854). Viimeistään siellä heidät tavoitti Turusta lähetetty suruviesti Bettyn isän kuolemasta elokuussa 1854. Vastakkaiseen suuntaan kulki tieto Bettyn kuolemasta marraskuussa 1854. Ei kahta kolmannetta, joten sisarusten äiti kuoli 25.1.1855.

Turun kirkonkirjojen mukaan suru-uutista Tukholmasta oli vastaanottamassa myös Wilhelmina, joka otti papintodistuksen Amerikkaan vasta joulukuussa 1860 (Aa3:7 & Ruotsalaisen seurakunnan RK II 1856-65). Amerikkaan vuonna 1854 jääneen käynti kotimaassa on mahdollinen, mutta varmempaa on, että Wilhelmina kuoli Philadelphiassa 15.11.1873 (ÅU 6.2.1874). Lisäksi Turussa tiedettiin vuonna 1862 Wilhelminan toimineen Yhdysvalloissa urkurina (ÅU 11.3.1862; Jukka Kuha: Suomen musiikkioppilaitoshistoriaa toiminta ulkomaisten esikuvien pohjalta vuoteen 1969. 2017, s. 241)

Hbl 2.9.1867
Vanhin sisar Gustava sai Turusta vuonna 1855 muuttokirjan Helsinkiin, jossa hän toimi musiikinopettajana. Hän kuoli 88-vuotiaana vanhainkodissa De Gamlas Hem 13.12.1899.

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Tutkimusta itsenäisyyden ajasta

Perinteitä kunnioittaen itsenäisyyspäivän opinnäytelistaus itsenäisyyden aikaa käsittelevistä tutkimuksista edelliseltä vuodelta suunnilleen kronologisessa järjestyksessä. (Aiemmat: 2019, 20182017, 2016, 2014, 2013, 2011)

Fyren 28-30/1919
Autonomian puolelta alkaen
Urheilumuseo CC BY-ND 4.0
Sodan jälkeisestä ajasta
Muistaminen, kulttuuriperintö ja historiankirjoitus