lauantai 18. helmikuuta 2017

Vanhentunut muinaismuistorikos

Jokin aika sitten esittelemäni Turun museoon lahjoitetut viuhkat taitavat olla mielenkiintoisuudessaan sanomalehtien lahjoituslistoissa harvinaisuuksia. Esimerkiksi johonkin hakuuni osunut listaus Åbo Tidningissä 21.9.1885 alkaa tylsästi neiti Lefnerin lahjoittamalla kirjeellä, jonka oli allekirjoittanut Jeesus, ja jatkuu lukuisilla vanhoilla rahoilla, jotka parhaimmillaan ovat löytyneet erikoisissa yhteyksissä kuten Pohjan Westerbyn torppaa purkaessa.

Sanomalehtien säilytys on mielenkiintoista, joten todettakoon, että M. Holmberg lahjoitti joko yhden numeron Åbo Tidningiä vuodelta 1801 tai mahdollisesti kokonaisen vuosikerran. Luutnantti E. von Schantzin museolle dumppaama öljyvärimaalaus ei saa enempää kuvausta. Lienee jonkun verran vanha, jos katsottiin museotavaraksi. Vaimonsa lahjoitti Raamatun vuodelta 1729 ja vuonna 1709 painetun Uuden testamentin.

Nahkurimestari Tornbergin lahjoittamat "en betsman" vuodelta 1765 ja "en alnsticka" vuodelta 1691 saivat kaivamaan sanakirjan esille, vaikka jälkimmäinen valkeni kyynärämitaksi jo matkalla. Ensiksi mainittu betsman vaati SAOBia, joka kertoi vaihtoehtoiseksi kirjoitusasuksi besman, jonka Ahlmanin sanakirja käänsi puntariksi. Onko se joku näistä Finnaan kuvatuista? Oliko vuonna 1765 puntaribuumi?
Aivan listan lopussa on se otsikossa luvattu muinaismuistorikos.
Nimettömäksi (syystä!) jäävä lahjoittaja on antanut Turun historialliselle museolle palasen Pyhän Henrikin saarnahuoneen seinää. Kokemäeltä. Ja välittämättä siitä, että kyseessä oli varastettu ja kontekstistaan irroitettu muinaismuisto on se Turussa otettu vastaan. Missä on ollut museoetiikka?

perjantai 17. helmikuuta 2017

Kalliokirjoituksia Parikkalassa ja Raumalla

Parikkalasta Kansan Lehteen 18.9.1869 H. J. M-nen kertoo ja tiedustelee
Niinkuin veikkoni saapi nähdä maamme karttaa katsellessa on Parikkala lähellä Viipurin ja Mikkelin läänin rajaa, ja nykyinen maja-taloni on puolen virstan matka rajalta, jonka vuoksi olen ollut tilaisuudessa tulemaan tutuksi eräästä merkillisestä paikasta, joka täällä kutsutaan nimeltä: "Ristmäki." Tämän mäen eli vuoren korkeimman nyppylän yli on sattunut menemään mainittu raja, samanlaisessa suoruudessa niinkuin kartta näyttää. Mainitun mäen korkeimmalla paikalla on kallio ja myöskin kiviä, joihin on hakattu kirjaimia, yksi iso risti sekä pienempiä vino- ja pystyristiä ja Kuninkaan ruunu myöskin vuosiluku 1722. Kirjaimet ovat näköänsä: C E A L :: F T G C. Ensimäisessä kivessä T X, toisessa kivessä, jossa on myös Kuninkaan ruunu, on ristin merkkiä y.m. 
Mahtaiskohan joku olla maassamme niin onnellinen, joka voisi möisi tietää jotain tästä paikasta; eli jos se on jo käytetty kirjallisuuteen, olisi hyvä ja antaisi tästä tarkempia tietoja.
Tällaista se oli ennen valtakunnallista kirjastolaitosta ja internettiä. Jälkimmäisen avulla löysin Ville Laakson HAik-artikkelin Kiveen kirjoitettu – Ruotsin ja Venäjän väliset historialliset rajamerkit arkeologian valossa. Siinä selostetaan pitkästi ja kuvan kanssa Varpavuoren eli Ristimäen kaiverruksia, todeten m.m. "Myös Varpavuorelta havaittiin ja dokumentoitiin enemmän Täyssinän rauhaan liittyviä hakkauksia kuin Julkun valokuvaamat kymmenkunta kirjainta, kruunu ja T:n muotoinen hakkaus. Nyt paikalla todettiin jäännöksiä muutamasta muustakin kirjaimesta ja toisesta kruunusta sekä vuosiluku 1595, jonka kokonaisleveys on huomattavan suuri, 1,4 metriä (kuva 1). Lisäksi siirtolohkareesta, josta Julku valokuvasi T:n muotoisen merkin, löytyi L-kirjainta muistuttava hakkaus, jonka sivut ovat yhtä pitkiä." Valitettavasti Laakso ei voi matkata menneisyyteen jakamaan tietojaan.

Toinen sanomalehdissä silmiini osunut kalliokirjoitus raportoitiin Rauman lehdessä 13.7.1909, jossa otsikon Historiallisia muistomerkkejä Raumalla alla kerrotaan, että
Petäjäisten ensimäisellä saarella rovasti K. Heleniuksen huvilan pihamaalla on kivi, jossa on seuraava piirros: "1724 H. Tobinius. Saman huvilan läheisydessä on myöskin kallio, joss aon nuseita piirroksia."
Näitä useita piirroksia dokumentoitiin Länsi-Suomessa 21.8.1909
Niistä mainittakoon huvihuoneen näköinen piirrustus, jonka keskustassa on suuri B kirjasin ja sivuilla vuosiluku 1738, jota paitsi siellä löytyy seuraavat vanhojen raumalaisten nimikirjoitukset: J. M. Bärgs....., M. B. Gordon, H. Toclius 1724, K. F., H. Siöhl, J. Bergstr.. ja H. Sanander 1720.
Mutta näihin eivät verkkohakuni tehoa. Petäjäisten saarta ei löydy, eikä mainintaa kirjoituksista. 

torstai 16. helmikuuta 2017

Gustaf Krook perheineen uusintakierroksella

Vuosi sitten metsästin tuloksettomasti Anna Kristiina Sundia. Tuolloin en tarkastellut lapsiaan, vaikka heidän luonaan miehestään kirkonkirjassa eronnut voisi olla. Siis uusiksi. (Gustaf Krook vilahti blogissa jo vuonna 2008 ylle kopioimassani "selvennyksessä".)

Anna Kristiina meni Helsingissä 3.3.1730 naimisiin Gustaf Krookin kanssa. Tämä oli tällöin rykmentinkirjuri. Ehkä 3.2.1732 syntynyt Karl Gustaf ja 12.12.1736 syntynyt Bengt kastettiin mikä-lie-rykmentin seurakunnassa?

Vuoteen 1740 mennessä perhe oli Artjärvellä, jossa kastettiin Maria 16.2.1740 ja Christina 7.4.1741. Tarkemmin sanottuna perhe asui Kinttulassa, josta he rippikirjan mukaan muuttivat Porvooseen vuoden 1741 puolella. Porvoosta ei ole rippikirjaa tältä ajalta. (Krook-suvusta Artjärven Kinttulassa kirjoitin ja lainasin tekstiä vuonna 2009.)

Vuoden 1745 paikkeilla syntyneen Lovisa Julianan syntymäpaikka jää mysteeriksi, mutta nuorimmat kolme lasta (Sophia Helena s. 6.12.1745, Johanna Elisabet s. 28.1.1747 ja Lars Johan s. 23.3.1749) kastettiin Turun ruotsalaisessa seurakunnassa.

Perheen esikoispoika Karl Gustaf on ylioppilasmatrikkelin mukaan "Tykistökadetti 1.6.1749. — Tykkijunkkari 1753, palveli Helsinkiin sijoitetussa komppaniassa (1755). Vänrikki Porin läänin jalkaväkirykmentissä 1762". Hän on vuoteen 1765 mennessä mennyt naimisiin Maria Magdalena Harlundin (s. 8.5.1736 Uusikaupunki) kanssa. Vuonna 1777 Karl Gustaf oli Kokemäen Ruikkalassa ja sitten Ikaalisissa, jossa rippikirjaan merkittiin vaimon veli Karl Harlund. Ikaalisista perhe muutti Hämeenkyröön?

Bengt opiskeli Turun akatemiassa 1750-luvulla. "Viipurin katedraalikoulun kollega 1764–67. Revisiomaanmittari Viipurin läänissä 1767. Varamaanmittari Vaasan läänissä 1773."

Pojat eivät auta äidin löytämisessä. Mutta tultuaan vielä vuonna 1771 henkikirjoitetuksi Turussa miehensä ja tyttärien Lovisa Juliana ja Johanna Elisabetin kanssa Anna Christina Krook ilmaantuu hetkellisesti ja viimeistä kertaa näkyville Sääksmäen rippikirjassa. Luutnantin puustellista käsin hän ja tyttärensä Lovisa Juliana sekä Sophia Helena, joka on nyt naimisissa Nils Gaddingin kanssa, käyvät ehtoollisella vuonna 1773.

Sophia Helena ja Nils Gadding asuivat tätä ennen Pälkäneellä, jossa syntyi tyttärensä Eva Christina 16.11.1772. Muista lapsista Sophia Fredrica syntyi Sääksmäellä 19.11.1774, Lovisa Margareta Kärkölän Vävylässä 1.5.1777 ja Gustava Maria 9.4.1780 Iitin Lyötilässä, jossa Sophia Helena kuoli 3.3.1785.

Sääksämäeltä Kärkölän Vävylään oli kasvavan perheen kanssa muuttanut Sophia Helenan sisar Lovisa Juliana, mutta ei heidän äitiään. Minulle tuntemattomien vaiheiden jälkeen Lovisa Juliana kuoli Turussa 24.5.1809. Hänen perukirjaansa tehtäessä sisaruksistaan elossa oli vielä Bengt. Kolme vuotta aiemmin kuolleen Christinan perukirjan kortissa tilanne on seuraava.



Aikanaan laitoin muistiin että sekä Lovisa Juliana että Christina mainittiin Kirsi Vainio-Korhosen kirjassa Suomen herttuattaren arvoitus. Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta tulkinnalla "Nähtävästi molemmat naimattomat sisarukset jäivät vanhempien kuoltua vaille elatusta, eikä heille löytynyt paikkaa virka- ja sotilasurilla edenneiden veljien perheissä."

Neljäs sisar, Turussa 1771 henkikirjoitettu Johanna Elisabet oli Fagervikissa mamsellina jo vuonna 1779. Hän nousi aatelisrouvaksi mennessään siellä 16.10.1783 naimisiin edellisenä vuonna leskeksi jääneen vuorineuvos Johan Hisingerin kanssa. Tästä säätykierrosta ylöspäin saisi romaanin aiheen? Avioliitto jäi kylläkin lyhyeksi, sillä Johanna kuoli 27.1.1788.

Kuopus Lars Johankaan ei tarjoa ratkaisua äitinsä elämänkulun loppuun. Hän oli Hämeenlinnan kaupungissa kirjoilla 1777 ja meni ilmeisesti seuraavana vuonna naimisiin Ulrica Eleonora Saxbeckin (s. 1756) kanssa. He asuivat vuoden 1779 paikkeilla Tyrvännön Retulassa, josta on tehty muuttomerkintä Helsinkiin. Mutta he palasivat Retulaan, jossa Larsin vaimo kuoli 1795. Asuttuaan Retulassa vielä leskenä Lars Johan kuoli Kiikassa 18.10.1818. (Kirjoittaessani Retulan omistuksesta olen maininnut Larsin tajuamatta, että hän liittyi Sund-tutkimukseen.)

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Pressibussilla rakkauden tiloihin (2/2)

Matkalla Tuusulaan Lottamuseon esittelijä selitti heidän näyttelynsä teeman olevan lähimmäisenrakkaus. Se tuli ajankohtaiseksi pakolaisvirtojen myötä vuonna 2015 ja Lottamuseon kontekstissa tarkoittaa näyttelyä sotiemme evakuoinneista Suomeen. (Postimuseohan ehti tehdä pakolaisten ja evakoiden rinnastuksen jo vuonna 2015.)

Paikan päällä teema tuli vastaan jo museon pihalla, jossa tavarakuorma oli liikkumatta matkalla. Varsinainen näyttely alkoi ulkorakennuksesta, johon oli lavastettu (kyllä, taas!) juna-asema. Olisi voinut mallinukkeineen vaikuttaa kitsiltä, mutta maassa olevasta puuhakkeesta irronnut tuoksu teki niin sympaattisen ja aidon vaikutelman, että kritiikki unohtui. Junan vaunuun sijoitetut kuvat junakuljetuksista toimivat, mutta olisivat voineet olla isompiakin?
Varsinaisen museon näyttelytilaan mennessä pääsi tunnelmaan julisteilla, joilla kerättiin apua.
Vastassa oli lavastettu viipurilainen koti, jossa olisi voinut katsoa tunnin verran uutisfilmejä evakuoinnesta.
Apua koordinoinneesta Suomen huollosta ja neljästä sen jäsenjärjestöstä kerrottiin tekstivoittoisesti. Kosketusnäyttöillä saa eteensä sivukaupalla digitoituja vanhoja lehtijuttuja luettavaksi. Jos kiinnostaa.
Bussissa annetussa esittelyssä mainittu pika-asetuslaki ja paikalliset ristiriidat eivät näyttelyssä osuneet silmiini. Evakoiden tarinatkin olin tosin ohittanut huomaamatta niitä juna-aseman soppatykissä. Nykypäivän pakolaisuuteen näyttelyssä ottaa kantaa kaksi taideprojektia, joihin en ehtinyt tutustua.

Kierros päättyi Tikkurilan asemalle, jossa Vantaan kaupunginmuseo on täynnä paikallista rakkautta. Tarinoita oli kerätty työpajoissa ja pantu esille seinälappuihin, usein kuvittavan esineen kera. Kiva kontrasti kansainväliseen särkyneiden sydänten museoon ja mukava lähestymiskulma paikallisen elämään. Haluaako sitten tekstejä lukea seiniltä on asia erikseen.
Ja kyllä, täälläkin oli lavastuksia sekä hyvin lavastuksellisia näyttelyinteriöörejä.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Pressibussilla rakkauden tiloihin (1/2)

Pari viikkoa sitten blogin viestilaatikkoon tuli lehdistötiedote neljän museon Rakkauden tiloja -näyttelyistä. Mukana oli kutsu bussikierrokseen näyttelyissä ennen niiden avautumista ja tartuin mahdollisuuteen. Kun kerrankin (ensimmäisen ja viimeisen?) sellaista henkilökohtaisesti tarjottiin. Pääsisin näkemään, miten media-ammattilaisille museonäyttelyistä kerrotaan.

Ja mitä muuta heille tarjotaan. Ennen bussiin pääsyä eilen aamulla tarjolla oli kuohuviinilasillinen, joten käsiä ei ollut vapaana muistiinpanojen tekoon matkalla Kaapelitehtaalle. Teatterimuseon promoaja sai lavastetun rakkauden kuullostamaan melko mielenkiintoiselta, mutta paikan päällä näyttely oli enimmäkseen pukuja neljässä huoneessa.

Shakespearen näytelmien huoneessa esittelijä totesi, että pukujen taustaa kerrotaan esillä olevissa vihkosissa. Vilaisin yhtä ja siinä oli hyvin niukat perustiedot näyttelijästä, roolista ja esityksestä. Puvustuksen takana olevat ajatukset jäävät arvoitukseksi.
Venäläisten kirjailijoiden huoneessa valokuvien sanottiin kertovan muuttuvasta estetiikasta ja siitä, miten tunnetilaa haetaan. No, en olisi älynnyt näitä miettiä, vaan ohitin ne taustakuvituksena.
Samoin jätin huomiotta seuraavassa tilassa julisteet, joissa tarkemmin katsoen oli näytelmien synopsiksia. Joista olisi pitänyt herätä ajatuksia? Viimeisessä huoneessa pyörii noin 20 minuutin kollaasi rakkauden ilmentymistä Suomi-filmeissä. Siihen ei ollut aikaa tutustua, sillä näyttelyyn tutustumiseen oli kokonaisuudessaan aikaa 15 minuuttia, kuten myöhemmissäkin kohteissa.

Esittelijä sanoi, että voisi puhua näyttelystä pari tuntia ja pressikassissa oli siitä tekstiä 6 A4:sta sekä 62-sivuinen julkaisu. Jos olisin oikea toimittaja, niin ei tarvitsisi keksiä omia ajatuksia.

Teatterimuseon tilat olivat lavastuksia ja lavastukset olivat mukana muissakin kolmessa näyttelyssä. En älynnyt kysyä oliko tämä yhteistyöstä syntynyttä vai sattumaa tai ajan henkeä.

Hotelli- ja ravintolamuseossa näyttelyn otsikkona on Nautinnon nälkä. Kolmella (lavastetulla!) tilalla on teemoina ilo, intohimo ja pettymys. Bussissa kerrotun mukaan tarjolla oli teasereita ja tarkoitus oli saada elämyksiä. Tiedotteesta täydennystä hakien "Näyttely ei tarjoa valmiita vastauksia. Se antaa kävijälle tulkinnan varaa, vetoaa tunteisiin ja tarjoaa vahvoja samaistumisen kokemuksia." Mutta miten voi samaistua ravintolakulttuuriin, johon ei ole koskaan osallistunut? Ei ainakaan minulta onnistunut.

Kaapelitehtaalta bussi kurvasi kohti pohjoista. Nyt kädet olivat vapaina, hetken.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Suojelusmies on työmies


Jokin aika sitten FB:n Harrastuksena sukututkimus-ryhmässä käytiin keskustelua lyhenteen "Försw. K." merkityksestä. Kymmenen vuotta sitten tutkimani esi-isän perusteella vastasin "Suuremmin miettimättä suojelusmies. Kaupungin laillista kausityövoimaa tms." ja toinen viittasi SAOB:iin ja määritteli "försvarskarl = toisen palveluksessa oleva käsityöläinen, renki, päivätyöläinen jne." mutta kumpikaan ei mennyt heittämällä läpi. "Olen luullut että försvarskarl on jonkun sortin pelastus- tai poliisimies pikkukaupungissa... mutta ei kai nyt mikään duunari?" Sanat suojelu ja mies on yhdessä helpompi ymmärtää niin, että mies antaa suojelua kuin sitä saa?

Pätkä Antti Räihän väitöskirjasta Jatkuvuus ja muutosten hallinta. Hamina ja Lappeenranta Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa 1720–1760-luvuilla. viittaa siihen, että toisinaan kyse oli hyvinkin määritellystä asiasta.
"Porvariston alimman ryhmän muodostivat 1720–1730-lukujen Haminassa ja Lappeenrannassa niin sanottut suojelusmiehet (arbetsfolck) eli ajurit, kantajat, mittaajat, kirvesmiehet, kalastajat ja teurastajat. Heidän ammattiin hyväksyntä – tai hakemusten hylkääminen – tapahtui isonvihan jälkeen ensin maaherran, syksystä 1723 eteenpäin maistraatin päätöksellä ilman pidempiä keskusteluja. Suojelusmiesten valintaan maistraatti ei pyytänyt porvariyhteisön asiantuntija-apua, mikä kertoo suojelusmiesten painoarvosta kaupunkitaloudessa.
Heidän odotettiin tekevän töitä muille porvareille, ei osallistuvan itse kaupalliseen ammatinharjoittamiseen. Suojelusmiehet vannoivat kuitenkin muiden porvareiden tavoin porvarivalan ja maksoivat pienen porvarimaksun, mikä teki heistä yhteisön täysivaltaisia jäseniä."
Sata vuotta myöhemmin Helsingin kaupungin kuulutuksessa sanaa suojelusväki (försvarsfolk) selvennetään listalla, johon sisältyvät työmiehet: "antydes alltså Stadens försvarsfolk, såsom Sjöformän, Åkare, Timmermän och Arbetskarlar m. m." (Finlands Allmänna Tidning 20.4.1836). Suomen valtiokalenterissa 1852 kuulutuskirjojen hinnoitelussa ovat kaupungissa rinnakkain porvarit ja suojelusväki.
Ruotsalaisessa opinnäytteessä kaupungin sosiaaliluokkaan III kuuluvat "är arbetare, tjänstehjon och försvarsfolk eller tillknutna militären". Topelius kirjoittaa Uudenkaupungin tulipalosta vuonna 1846: "Största delen af stadens försvarsfolk var den tiden ute på sjöresor". Mikkelin rippikirjassa 1869-79 försvarsfolk on käsityöläisten jälkeen ja joukkoon kuuluu mylläri ja metsänvartija, kirvesmies, työmiehiä, ompelijoita ja kutojia. Oulun poliisiasetuksessa kielletään luvaton tanssien ja juominkien järjestäminen "merimiehille, kisälleille, oppipojille ja rengeille, työ eli [lue: tai!] suojelusmiehille ynnä muille sellaisille."(Oulun Wiikkosanomia 13.9.1873)

Vaskivakan sanaston käännös "loisväki, joutoväki" ei näiden esimerkkien jälkeen tunnu osuvalta. Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan rippikirjassa 1869-1885 on erikseen försvarslösa ja försvarsfolk eli suojelusväellä on asema, jota ei ole kaikilla kaupungissa.

SukuForumin vanhassa keskustelussa Pertti Vuorio on tiivistänyt
Kyse ei ole suojelijasta eikä suojelusmiehestä siinä merkityksessä kuin se nykyään käsitetään eli turvamiehestä.
Kyse on suojeluksessa olevasta eli jonkun kaupungin porvarin palveluksessa, huomasssa olevasta. Porin historiakirjoista käy myös hyvin selville, että "försvarskarl" käännettiin 1850 luvun loppupuolella yksinkertaisesti sanalla työmies.
Siis jokseenkin näin. Joko pysyvästi palveluksessa tai hyväksytysti satunnaisemmin työllistetty työmies tai -väki.

FB:n sukututkimusryhmissä on muisti kuin kananlento, joten ei kestänyt kauaa, kun alkoi keskustelu sanasta försvarshjon, jonka kysyjä arveli olevan "Jonkin sortin sotilas?". Rauno Korhosen kirjaa Suomen väestökirjanpidon historiaa, sivulta 70 lähteenään käyttänyt vastasi uskottavimmin
"Laillisen suojelun (laga försvar) käsite poistui irtolaisista 1883 säädetyllä asetuksella. Siihen saakka oli ns. suojaamattomia henkilöitä (försvarlösa personer) ja laillisesti suojeltuja henkilöitä (försvarshjon). Jos henkilöillä oli varma työpaikka tai heidät tunnettiin hyvästä elämäntavasta ja jos he kykenivät huolehtimaan itsestään, he eivät olleet irtolaisia eli suojaamattomia."
Keskustelun perusteella sanaa försvarshjon käytettiin maaseudulla. Sekä siellä että kaupungissa tarvittiin suojelua pakkotyöllistämiseltä ja irtolaiseksi määrittelyltä.

P. S. Rehellisyyden nimissä on todettava, että sekä ruotsiksi että suomeksi suojelusmies ja försvarskarl esiintyvät myös sotilaallisessa yhteydessä. Ainakin Henrik Achreniuksen otsikko "Runot Calajoen pitäjän suurimman osan rajan suojelusmiesten luvattoman poijes tulon ylitse" viittaa muuhun kuin työmieheenja Jonas Liliequistin väitöskirjassa Brott, synd och straff. Tidelagsbrottet i Sverige under 1600- och 1700-talet on rinnan termit "Varjeringskarl, reservkarl, försvarskarl". Sanomalehdissä suojelusväki on toisinaan selvästi sotivaa, varsinkin kun aletaan puhua asevelvoillisuusarmeijasta. Mutta näistä huolimatta suojelusmies on siis ollut työläinen, jolla oli lupa olla ja tehdä työtä.

Otsikkokuvan pohja Uusi Tasku-Matti 4-5/1902

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kaupungista karkoitetun tytär

Petter Johan Sunnin 19.9.1731 Helsingissä syntyneen tyttären Engla Christinan tiedot sukutauluissani olivat surkeat. Lapsuuden jälkeen ainoa tieto oli vuonna 1768 tehdystä isän perukirjasta: naimisissa Björnbergin rykmentin kersantti Börje Segermanin kanssa ja asuu Loviisassa.

Omin taidoin löysin Segermanin muutamasta sotilasrullasta, mutta en sen enempää. Olin jo luovuttamassa kun Björnbergin rykmentin aliaksella Jägerhornin rykmentti tekemäni verkkohaku osui Kansallisarkiston Portin sivuun Viaporiin liittyvistä aineistoista, jossa mainittiin että
Suomen historian perustutkimustoimikunta on laatinut Kansallisarkistossa säilytettävän kortiston, johon on koottu tietoja Suomessa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa palvelleiden värvättyjen jalkaväkirykmenttien upseeriston, aliupseeriston ja sotilasvirkamiesten sosiaalisesta rakenteesta. Koska kortitettuihin rykmentteihin lukeutuivat myös Hamiltonin–Leskikuningattaren rykmentti ja von Willebrandin–Jägerhornin rykmentti, kortisto on hyödyllinen apuväline tutkittaessa Viaporissa palvellutta sotaväkeä.
Tämän tilaaminen Kansallisarkistossa vaati kolme avustajaa henkilökunnasta, mutta onnistui kyllä. Epäilen koskeneeni laatikkoihin aiemminkin, mutta en selvästikään Segermania etsien, sillä hänen kortissaan oli runsaasti uutta tietoa. (Kuva olisi kiva, mutta kännykkä kameroineen ei ollut mukana.)

Kortiston tekijä oli ensinnäkin löytänyt Segermanin useammasta armeijan rullasta ja tiesi näin ollen hänen kuolleen 10.2.1775. Todennäköisesti Loviisassa, mutta koska perhe oli sittemmin kadonneissa rykmentin kirkonkirjoissa, tätä ei voi vahvistaa.

Vielä mielenkiintoisemmin ja arvokkaammin kortiston tekijä (jonka nimi mainitaan kirjallisuudessa, mutta en laittanut ylös, pahoittelen.) oli tehnyt poimintoja Helsingin ja Loviisan henkikirjoista. Listaten ne kaikki sivun tarkoilla lähdeviitteillä!

Segerman mainitaan katselmuksessa 1759 naimattomana ja pääkatselmusrullassa 1763 naimisissa olevana. Avioliiton solmimisaikaa tiukentaa se, että Helsingin henkikirjassa 1762 mainitaan Börje Segermanin vaimo Christina. Ja varsinaiseen henkikirjaan (8338:253) kurkistaminen sivistää: armeijayksiköt ovat omina listoinaan! Tämähän avaa uusia tutkimusmahdollisuuksia muihinkin ongelmiin...

Seuraavana vuonna pariskunta muutti arvatenkin armeijan komennuksen seurauksena Loviisaan, jossa he (tai tarkemmin sanottuna Engla Christina, sillä sotilaat ovat vapautettuja henkiverosta) ovat henkikirjoissa 1763 (8887:856), 1764 (8891:890), 1765 (8895:816), 1766 (8900:862), 1767 (8904:906), 1768 (8907:888), 1769 (8910:1002), 1770 (8912:926), 1771 (8917:927) ja 1772 (8921:1200-1201). Tämän jälkeen Christinaa ei enää mainita eli hän on todennäköisesti kuollut.

Jo vuonna 1766 perheessä on henkikirjojen mukaan ollut yksi alle 15-vuotias tytär. Tämän huomasi kortiston tekijä, itse olen jättänyt sarakkeiden numerot lähes aina huomiotta! Auts! Tytär on nimettömänä Loviisan henkikirjoissa armeijan otsakkeen alla isänsä kuolemaan asti: 1773 (8925:940), 1774 (8929:944), 1775 (8934:998-9).

Kertaakaan tytön nimeä ei mainita! Jos hän isän kuoleman jälkeen mennyt palvelukseen hän on henkikirjoissa vain etunimellään. Ja jos menee naimisiin säädyssään pysyen jää avioliiton solmiminen taas lähdekatveeseen... Lisäksi pitää muistaa, että on mahdollista, että henkikirjan numero on tarkoittanut ensin yhtä lasta ja myöhemmin toista eli syntymä vuoden 1766 paikkeillakaan ei varma. Tarkistin tuon 1775 kirjan sarakeotsikot (kuva) ja pitää ottaa vielä huomioon mahdollisuus, että taloudessa on vain jatkuvasti ollut alle 15-vuotias piika.

Jos oli olemassa helmikuussa 1775 jäänyt tytär, niin täysin tukiverkoton hän ei ollut. En tiedä missä enonsa Carl ja Axel Eric olivat vuonna 1775, mutta tuolloin Loviisan kaupunginviskaalina toiminut Johan Petter Flachsen oli tytön äidin serkku. (Kymmeniä vuosia myöhemminhän Carlkin hakeutui Loviisaan, jossa silloin oli kruununmakasiinin hoitajana serkkunsa poika.)

Vielä voisi lähteä Hämeenlinnaan hakemaan Segerman-pariskunnan perukirjoja. Kun edellä mainitutkin kuolivat Loviisassa, pian matka on ihan perusteltu.