Matkalla Tuusulaan Lottamuseon esittelijä selitti heidän näyttelynsä teeman olevan lähimmäisenrakkaus. Se tuli ajankohtaiseksi pakolaisvirtojen myötä vuonna 2015 ja Lottamuseon kontekstissa tarkoittaa näyttelyä sotiemme evakuoinneista Suomeen. (Postimuseohan ehti tehdä pakolaisten ja evakoiden rinnastuksen
jo vuonna 2015.)
Paikan päällä teema tuli vastaan jo museon pihalla, jossa tavarakuorma oli liikkumatta matkalla. Varsinainen näyttely alkoi ulkorakennuksesta, johon oli lavastettu (kyllä, taas!) juna-asema. Olisi voinut mallinukkeineen vaikuttaa kitsiltä, mutta maassa olevasta puuhakkeesta irronnut tuoksu teki niin sympaattisen ja aidon vaikutelman, että kritiikki unohtui. Junan vaunuun sijoitetut kuvat junakuljetuksista toimivat, mutta olisivat voineet olla isompiakin?
Varsinaisen museon näyttelytilaan mennessä pääsi tunnelmaan julisteilla, joilla kerättiin apua.
Vastassa oli lavastettu viipurilainen koti, jossa olisi voinut katsoa tunnin verran uutisfilmejä evakuoinnesta.
Apua koordinoinneesta Suomen huollosta ja neljästä sen jäsenjärjestöstä kerrottiin tekstivoittoisesti. Kosketusnäyttöillä saa eteensä sivukaupalla digitoituja vanhoja lehtijuttuja luettavaksi. Jos kiinnostaa.
Bussissa annetussa esittelyssä mainittu pika-asetuslaki ja paikalliset ristiriidat eivät näyttelyssä osuneet silmiini. Evakoiden tarinatkin olin tosin ohittanut huomaamatta niitä juna-aseman soppatykissä. Nykypäivän pakolaisuuteen näyttelyssä ottaa kantaa kaksi taideprojektia, joihin en ehtinyt tutustua.
Kierros päättyi Tikkurilan asemalle, jossa Vantaan kaupunginmuseo on täynnä paikallista rakkautta. Tarinoita oli kerätty työpajoissa ja pantu esille seinälappuihin, usein kuvittavan esineen kera. Kiva kontrasti kansainväliseen särkyneiden sydänten museoon ja mukava lähestymiskulma paikallisen elämään. Haluaako sitten tekstejä lukea seiniltä on asia erikseen.
Ja kyllä, täälläkin oli lavastuksia sekä hyvin lavastuksellisia näyttelyinteriöörejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti