Sotasammosta

Eilen istuin monen muun kanssa kolme tuntia Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa kuulemassa Sotasammosta, joka "kokoaa yhteen talvi- ja jatkosotaan liittyviä keskeisiä kansallisia tietoaineistoja linkitettynä avoimena tietona". En illalla kotiin päästyäni jaksanut palvelua testailla, joten kommenttini perustuvat tilaisuudessa nähtyyn ja kuultuun.

Ensinnäkin oli surkuhupaisaa, että Eero Hyvönen perusteli hanketta sanomalla, että viime sotien ymmärrys edistäisi rauhaa. Sotia on tutkittu ja vatvottu antikiin ajoista ja hyvin todennäköisesti jo sitä ennen, eikä se ole tuottanut kuin lisää sotia.

Mitään epäilystä ei ole kuitenkaan siitä, etteikö Suomessa löytyisi ihmisiä, jotka haluavat vatvoa viime sotia ja he saavat Sotasammon näkymistä varmasti uusia ahaa-elämyksiä. Arkistolaitoksen edustaja sanoi olevansa "aivan hurmiossa". Itse innostuin joukko-osasto-ontologiasta, mutta se on toistaiseksi toteutettu vain talvisodan osalta. Vähän muutakin on kesken eli voi kyllä ihastella Karjalan päälle asemoituja vanhoja karttoja, mutta näitä ei jatku koko rintama-alueelle.

Kyseessä on tutkimusprojektin prototyyppi, jonka viimeistelyyn ja ylläpitoon ei ole suunnitelmaa. Palautelomake on. Toivottavasti tilanne esim. Suomi 2017 -hengessä selvenee, sillä tässä on nyt Suomen ensimmäinen suurelle yleisölle näytetty linkitetyn datan esimerkki, jolle toivoisi seuraajia.

P. S. Paikalla oli joku, joka ei ollut ennen (ilmeisesti) nähnyt SA-kuvia ja kysyi niiden julkaisuoikeuksia. Linkittämisen hyviä puolia on näkyvyyden luominen.

Ymmärrysvaikeuksia

Vuosi sitten kirjoitin, ettei meidän datalla saa leikkiä. Se, että ilmaisin itseäni tehottomasti, kävi ilmi tänä iltana, kun kuuntelin Digital Humanities Research -seminaarisessiossa Eric Malmin esityksen Sukupuiden automaattinen rekonstruointi ja analysointi.

Malmi tekee menetelmätutkimusta. Ja mieluiten soveltaisi menetelmiään dataan, joka vetoaa kansainväliseen yleisöön. Miksi ihmeessä hän sitten valitsi HisKi-datan kohteekseen?

Seminaariesityksessä hän visioi rekonstruoituja (miksei konstruoituja?) sukupuitaan aineksiksi tutkimukselle, joka on jo joko tehty tai jonka voi tehdä suoraan Hiski-datasta. Jo 2009 totesin, että HisKissä on "selvää potentiaalia nimimuodin leviämisen tutkiskeluun" ja tätäkin on moni ehtinyt varmasti tehdä ennen Malmin ohjaamaa kandintyötä tänä vuonna.

Sukupuidensa pointti, jos sanaa voidaan käyttää, on käyttää algoritmia arvioimaan todennäköisiä vanhempia lapsille. Ehdokkaiden todennäköisyyttä arvioidaan nimien, paikkojen ja aikojen perusteella. Periaatteessa siis samaa päättelyä, jonka sukututkija tekee HisKi-haravoinnissa. Mutta sukututkija käyttää todennäköisyyksiä optimoidakseen työn, jonka hän tekee seuraavaksi käydessään lähteitä läpi valitakseen kandidaateista oikean. Malmi käyttää niitä luodakseen 51 000 henkilön "sukupuun" minuutissa.

Koska tällä "sukupuulla" ei ole mitään tunnistettua käyttötapaa, johon ei olisi jo olemassa olevaa ratkaisua, lähdin sessiosta masentuneen kiukkuisella päällä. Yritin kotimatkalla keksiä jonkun vertailukohdan ja mieleen tuli leffa Into the Wild, jossa kundi lähti ilman karttaa erämaahan, koska oli mielestään hyvä idea. Eikä todellakaan ollut.

Giovanni Orlando: Day 105/365 : Sit down and tell me your story. CC BY-NC-ND 2.0

Venäjän kielen tarve ja Nikolain ratsuväkiopisto

Sanomalehtien Hohenthal-läpikäynnissä löysin Suomalaisesta virallisesta lehdestä 23.11.1904 listauksen ihmisistä, jotka olivat saaneet tai eivät valtiolta (?) eläkettä/avustusta. Jälkimmäisten joukossa on J. O. Hohenthal. Ensi reaktioni oli "kävi kuin esitädillään".

Kyseisen esitädin hakemuksen olin melko vaivattomasti, joten miksi en nyt käyttäisi oppimaani harjoituksen vuoksi? Otan vaan aakkosellisen aktiluettelon, joka kattaa vuoden 1904... Mutta sellaista ei ole digitoitu. Henkilösuojan vuoksi? Ei, kurkkaus Vakkaan kertoo, että luettelot loppuvan vuoteen 1900.

Eli käytettävä kronologisia aktiluetteloita? Tuskallistahan se on selata, mutta kun kyseessä on vain yksi vuosi...

Vuoden onnistuinkin löytämään ja selasin sivut läpi (kuvat 40-55). Mutta tästä ei ollut mitään hyötyä, sillä aktien nimet oli kirjoitettu venäjäksi. Kirjoituskoneella eli jos olisin hakenut nimeä Hohenthal, olisin voinut sen onnistua löytämäänkin, mutta 1800-luvun alkupuolella kaikki raha-anomukset olivat yhdessä aktissa ja niin on varmaan nytkin. Eli otsikko on jotain yleisempää. Eikä näitä voi kopioida Googlen kääntäjään, joka yleensä on ratkaissut venäjän kielen ongelmani.

Venäjän kielelle voisi olla tarvetta myös tiedontarpeessa Nikolain ratsuväkiopistosta. Mistään ei tunnu löytyvän mitään muuta kuin Mannerheim-jaaritusta ja minä haluaisin tietää miten pohjanmaalainen papin poika päätyy sinne lyseo-opintojen jälkeen 1900-luvun alussa. Apuhuudot asiatuntijoillekaan eivät ole tuottaneet tulosta.

Markkina-ajoitusasia

Pari vuotta sitten kävin Kansalliskirjastossa mikrokorteilta almanakkoja läpi hakien Kokemäen markkinapäiviä. Eipä tullut mieleen, että niissä voisi olla painovirheitä. Oliko näin käynyt vuonna 1798, kun nimimerkki "Marknads Resande" ihmettelee sanomalehdessä Inrikes tidningar 21.3.1798 Porvoolle merkittyjä kolmea markkinapäivää. Kun niitä pitäisi olla vain yksi?

Tietonsa eivät kuitenkaan olleet täydelliset, sillä kuninkaallisiin määräyksiin viitaten vastaus sanomalehdessä Inrikes tidningar 17.8.1798 perusteli almanakassa mainitut markkinat.

Hautausmaat ulkoilmamuseoina?

Kävin eilen illalla naapuritalon Taidekoti Kirpilässä kuuntelemassa Suvi Leukumaavaaran esityksen Hautausmaat ulkoilmamuseoina - julkinen taide, yhteiset ja yksityiset muistot. En tiedä sainko irti mitä piti, mutta jotain kuitenkin.

Leukumavaara oli yhdistänyt hautausmaihin kolme trendikästä käsitettä: näkymätön kulttuuriperintö, muistin paikka ja dark tourism. Luennon aikana käkistelin ensimmäistä, sillä puhe oli säätyläisten hautauskulttuurista noin 1850-1950 - siitä, josta on jäänyt ne muistomerkit, joista puhuttiin. Tämä oli se hautaumaakulttuuri, joka oli sittemmin "muuttunut", mutta sanaakaan ei sanottu siitä, että se oli ajallisesti rajattu ja useimmilla maaseudun hautausmailla on satoja vuosia näkymätöntä kulttuurihistoriaa hautoina, joista ei ole enää mitään merkkiä.

Mutta toisaalta oli puhe myös aidosti näkymättömästä ja suurelta osin kadonneesta kulttuuriperinnöstä: siitä mitä haudoilla on tehty. (KuvaVelikulta 14/1909)

Enimmäkseen Leukumaavaara puhui muistomerkeistä. Siitä miten ne tuhoutuvat olosuhteiden armoilla tai tuhotaan haltijattomina. Miten muistomerkit eivät enää näytä siltä kuin ne näyttivät uusina tai muuten "ennen". Omat kysymykseni:  Pitäisikö hautausmaan siis olla ulkoilmamuseo: näin ennen vanhaan haudattiin ihmisiä? Vai elävä tila, joka on yhteisön hautapaikka jatkossakin?

Onko meissä jotain vikaa, kun muistelemme nykyään edesmenneitä muualla kuin hautausmaalla? Onko oleellisempaa ihailla ja tutkia I. K. Inhan valokuvia ja tekstejä vai säilyttää hänen hautapaikkansa? (Ihailtavasti kuulemma joku hyväntekijä maksoi hoidosta 10 vuodeksi, minkä jälkeen se on taas vaarassa hävitä.)

Leukumavaaran esimerkeissä kosketti Topeliuksen kahden nuorena kuolleen lapsen haudat. Heistä Topelius oli kirjoittanut ja heitä surrut. Konkreettinen jäänne sekä lasten että heidän perheensä elämästä, mutta ei enää sitä, mitä se on alunperin ollut. Ulkoisesti eikä sisäisesti.

Syksyn sarjakuvasatoa

1) Helsinki-info alkoi julkaista Timo Mäkelän sarjakuvia valokuvaaja Signe Branderista.

2) Löysin Ainur Elmgrenin blogin, jossa hän kertoo Erkki Vala -projektistaan, josta pitäisi syntyä elämäkerrallinen sarjakuva-albumi. Projektia on esitelty myös sarjakuvalla (!), joka ilmestyi Scandiassa 2014 (pdf).

3) Tänä syksynä ilmestyneitä historiaa esittäviä sarjakuvia en löytänyt uutuusluettelosta vaan SKS:n kirjaston uutuushyllystä, Ylen uutisesta ja kolmannen jostain muualta. Kirjamessuilla bongaamani Pertti Jarlan omaelämäkerrallista albumia Jäätävä Spede. Sarjakuvalliset muistelmat en ole vielä saanut luettavaksi ja Kirsti Ellilän Pieni kirja Hemmingistä julkistettiin vasta viime viikolla.

Kuvassa alimmaisena on Ville Rannan Oululaisia suurmiehiö. Elias Lönnrotin elämä ja teot aikakauslehti Kaltiossa vuosina 1832-2006. Sen alkuosa tuo Lönnrotin nykyaikaan, mutta loppupuoli on alkusoittoa albumeille Kajaani ja Kyllä eikä ei.

Keskimmäisenä on Ilpo Koskelan Lusia, joka kertoo ahmaslaisen Lusia Rusintytär Korhosen elämästä 1600-luvulla. Alun Koskela on kuvitellut ja loppu perustuu käräjäpöytäkirjoihin. Sekä kuvat että teksti ovat omaperäisiä, mutta albumia on sarjakuvia osaamattomankin helppo lukea.

Samaa en voi sanoa Aapo Kukon albumista Riekaleita, jonka kulussa en pysynyt mukana. Tekijän mukaan albumissa "kuvataan sotaa vähän absurdina, kaaosmaisena tilana ja se on jokaisen yksilön kohdalla vähän riekalemainen".

Kun kokonaisuudesta en saanut kiinni, tartuin marginaaliseen. Vetelin seudun murresanaston mukaan Huuhentaali on "henkilö, joka toimii kovalla tohinalla, järjettömästi". Vetelin Hohenthalien jälkeläiselle tämä kuullostaa ihan järkevälle, mutta en ollut koskaan kenenkään kuullut ilmaisua käyttävän. Ennen kuin nyt.

Oli "pakko" ottaa Kukkoon yhteyttä ja kysyä mistä hän tämän tunsi. Sain ripeästi vastauksen:

"Huuhentaali-sana tulee käsittääkseni meänkielen kautta. Isäni suvun puolella Keminmaan seutuvilla on elinpiirissä puhuttu sellaista sekakieltä missä yhdistyy Oulun murrepiirteet ja meänkielellä olevat ilmaisut.

Kuulopohjalta ovat sitä kautta monet sananparret ja sanat jääneet mieleen, jotka sitten löysivät paikkansa kun tein tuota Lapin sotaan sijoittuvaa juttua."

Tornionjokilaaksossa Hohenthalit eivät ole vaikuttaneet, Oulussa ja Raahessa kylläkin.

Ranskalainen lintu?

Halliday Sutherlandin kirja Lapland Journey (1938) alkaa Helsingistä, jossa häntä opastaa m.m. Yrjö Hirn. Sutherland oli valmistautunut matkaan lukemalla ainakin Vyvyan B. Hollandin artikkelin Finnish Fare lehden Wine and Food kesänumerosta 1937. Holland oli kuvannut pitkien talvimatkojen jälkeen tarjottavan juoman "ranskalainen lintu":

After a long journey by road, which is apt to leave one a little cold in winter, one is introduced to a ceremony known by the name of "French Bird." The procedure is as follows: A plate containing small slices of lemon is handed round. Each guest takes one of these and sprinkles it liberally with powdered sugar. Then small glasses of brandy are distributed. The consumer puts the piece of lemon in his mouth and chews it up. Then he hastily swallows the brandy and disposes of the inedible portion of the slice of lemon with as much dignity and delicacy as possible. Strangely enough, the whole process is not as unpleasant as it sounds, and certainly has the effect of restoring one's numbed faculties.

Sitruunan, sokerin ja konjakin sekoittaminen toisiinsa kuullostaa oudolta. Minä kun en ole sekoillut sitrushedelmien kanssa edes tequilaa juodessani.

Mutta kuvaus ei ollut täyttä puppua, vaikka paikan päällä käytyään Sutherland siihen hieman pilkallisesti suhtautuukin. Hänen kokemuksensa mukaan

To drink French Bird, known also in Sweden as Frensk Vogel, you sprinkle one side of a thin slice of lemon with sifted sugar, and place the slice with the sugar uppermost on your tongue. The brandy is then sipped over the sugared lemon, which is then removed unchewed. With the lemon on the tongue speech is somewhat difficult, and it may be that this peculiar way of taking brandy was devised for the purpose of silencing garrulous drinkers. Another way of taking French Bird is to fold the slice of sugared lemon, hold it in your left hand, and alternately sip the brandy and suck the lemon, a more ladylike proceeding. The mystery of the name I never solved.

Nimen mysteeri ja tavan tausta eivät aukea myöskään nykyaikaisista verkkolähteistä. Josefine Hådell oli hakenut tietoa vuonna 2007 tuloksettomasti ja kertoo omassa blogissaan lapsuudenmuistonsa, jossa juomaan kuului armanjakki, sitruuna, sokeri ja pikakahvi. Hänen tuttavansa Daniel Åberg tulkitsee, että juoman nimi tulee siitä, että taitettu sitruunanviipale suussa näyttää linnun nokalta. Josefinen versio on myös nähtävissä videona.

Kuva kirjasta Birds and nature Flickr Commons