Miten papinvirkoja täytettiinkään?

Georg Ståhlbergin kirjoittamassa kirjassa An history of the late revolution in Sweden, Which happened on the 19th of August, 1772. Containing, in three parts, the abuses, and the banishment of liberty, in that kingdom. Written by a gentleman who was a Swede on Ruotsin vapaudenaika kuvattu hyvin korruptoituneena. Rahalla sai ääniä, virkoja ja muuta hyvää. Jatkona edellisen osan uskontoaiheeseen pätkä, jossa Ståhlberg kuvaa kirkollisten virkojen täyttöä. Perusväitteensä on, että tähänkin liittyi virkojen myynti.

Ståhlbergin isä jäi koko virkaiäkseen kappalaiseksi, millä saattoi olla vaikutusta tämän osion sisältöön. Samoin kuin omilla kokemuksillaan Turussa. Sivulla 136 Ståhlberg kertoo nimenomaan oikeustieteen professorin (Cederbergin mukaan dosentti) valinnasta Turun akatemiassa, mutta ei mainitse, että oli itse yksi kolmesta ehdokkaasta.

Haukuttuaan konsistoreja yleisemmin, ja Turkua erityisesti, Ståhlberg kuvaa papin virkojen täyttöä sivulta 136 alkaen. (Viime talvenahan yritin saada tolkkua 1800-luvun käytännöistä.) Aluksi hän kuvaa perusasiat eli että papinvihkimykseen vaadittiin työpaikka. Käytännössä tämän, Ståhlbergin mukaan, sai naimalla kirkkoherran tyttären.

Tämän takia valtakunnassa oli tarpeettoman paljon huonosti palkattuja apupappeja.

Kun joku varsinaisen viran haltija kuoli, rovastikunnan rovasti ilmoitti vapaasta paikasta piispalle ja konsistorille. Ståhlbergin selostuksen mukaan tästä kolme kuukautta eteenpäin oli virkaa mahdollisuus hakea. Pitänee paikkansa, sillä jatko on tuttua toisaalta. Konsistori valitsee kolme hakijaa vaalilistalle ja nämä käyvät seurakunnassa pitämässä vaalisaarnansa. Minkä jälkeen pidettiin vaalit.

Tätä järjestystä vastaan Ståhlbergilla ei ollut valittamista, mutta hänen mukaansa ahneus ja korruptio pääsivät siihen vaikuttamaan konsistorissa.

Totta vai happamia pihlajanmarjoja? Ståhlbergin mukaan hakijoita pudotettiin vaalisijoilta pyytämällä hakemuksia vanhoilta papeilta, jotka virkaiällään nousivat listalle.

Tämän lisäksi Ståhlberg väitti, että seurakunnissa vaalitulokseen yritettiin vaikuttaa asiattomin keinoin. Esimerkiksi viinalla tai rahalla. Jos vaalissa hävinnyt valitti, konsistori saattoi ylemmille tahoille väittää tämän olevan "nuorempi kuin synnyinseurakunnan kirjat tai konsistorin oman asiakirjat todistivat". Tekstin yksityiskohdat vahventavat näkemystä siitä, että Ståhlbergilla oli omakohtaisia kokemuksia, joita näin halusi tuoda julkisuuteen.

Tampereen muistolaatasta kylään Heinolassa

Lauantain museopäivän reitityksen varrelle osui raittiustalon muistolaatta, joka pysäytti kolmiulotteisuudellaan. (Tampereen muistolaatoilla on oma sivustonsa. Niihin on luonut katsauksen myös Joel Niininen blogissaan.)

Pysähdyttyäni luin toisenkin laatan, jossa mainitusta Tampereen talouskoulusta tuli mieleen, että vaarini kertoman mukaan äitinsä Helmi Vilhelmiina Järventaus (s. 18.6.1891, k. 26.3.1963) oli suorittanut siellä kurssin.

Käytän tarkoituksellisesti ilmaisua kertoman mukaan, sillä vaarini puheissa mäkituvista tuli torppia, torpista taloja ja taloista kartanoita. Yritinkö mainintaa vuonna 2007 tehdessäni kirjaa Ilmavallaksi ja Ilmavaltana. Erkki Ilmavallan esipolvet ja nuoruusvuodet mistään tarkistaa? Tuskin. En kai ole edes ottanut käsiini Vuokko Lepistön historiikkia Sata vuotta Tampereen talouskoulussa. Puhumattakaan, että olisin selvittänyt missä koulun mahdollisesti tallella oleva arkisto on.

Paljon muuta on tullut 21 vuoden aikana tehtyä, mutta Helmi juurineen jäi ja unohtui edellä mainitun kirjani kuivaan sukutauluun. Esipolvistaan ei löytynyt mitään erityisen kiinnostavaa ja perheensä ei esiintynyt missään perheperinteen tarinassa. (Toisin kuin vaarini isän suku, jota tarkastelin uudestaan kesällä 2014: osa 1, 2 ja 3) En ole koskaan edes hakenut heistä tietoa digitoiduista sanomalehdistä!

Sukunimeksi otettu tilannimi Järventaus ei ole helpoimpia haettavia. Eikä asiaa auta se, että kyseessä on Mattilan tilan osa kylässä nimeltä Härkälä Heinolassa. Yleisiä nimiä hakiessa pitää käyttää yhdistelmiä, jotka saattavat rajata mielenkiintoiset tulokset pois. Tulos jäi siis laihaksi, mutta tarjoaa sentään vähän tietoa Härkälän kylän elämästä ja sen kehityksestä.

• Kylässä oli metsää, johon ulkopuolinen saattoi hirttäytyä (Finlands Allmänna Tidning 3.12.1869)
• Kylässä tapettiin iittiläinen mies 33 veitseniskulla (Hufvudstadsbladet 28.3.1873)
• Kylän talolliselta varastettiin 12 vuotta vanha hevonen (Östra Finland 29.11.1889)
• Kylään perustettu laulukööri esitti Hoosiannan Heinolan kirkossa ensimmäisenä adventtina. "Paljon ylevämmältä tuntuu, kun nuori nouseva sukupolvi harjoittaa laulua ja kirkko veisua, kuin että he kokoontuu maantielle suurin laumoin huutamaan koko maailman yhteistä rekivirttä ja pitämään jonkin epäsiveellisen huoneessa luvattomia tanssi huvia" (Jyränkö 29.11.1892)
• Jyränkö julkaisi 19.4.1895 kyläläisen kirjeen, jossa kerrottiin että:

Härkälän kylä, joka on Heinolan pitäjän lounaisessa kulmassa, Lahden ja Heinolan välisen maantien varrella. Noin 5 vuotta takaperin oli kylässä aivan toisenlaiset melskeet kuin nyt. Kylään kokoontui melkein joka pyhäpäivä naapurikylistä niin paljon miehiä, että oli mainitun kylän raitilla niinkuin markkinat. Juotiin ja tapeltin sekä oman kyläläisten että vieraitten kanssa, että matkamiehen oli vaikea pästä rauhassa kulkemaan maantietä kylän läpi. Mutta nyt on jo kuitenkin toisin. Kylä on sittemmin paljon sivistynyt eikä kasaannu enään naapurikylistäkään juomamiehiä, kun ei ole enään juovuttavia juomia kylässä. Eipä tappeluitakaan kuulu kylässä niin kuin ennen. Jokainen tietää ja ymmärtää, että harvoin selvät miehet tappelevat ja matkamieskin pääsee jo rauhassa kulkemaan kylän läpi. Siitä kiitos ruununmiehille ja erittäinkin kylässä asuvalle poliisille, joka on sanut kylän niin paljon sivistymään. Kylässä on joitakuita vuosia ollut lainakirjasto. Kiertokoulua ei ole tosin ollut kuin kerran vuodessa, mutta pyhäkoulua ovat jotkut isänät pitäneet joka pyhä ja siitä kiitos heille. He ovat olleen ahkerat pyhäkoulun pitämiseen tähän asti ja sopii toivoa että niin ovat etteenpäinkin. Kansakouluhan se olisi sangen tarpeen, mutta siitä ei ole kuulunut vielä ainakaan mitään. 

Tässä välissä on hyvä vilkaista karttaan vuodelta 1914 ja todeta, että Järventaus ei ollut kyläraitilla vaan sivummalla. (Koskipää (kartano, Hartola) : Koskipään kartanon (Hartola) kartat (kokoelma) : Kartat : Heinolan pitäjä rajaseutuineen piirretty Maanmittauksen ylihallituksessa olevien karttojen ja paikkakuntalaisten tekemäin täydennysten perusteella. (Koskipää Ia* 38/- -))

Koulu saatiin historiikkisivun mukaan Vierumäkeen 1902 ja saman vuoden lopulla esivanhempani muuttivat Hartolaan. Toivottavasti eivät sivistystä pakoon. Ja toivottavasti eivät tervehtineet uusia naapureitaan ”Ollaaan Härkälästä eikä arkalasta!”

Näköjään tila on ollut myynnissä kolme vuotta sen jälkeen (Lahden lehti 6.8.1906) Lainhuutoja ja perukirjojakaan en kattavasti käynyt läpi vuonna 2007.

Arvosteluista ja niihin vaikuttamisesta

1) Postimuseon johtaja Kimmo Antila ei omasta mielestään "sponsoroinut" Museoiden yötäni, vaan tarjosi median edustajalle tavanomaisen edun. No, se ei ole tälle medialle tavanomaista ja on Antilan aikaisemmassa yhteydessä tarjoaman kahvikupillisen lisäksi ainoita bloginpidosta saamiani taloudellisia etuja. (Hups, kirjamessuilla olin myös bloggaajana kerran ilmaiseksi.)

En katso lahjan/tai-mikä-se-nyt-oli kuitenkaan vaikuttaneen tälle blogille epätavallisen positiiviseen sävyyn kyseisessä kirjoituksessa. Syystä tai toisesta olin koko päivän (aamun krapulasta huolimatta!) hyvällä tuulella, mikä on vaikuttanut havainnointiini ja sitä kautta myös kirjoitukseeni. Siten ihmisen mieli vain toimii. Mikä, sivumennen sanottuna, tekee toisten ja ennen kaikkea menneisyyden ihmisten toiminnan selittämisestä vaikeaa tai mahdotonta.

Ehkä olin hyvällä tuulella vain siksi, että hotellin respa kuunteli kiltisti valitukseni suihkuverhosta ja antoi siitä hyvitykseksi minibaarista juomani (ks. kommentti krapulasta) kivennäisveden? Ja hiukan sen saamani rannekkeenkin takia.

2a) Blogikirjoituksista ja tavallisista lehtikirjoituksista poikkeaa olennaisesti akateemisesta tutkimuksesta tai tiedekirjasta kirjoitettu arvostelu. Niitä ei kirjoiteta fiilispohjalta vaan perustelluin väittein. Mutta näihinkin vaikuttaa muu kuin arvosteltava teksti ja arvostelijan osaaminen.

Tämä konkretisoitui kun satuin olemaan kuulemassa Ihan Oikeiden Historioitsijoiden keskustelun kahdesta vertaisarvioidusta tutkimuksesta. (Älkää kysykö mielessänne kuka keskusteli, mistä, missä ja milloin. Epärelevanttia.) Molemmissa koettiin olevan vakavia puutteita.

Yksi keskustelijoista oli kirjoittamassa toisesta tutkimuksesta arvostelua, jossa aikoi olla kriittinen. Mutta sanoi ääneen, että häntä arvelutti se, miten tutkimuksen tekijä tähän reagoisi. Eli mahdollisesti kaikki kriittikki ei päädy lopulliseen arvosteluun.

Toisen tutkimuksen arvostelu oli lankeamassa henkilölle, joka tunsi tekijän hyvin ja arvatenkin lämpimin tuntein. Selviytymisstrategiaksi tarjottiin arvostelutekstiä, joka vain kuvailee tutkimuksen ottamatta kantaa sen laatuun.

Se, että henkilökohtaiset suhteet vaikuttavat suomalaisen historiantutkimuksen arvosteluteksteihin ei tullut minulle yllätyksenä, mutta autenttinen tilanne tuntui silti ikävältä. Se, että tutkija ja suurempi yleisö eivät saa tietää, mikä tutkimuksessa arvioidaan heikoksi, estää tutkijan ja yleisön ymmärryksen kehitystä. Asiantunteva arvostelija kun pystyy huomaamaan sen, mitä tavallinen lukija ei.

2b) Minun kirjoistanihan ei ole kovin montaa arvostelua kirjoitettu. Yksi arvostelija oli minulle täysin tuntematon, kunnes tapasimme vuosia myöhemmin osallistuessani hänen vetämäänsä keskusteluun. Sen jälkeen hän totesi tunnistaneensa nimeni osallistujalistasta ja pelänneensä, että olisin hänelle arvostelusta edelleen suuttunut. Olin aivan pöllämystynyt. Arvostelu oli ollut hyvin kiltti ja siinä esitetty kritiikki täysin oikeutettua.

Eräs päätoimittaja (älkää kysykö mielessänne kuka) sanoi kaupanneensa lähettämääni arvostelukappaletta, mutta kukaan ei suostunut sitä ottamaan, kun pelkäsivät blogitekstejäni. Edelleen epäilen, että toinen/todellinen syy on, että kukaan ei halua koskea p*skaan, mutta edellä esitetyn valossa pelolla saattaa olla vaikutusta. Sääli, jo edellä mainituista syistä.

3) Lopuksi on julkisesti todettava se, että vähittäinen siirtymiseni ulkopuolisesta ulkopiiriläiseksi (joka voi peruuntua edellä esitetyn johdosta), on vaikuttanut siihen miten olen blogiin kirjoittanut Ihan Oikeiden Historiantutkijoiden julkaisuista ja esityksistä. Tai jättänyt kirjoittamatta. Tuttujen ihmisten tekemisistä kirjoittaminen kun tuntuu erilaiselta kuin etäisten hahmojen käsittely. Vaikka ei pitäisi, kuten edellä olen väittänyt. Etsinnässä sopiva tasapaino.

Tutut kiiltokuvaenkelit digitoitu kirjasta The pathway of life.

Vielä muotilehdistä

Ulkomaisia muotilehtiä taannoin miettiessäni tein sanomalehtihaun vain sanalla modejournal. Kattavuus minimaalinen, tarkemmin ajateltuani, joten otetaan uusiksi.

Krinoliinimuodin alkuvaiheessa nimittäin oli Helsingissä tilattavissa oheisen leikkeen mukainen määrä ranskalaisia muotilehtiä (Helsingfors Tidningar 24.9.1856). Ranskalaisia useammin mainitaan saksalaiset lehdet sekä tietenkin ruotsalaiset.

Mutta keisarillisen postihallinnon julkaisema lehtitilaushintojen luettelo (FAT 26.1.1861) on huomattavasti lyhyempi. Pystyttiinkö posti jotenkin ohittamaan kirjakauppojen kautta vai näkyvätkö kaikki lehtitilaukset postitoimistojen sanomalehdille antamissa tilastoissa? Jos näkyvät, ei tilaajia ole kovin montaa.

Porin Kaupungin Sanomia raportoi 22.3.1862, että vuonna 1861 Porin postitoimiston kautta kulki yksi tilaus ruotsalaiseen Penelope-lehteen. Tulkintani mukaan se on ainoa muotilehti tässä ulkomaisten lehtien luettelossa. Vuonna 1862 Penelope-lehdellä oli 3 tilaajaa Porissa (Porin Kaupungin Sanomia 29.11.1862).

Penelopen tilaus yllä mainitun hintaluettelon mukaan maksoi 4 ruplaa ja 14 kopeekkaa hopearahana ja postille piti maksaa kuljetuksesta 10 kopeekkaa. Tällä sai kaksi kertaa kuukaudessa ilmestyvän lehden, jossa luvattiin olevan muotikuvien lisäksi erilaisia käsityöohjeita (Hämäläinen 27.1.1860). Samalla rahalla olisi Turun torilta voinut ostaa 13 litraa paloviinaa.

Kuopion postikonttorin kautta toimitettiin vuonna 1862 yksi Penelope-tilaus ja yksi tilaus lehteen Mode-Journal för Damer  (Tapio 27.12.1862).

Turussa oli tehty vuodeksi 1862 kaksi Penelope-tilausta ja lehdellä Journal des Modes oli yksi tilaaja. (Åbo Underrättelser 18.12.1862). Valitettavasti Helsingissä oli muuta lehden täytettä tai ainakaan vastaava luettelo ei osu hakuihini. En löytänyt listoja myöskään myöhemmiltä vuosilta.

Tilastoja tuskin kerättiin satunnaiseksi sanomalehden täytteeksi. Lisätiedon saamiseksi otin yhteyttä Postimuseoon, josta sain vastauksen informaatikko Soile Siltalalta. Lista kirjoja tarkistettavaksi ja ennakkotietona, että 1800-luvun alussa "Lehdet tilattiin postihallinnon kautta ja samainen postihallinto harjoitti ankaraa lehdistösensuuria." eli ilmeisesti sanomalehdissä julkaistut listat olivat kattavia.

Kirjalistassa oli virallinen tilasto vuodelta 1885 eli palasin digitoituihin tilastojulkaisuihin, joita olin toki aiemmassa vaiheessa kokeillut jollain hakusanalla. Suomenmaan tilastollinen vuosikirja julkaistiin ensimmäistä kertaa 1878 ja siinä postitilastot käsittelevät vain kirjeitä ja kortteja. Lehdistä oli tietoja viimeistään seitsemännessä vuosikirjassa (1885). Liian myöhään ja epätarkasti krinoliineilleni, mutta hairahduin ihmettelemään kaupunkien toistaan eroavaa mediakulutusta.

Suhteessa väkilukuun sekä kotimaisia että ulkomaisia lehtiä tilattiin eniten Mikkeliin. Turussa ja Vaasassa kului käsissä viisi kertaa enemmän kotimaisia kuin ulkomaisia lehtiä. Helsinkiin taas tilattiin enemmän ulkomaisia kuin kotimaisia lehtiä. Porvoossa ja Hämeenlinnassa tilattiin kotimaisia lehtiä eniten Mikkelin jälkeen. Muissa kaupungeissa kotimaisia lehtiä kului saman verran kuin Turussa ja Vaasassa, mutta ulkomaisia lehtiä alle "kappale" per asukas. Oletan, että kappale tarkoitti yksittäistä lehden numeroa eli massa syntyy usein ilmestyvistä sanomalehdistä.

No, ehkä tähänkin löytyy selitys niistä vinkatuista kirjoista. 

Museopäivä ja museoiden yö Tampereella

*Sponsoroitu kirjoitus* Postimuseo lahjoitti minulle Museoiden yön rannekkeen ja tuoreen julkaisunsa Tabellarius 17.

Aloitin eilen aamukymmeneltä Museokortin vingutuksen Vapriikissa ja suuntasin kassalta näyttelyyn Jääkauden jättiläiset, jolta en odottanut mitään. Eli yllätyin todella iloisesti kun luonnontieteen joukossa oli useita upeita esimerkkejä kivikauden taiteesta, joka teki vaikutuksen kopioinakin. (Vain Pietarin Kunstkameran esineet ovat alkuperäisiä.)

Alakerran Hurriganes-näyttely oli minulle uutta musiikkia myöden, sillä kuulun Dingo-sukupolveen. Albumien mukaan kronologinen esitys oli helppo seurata. Abba-museo tuli mieleen, positiivisesti.

Jätin Vapriikin sitten sikseen ja talsin taidemuseolle, jonka Välimeren valoa tarjoaa vielä parin viikon ajan aikamatkan eteläisiin maisemiin. Suosittelen.

Milavidan vaihtuva näyttely Suur-Merijoen kartanosta oli minusta asiallinen ja tavanomainen, mutta Ulla Ijäs blogitekstissään huomautti, että näyttely keskittyi arkkitehtuuriin eikä kertonut mitään sen todellisesta soveltuvuudesta omistajien elämäntapaan.

Werstaassa oli minulle uusi vaihtuva näyttely Espanjan sisällissodasta. Vapaaehtoisista sotijoista olin kuullut aiemmin, mutta yhteyttä Suomeen oli siinäkin, että täällä kerättiin apua sodassa kärsiville siviileille.

Katarina Lillqvistin installaatio Radio Dolores kertoi Espanjaan liittyvän sukunsa tarinan niin taiteellisesti, että sain siitä tolkkua vasta luettuani esillä olleen vihkosen tekstin.

Toinen uusi näyttely (ellei muistini petä) pyrkii murtamaan myyttejä naisten työstä. Sopii niille, jotka luulevat etteivät naiset olleet töissä ennen toista maailmansotaa ja/tai niille, jotka luulevat, että työehdoissa 100 vuotta sitten on jotain ihailtavaa.

Sitten oli aika siirtyä päivästä yöhön seisomalla 20 minuuttia sateessa jonottaen lippua Kauhujen kierrokselle. Lipun saatuani tapoin vähän aikaa pykäämällä minimalistisen Lenin-mitalin. Joku on varmaan miettinyt aktiviteetin eettisyyden pienille ihmisille suunnattuna?

Kauhujen kierros oli portaiden kipuamista kuusvooninkisen torniin, työturvallisuutta, tulipaloja, ruoskintarangaistus ja epämääräisiä tuntemuksia.

Kierroksen jälkeen siirryin loppuillaksi Vapriikkiin, jossa ensimmäiseksi ryntäsin Postimuseon näyttelyn Salaista jääkäripostia draamaopastukseen, jossa ryhmämme muuntui jääkärirekryyteiksi, joille selostettiin koulutusta ja jääkärien vaiheita. Saimme kukin jääkärin tiedot käsiimme ja lopuksi tietää miten juuri heille kävi. Erittäin hyvä rakenne ja mainio esittäjä.

Itse näyttelyssä jääkärien kirjeiden ja päiväkirjojen otteita saattoi lukea sekä teknisin ratkaisuin kuunnella, mutta esillä on myös muuta esineistöä ja perustiedot jääkäriprojektista. Vaikka vaihtuvan näyttelyn tila on pieni, siihen olo saatu mahtumaan paljon.

Lopuksi katsastin vielä Pahkasika-näyttelyn. Lehti ei ole osa elämääni - sukupolven, sukupuolen tai ei-tamperelaisuuden tähden? Tai sivistymättömyyden? Teksteistä jaksoin lukea julkaisun kronologiset vaiheet, mutta en innostunut perehtymään seinälle ripustettuihin originaaleihin.

Noin 12 tuntia aloituksen jälkeen oli aika lähteä rautatieasemalle ja sieltä kohti kotia.

Ensivaikutelmat Uudesta kaupunginmuseosta

Bloginpitäjä oli eilen ja on tänään Tampereella eli jää kokematta Helsingin kaupunginmuseon 24-tuntinen yleisöhulina. Millekään pressikierrokselle en tietenkään saanut kutsua, mutta pääsin tiistaina katsastamaan museota vapaaehtoisten ryhmän kanssa ja torstai-iltana tein tarkentavia huomioita avajaisissa, joihin sain kutsun museonystävien jäsenenä.

Toisin kuin monet sosiaaliseen mediaan kommentoineet en ihastunut. "Kaupunginmuseo on ottanut historian esittämiseen reilusti rajatun näkökulman, arjen historian." kirjoitti Kaisa Viljanen Hesarissa. Hän jätti kertomatta, että reilu rajaus jättää ulkopuolelle "valtaväylien ja suurmiesten" lisäksi elämän ydinkeskustan ulkopuolella ja ajan ennen vuotta 1866.

Lukuunottamatta Lasten kaupunkia, jossa 1700-luvun loppu on esillä feikkiesinein Helsingin vanhimmassa kivitalossa, josta akustiikan vuoksi on peitetty kaikki alkuperäiset pinnat lukuunottamatta portaita.

Ala-aulan Aikakoneeseen kurkistin, mutta en päässyt testaamaan kuten Ylen toimittaja Jussi Salmela, joka totesi, että "Virtuaalibussimatka 50-luvun Kalasatamaan oli melkoinen kokemus." Toisaalla jutussaan hän puhuu perinteisestä taideteoksien katselusta ja monipuolisesta taidetarjonnasta. Tätä puolta museosta en itse löytänyt ollenkaan.

Varsinaisessa perusnäyttelyssä Helsingin valitut palat on painopiste valokuvissa ja tiloissa. Jos haluaa tekstuaalista tietoa pitää älytä ottaa alun 30-luvun katutilasta mukaansa lehtimuotoinen opas. Tämä formaatti on mukava. Nopeasti luettu, sillä näyttelyn ei ole tarkoitus (?) tarjota tietoa.

Ja jos kaipaa esineitä, on väärässä museossa. Sillä museonjohtaja Tiina Merisalon mukaan "museolla voi olla paljon muitakin käyttötapoja, kuin vain mennä katsomaan vitriinissä makaavia teoksia".

Isoja panoraamakuvia on näyttelyn alussa nähtävillä kolme. Konsolista pystyy laittamaan selitetekstit päälle ja pois, mutta valitettavasti niitä ei ole saatavilla lisää. 

Vuotta 1878 edustaa iso pienoismalli, jonka takana näkyy 1950-luvun koti ja kulmaus, jossa on esillä muutama surun ja kohtalon hetki.

Näiden lisäksi löytyy lavastettuna uimaranta, keskikaljabaari ja sisäpiha. Viljasen sanoin "Kävijä halutaan viedä henkilökohtaiselle aikamatkalle, muistojen ja nostalgian maailmaan." Itselleni on toistaiseksi epäselvää, mistä kävijä saa tähän ainekset, jos hän on liikkeellä yksin ja on muuttanut kaupunkiin esim. aikuisena 13 vuotta sitten.

Viljasen näkemyksen mukaan "Katsottavaa ja tehtävää on niin paljon, ettei tylsää pitäisi ihan heti tulla." Tähän ajatukseen en tähän astisen kokemukseni perusteella yhdy. Mutta kylläkin Viljasen loppulauseeseen "Lopulta helsinkiläiset äänestävät jaloillaan siitä, miten hyvin museo heidän historiaansa onnistuu kertomaan."

Kirkkorakennusuutisia 1700-luvulta

Ella Viitaniemi väittelee tänään (sattumalta syntymäpäivänäni!) Tampereen yliopistossa tutkimuksellaan Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786. Tämän kunniaksi ensinnäkin yllä juhlavaa tunnelmaa luomaan kolme viisasta miestä Johannes Kielbergin tulkitsemana Hallannin taidemuseon kokoelmista (Europeana, CC BY-NC) ja toiseksi alla kokoelma (väljähkösti määriteltyjä) kirkonrakennusuutisia 1700-luvulta, kuten otsikossa lupasin.

Nakkilan kappeli. Inrikes tidningar 11.7.1765

Kälviä. Inrikes tidningar 7.11.1765

Ähtävän kappeli. Inrikes tidningar 2.5.1771

Kurun kappeli. Inrikes tidningar 29.6.1780

Lammin kirkon sisustus. Inrikes tidningar 12.3.1793

Laihia. Inrikes tidningar 14.9.1796