Miten Oulun maistraatin arkistoa tulipalosta pelastettiin

Santeri Ivalo muisteli Joulutunnelmassa 1912 Oulun paloa vuonna 1882

Kuvitus: Freka Ålander

Kotini ei ollut kaukana Uudesta Apteekista, »jossa syttyi pensiini». Heräsin iltaunestani palomerkkeihin, kuulin suuren tulipalon syttyneen ja ennen pitkää olin tietysti kadulla. Syksyinen yö oli pimeä ja kylmä, vaan keskikaupungilta loisti vastaani kirkas valo ja sitä kohden näkyi ihmisiä juoksevan. He juoksivat ristikkäin, antoivat toisilleen kovalla äänellä hätäisiä määräyksiä, rattaat rämisivät ja vesi roiski tynnyreistä, keksejä ja tikapuita kannettiin ja niiden kantajat kirosivat synkästi, kun joutoväki sotkeusi heidän jalkoihinsa. 

Tämän joutoväen joukossa seisoskelin parin toverin rinnalla puiston nurkassa ja värisin. Viluinen viima puhalsi näet puistoa pitkin selkäpuolelle, vaikka edestä kuumensivat kasvoja korkeat liekit. Jo oli syttynyt apteekin ja puiston välinen kirjakauppatalokin, josta palavia papereita lähti lentelemään ilmaan, ja tulen painamina taipuivat liekit kadun yli nuoleskelemaan sikäläisten matalain puutalojen seiniä. Ikkunat halkesivat siellä kilahtaen, seinämaali pyki ja katto höyrysi. Jo tupsahtivat vihdoin nämä kaduntakaiset pikkutalotkin tuleen ja sekä pelastajain että ruiskumiesten ja purjeenpitäjäin täytyi sieltä kiirellä paeta pois laajenevan tulimeren alta. 

Kuului oikealta ja vasemmalta komentohuutoja, joita ei kumminkaan kukaan kuunnellut. Meidän poikain luo harppasi kadun yli suurella touhulla eräs opettajamme, jolla oli palttoo napitettu leuvan alle asti ja päässä jo littiin lyöty hattu. 

- Pojat, tulkaapas te tänne raatihuoneelle, voittehan tehdä jotakin hyödyllistä. 

Joukkomme oli jo kasvanut puoleenkymmeneen ja me seurasimme juoksujalassa maisteria, joka innostuneena selitti vieressään kulkevalle toiselle herralle, kuinka kevytmielistä oli, ettei kukaan ajatellut pelastaa maistraatin arkistoa, vaikka tuli jo viereistä taloa syleili. Kuljimme pimeitä, kapeita käytäviä ja ummehtuneita äänettömiä kivihuoneita, joissa tuntui kolkolta ja pelottavalta. Jo lyötiin ikkunaluukku pihanpuolelta auki ja tulipalon lepattava hohde valaisi yhtäkkiä matalan huoneen. Siinä oli katosta lattiaan ulottuvia hyllyjä pitkin seiniä ja niissä oli paksuja, sinikantisia, mustaselkäisiä kirjoja vieri vieressään, - oli siinä ja vielä toisessakin huoneessa. Niiden kimppuun käytiin. Herrat latoivat meille kantamuksen kullekin ja käskivät viedä reaalikouluun, joka oli puiston takana. 

- Mutta huolella niitä kantakaa..., muistakaa, pojat, te pelastatte nyt historiaa! 

Olimme ylpeitä meille osotetusta luottamuksesta ja siinä tunnossa kannoimme, taakkojen painoa ajattelematta, kuorman toisensa perästä ulos noita kapeita, pimeitä käytäviä myöden, juoksimme syysmärkää puistoa pitkin ja Plaananojan sillan yli. Raskaat kirjat pinottiin koulusalin lattialle ja taas uusia hakemaan. Joukkomme kasvoi. Olimme mielestämme kaikkein tärkeimpiä toimimiehiä tässä öisessä pelastustyössä, - muut siellä korjasivat talteen sänkyjä ja pesukaappeja ja rikkonaisia tuoleja, mutta kuinkahan olisikaan käynyt kaupungin asiakirjain, ellemme me olisi paikalle sattuneet! Niin hoimme toisillemme hengästyneinä, mutta paisuvin rinnoin. 

Tuli lähenikin nopeasti raatihuoneen kulmaa; sen vanhat puiset piharakennukset syttyivät kaikista pelastusyrityksistä huolimatta. Ja kun taas kerran palasimme kivitalon portille uutta kuormaa hakemaan, oli siinä jo vahteina poliiseja, jotka estivät meitä taloon pääsemästä. Muut olivat jo ryhtyneet pelastustöihin tässäkin talossa, jota aluksi ei oltu luultu tarvittavan tyhjentää, ja paareilla sieltä nyt kiireellä kirjoja ja paperimyttyjä kannettiin. Mutta hetki olikin täperä, tuli nuoli pihaltapäin kivitalon seiniä ja tunkeili sisään, ja meissä pojissa säilyi varmana se käsitys, että me siinä sittenkin tärkeimmän pelastustyön olimme tehneet. 

Kernaasti kuitenkin juhdantyösta luovuimmekin, sillä kovin olimme jo hikisiä tunnin raadannasta ja sitäpaitsi pölysiä, likasia, väsyneitä. Retkahdimme ojan partaalle lepäämään ja toverini hävisivät yksi toisensa perästä. He lähtivät Torikadun puolelle katsomaan tulipalon etenemistä ja hetken perästä kävelin sinne minäkin.