Ote Katkelmasta muutaman raittiusmiehen elämäntarinasta (Kylväjä 6.10.1898)
Noina suurina nälkävuosina, vuotta 30 takaperin, lähdin muuanna pakkasaamuna kodistani tuolta Pohjanmaan lakeuksilta etelää kohti leivän hakuun. Isäni, joka jäi ison lapsiparven kera kotiin, oli ryyppymies, mutta minä olin "juomalakossa" ollut näihin asti. Olin nähkääs siitä palkinnoksi saanut ensi kerran ripillä käytyäni taskukellon. Se olikin kallein ja ainoa aarteeni, kun taivalsin talosta taloon työn ja ruoan haussa. Mutta ennenkuin olin Viipurissa, oli se täytynyt vaihtaa — leipään. Ja kovalta otti niinä aikoina henkikurjan ylläpito. Olin onnenpoika mielestäni, kun sain työtä ja 60 penniä päivässä palkkaa. Leipä-naula maksoi 15 p. — Toisessa paikassa tein "ropottia" ruokapalkalla, mutta pyhäpäivinä ei annettu edes leipää. Sai luonnollisesti paastota ne päivät.
Kolmannessa paikassa olin kuukausmiehenä, mutta kun siinä isäntä laski 30 työpäivää kuukauteen, niin jäin aikalailla jälkeen ajanlaskussani ja suolivyöhön sai tehdä yhä uusia reikiä. — Toki paransi Luoja ajat ja ruvettiin tekemään Viipurin—Riihimäen rautatietä. Kivityömieheksi käännyin ja siinä toimessa olen ollut näihin asti. Kun tuli tie valmiiksi, siirryin Helsinkiin. Ja siellä olen toisenkin ryypyn kallistanut, olen ollut oikea patajuoppo. Tulisi kokonainen kirja hurjia ja kurjia juomarijuttuja elämästäni.
Kerrankin oli meitä troikka kivimiehiä yksissä töissä. Oli juotu 3 päivää. Olivat killingit lopussa 4:nen päivän aamuna ja pohmeloryyppyä oli tarvis kova. Istuttiin päivänrinteellä männikössä repaleissamme tuumiskellen viinan-saantikeinoja. — Sieppasin lakin päästäni kerätäkseni "kolehtia". Kukin pani siihen — lakkinsa. Minä vein kasan, 12 lakkirisaa, Antipohviin ja sain pullon viinaa. Sen juotua alettiin hurja työ, sillä nälkäkin oli eikä kodeissa leipää. Paljainpäin raadettiin sitten loppuviikko. Työnjohtaja kehuneen kuului meitä konttorissa, kun kävi työmaalla ja näki miesten oikein lakittomin päin raatavan."
"No olitteko koko viikon päähineittä?"
"Aivan koko viikon. Kulimme siten illoin aamuin kananvarkaina kautta kaupungin koteihimme."
"No eivätkö pilkanneet teitä?"
"Niinpä tietenkin, vaan eiväthän sellaiset miehet osaa hävetä. Se on häpy, kunniantunto palanut pois."
"Niin taitaa olla".
"Juuri niin se on. Iho saattaa paistaa vaatteiden repeämistä, mutta vähät siitä. Viina on ainoa päämäärä. — — — Kajasti toki ainakin minulle vielä vähän lapsuus-aikojen pyhät asiat ja tunteet. — Itkin joskus salaa, häpesin Jumalan kiitos joskus. — — Niinpä kävi m. m. silloin kuin tuo suuri keisarimme Aleksanteri II kävi Helsingissä. Ilolla riensi kansamme häntä näkemään. Minä hylkiö en ilennyt sinä päivänä lähteä konnustani. Halu oli kova nähdä häntä, mutta mikä kurjuus, jos hänenkin silmänsä olisi sattunut väkijoukossa minuun."
"Kerran taas sain joulu-aattona kahden viikon palkan ja oli ainoat jouluostokseni 3 kannua viinaa ja naula kyntteliä. Meitä asui useita yhdessä, pienessä tuparähjässä. — Se oli komia jouluyö. Juotiin talkoolla ja kun ihmiset aamun hämärissä kulkivat Herran temppeleihin, oli meillä totinen, navakka tappelu työnä. Isäntä hyppäsi akkunasta kadulle puukkoa pakoon. — Kirkkoväkeä kokoutui akkunan alle. Se herätti nukkuvain lapsuusmuistojeni viimeisen murusen. Toi eteeni joulut muinoiset. Takkiriekaleellani koettelin peittää särkynyttä akkunaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti