Eero Järvinen (1860-1927) kuuluu 1800-luvun lopun luokkaretkeilijöihin. Wikipedia-sivunsa kertoo yhteiskunnallisesta toiminnasta ja muistelmassaan hän mainitsee useamman lapsensa suorittaneen ylioppilastutkinnon ennen vuotta 1918. Lapsuutensa, josta Keski-Uusimaassa 5.7.-13.8.1924 julkaistu muistelma Pimentojen puolella. Työtä ja taistelus tositapahtumain valossa enimmäkseen kertoo oli kuitenkin aivan muuta.
Järvisen vanhemmat menivät naimisiin Nurmijärvellä 7.7.1844. Sofia Wilhelmina Gadd (s. 26.1.1821) oli Nummenpään Tuomistonojan isännän tytär ja Erik Abraham Abrahamsson (s. 1823) saman tilan renki. Kyseessä oli ajolähtö, esikoistytär Carolina Vilhelmina syntyi 4.11.1844. Pariskunta asui vuoteen 1850 Tuomistonojalla: 7.9.1847 syntyneen tyttären Fredrika Charlotta kastemerkinnässä Erik on muonatorppari ja 16.6.1850 syntyneen Edla Gustavan kastemerkinnässä talollisen vävy.
Nurmijärven rippikirjan (1842-51 s. 254) ja Järvisen muistelman perusteella perhe muutti vuonna 1850 Lepsämän kylään Norrkullan torppaan. Muistelmaa kirjoittaessaan Järvinen asui Nurmijärvellä, joten hänellä on ollut mahdollisuus tarkistaa ajoitus kirkonkirjoista, mutta muistelmansa tieto ei ole asiakirjoista. Ei kyllä myöskään omasta kokemuksestakaan, sillä Järvinen syntyi juuri ennen poismuuttoa Norrkullan torpasta.
Leikattiin vuosiluku 1850. Kylän peltojen keskellä N—ven pitäjässä oli pieni kivikkoinen mäennystyrä. Peltojen takaa yhdellä puolen avautui katsojan silmäin nähtäväksi kivikkomäkiä, soita ja kunnaita, toisella puolen vaivaista kuusikkoa sekä kolmannella puolella, mäen rinteellä ylen taajaan rakennettu kyläryhmä. Tuonne kivikkoiselle mäkinystyrälle sai isäni maanomistajalta luvan rakentaa itsellensä ja perheellensä pesäpaikan. Rakennusaineet sai ottaa talon metsästä omistajan osoituksen mukaan.
Ja niin alkoi pesänteko. Läheisen torpan riihessä sai perhe tyyssiansa niin kauvaksi kuin oman katon piti valmistua asuttavaan kuntoon. Mutta rakentaminen tuli kysymykseen vain yöaikoina, sillä leivän eteen piti isän raataa päivisin, jotta perhe eläisi odottaessaan asuttavakseen uutta kotia. Hyvin sentään kaikki menestyi ja työ edistyi, vaikka pitikin osittain kiristää nälkävyötä. Äidin avustamana kohosivat mökin seinät harjahirteen saakka, mutta sitä mukaa läheni myös syksy tuulinensa, myrskyinensä ja juuri silloin tarvitsi mainittu torppari myös riihensä omiin luonnollisiin tarkoituksiinsa, ja siksipä siellä asuntoa pitäneet saivat häätökäskyn. Mennä piti vaikka ei ollut muuta mentävää kuin nuo kattoa vailla olevat mökin seinät.
Muutettava oli, eihän siinä auttaneet pyynnöt eikä itkut. Olihan nyt kyllä minne muuttaa, vaikka ei ollutkaan suojaa sateelta, oli kuitenkin myrskyn pieksämältä seinät verhona.
Mutta sattui lisäksi, että isää auttaessaan rakennushommissa, pudota paukahti äidin selkään hirrenpölikkä, turmellen äidin niin, että oli antauduttava parannustoivossa vuoteen omaksi pitemmiksi ajoiksi. [...]
Vihdoin valmistui ihmeellisestä Jumalan johdatuksesta, majamme pienoinen, jossa sitten oli suojaa niin sateita kuin myrskyjäkin ja muuta kylmyyttä vastaan. Mutta nälän kovilta koettelemuksilta ei sekään suojannut. Ei auttanut isän raadanta päivätyöläisenä kylässä, ei äidin ponnistukset kotona rukkinsa ääressä. Paljon tarvittiin suuhun pantavaa ja ylle puettavaa perheen luvun tuon tuostakin lisääntyessä, sillä työnteolla ja voimain ponnistuksilla ei ollut hengissä pysymisen arvoa. Elämä vaati paljon enempi kuin se tässä tapauksessa voi antaa. Lisäksi oli paikkakunta köyhälistöä suurimmalta osalta, joten eivät toisiaan paljoa auttaa voineet. Oli rikkaitakin joukossa, mutta vähän heitä köyhyyden kärsimykset liikuttivat. Puoli-ilmaiseksi kun työnsä tehdyksi saivat, mitäpä sitä sitten köyhästä. Työn kysynnän ja sen tarjonnan välillä oli voittamaton juopa. Eikä sitä vastaan nureksittukaan. Tyytyväisiä oltiin vaikka elämä tuntui kahleelta. Nurkumatta tuli näitä kahleita kantaa. Niin ajateltiin ja siten sekin Jumalan kädestä otettiin. (Keski-Uusimaa 5.7.1924)
Mutta kymmenisen vuotta täällä elämän ja kuoleman rajalla taisteltua, piti vanhempieni jättää kovin koettelemuksin saatu kotimme. Oli samassa pitäjässä avautunut heidän mieliinsä toinen kylä, jossa ehkä elämä heille ja lapsillensa myötätuntoisemmin hymyilisi, kylä, jossa ehkä olisi suurempi mahdollisuus elää, olisi enemmän ansiota ja toimeentulomahdollisuuksia, jossa ihmiset olisivat hellämielisempiä köyhiä kohtaan, rakkautta ja avulaisuutta elämän varjopuolilla asuvia kohtaan.
Eikä aikaakaan, niin jo häälyili isäni työteliäs vartalo H-n kylän takalistolla erään kivisen ja kannoista rikkaan ahon laidassa uutta kontua taasen rakentamassa. Työ sujuikin nyt täällä kaksinkertaisella joutuisuudella. Isän kyllä nytkin piti ensin ansaita leipä mitä syötiin uutta kotia rakennettaessa, mutta tuntui siltä kuin tuo »voimien antaja» täällä todellakin olisi löyhemmässä kuin siellä L—män kylässä. Ja vajaassa parissa vuodessa oli taas toinen uusi katto pään päällä, uudet seinät ympärillä. Pystyssä olivat karjahuoneet, oli lehmille ja hevoselle, lampaille ja kanoille. Elämä todellakii täällä avasi rakkautensa sylin oikein myötämielin, perheellemmme onneksi ja menestykseksi.
Isäni mieltä tosin vähän kaiveli se seikka, että sinne L-män kylään oli rakentanut kodin ja siinä hikeänsä turhaan vuodattanut, kun koti kuitenkin oli jätettävä ventovieraiden hyväksi, saamatta siitä keneltäkään edes kiitosta työnsä korvaukseksi, mutta tyytyi kumminkin ja kiitti Jumalaa siitä että oli parempia toiveita elämältä tässä U—lan takamaille nyt saadussa kodissa.
Ja hyvinhän sitten päivästä toiseen päästiinkin. Perhe kyllä oli yhä jäsenlukuansa lisännyt, mutta elinmahdollisuudetkin sitä mukaa lisääntyivät. Eivät siinä kyllä herkut pöytää koristelleet ja makuaistiamme liiaksi kehittäneet, eikä osattu enempää vaatiakaan kuin mitä tarvittiin nälän loitolla pitämiseen.
Perheen jäsenlukua lisäsi 24.9.1863 syntynyt tytär Ida Sofia, jota synnyttäessään perheen äiti Sofia Wilhelmina Gadd oli jo 43-vuotias. Sekä Ida Sofian kastemerkinnästä että Nurmijärven rippikirjasta näkyy, että perhe oli Lepsämästä muuttanut Otbyn eli Uotilan kylän maille perustettuun Kyrön torppaan (1853-62 s. 496, 1863-74 s. 520).
Mutta lyhytaikaista oli tämäkin elämän myötämielinen kohtelu. Tuli sitten, näet, koko Suomen kansaa ankarasti koetteleva aika. Kato ja tautivuodet 1867—1868 toivat silloin mukanaan kurjuutta ja kuolemaa, monilukusille perhekunnille toivat kodin häviön, eroittaen lapsia vanhemmistaan ja vanhempia lapsistaan. Nälänhirmu astui silloin minunkin armaan kotini kynnyksen sisäpuolelle, keskeyttäen sen onnen ja tyydytyksen, jota jo hiukan oli saatu maistaa. (Keski-Uusimaa 5.7.1924)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti