Suolamatkalla härkämiesten kanssa joulun edellä

Suomettaressa 9.3.1860 julkaistu M. T-e:n selostus.

Se on melkeen aina ollut ja kukaties vastakin tullee olemaan tavallista, että enin osa maamme sisustassa asuvaista noutavat suolansa Pohjanlahden rantakaupungeista. Ennen aikaan oli tämä matka tavallisesti tehtävä, jos suinkin mahdollista oli. ennen ”Joulun jaloa juhlaa” niin että suolat ja muut taipeet sekä ”kaupunnin tuliaiset” muka siksi kotiin kerkesivät. Etenki oli se keltahiihnainen kaupunnin ”majalakki” joulujuhlaksi saatava; se sitte aina oli talonhaltialla eli isännällä juhlan kunniaksi päässä, kotosalla, naapuriensa ja tuttaviensa seurassa ollessa. [Majalakeista kerättyä tietoa.]

Jos nyt sattui ettei suolain noutomatka tullut ennen joulua käydyksi, niin oli se heti juhlan mentyä eli joulun jälkeisinä päivinä alettava. Tässä kohdassa aina pidettiin omituinen sananlasku: ”syksystä suolan nouto, keväistä kasken poltto” arvossansa ja terävässä muistossa. Aina kuin tämä matka alettiin, ei se tyhjin suin tapahtunut; ”silloin oli juhla jaloimmallaan ja ilo ylimmällään”. Vieraskin silloin paikalla sattuneena sanoi saaneensa ”olutta, viinaa omalta eholta”. Pahat säät muka täten olivat miehissä poistettavat ja onnea ololta matkaan lähtijällä olutkannusta otettava. Kuin näin oli kaikki tehty, kukin saanut saalihinsa, lähdettiin matkalle kaikkien kotiinjääpien jäähyvästillä ja onnentoivotuksilla varustettuna.

Sattuiko nyt joukkoon, jossa tavallisesti oli kymmenittäin miehiä ja hevoisia, sillä ei silloin yksin lähdetty vaan koko paikkakunnan isännät lähtivät yhteen seuraan, ”härkämiehiä”, [eli niitä, jotka eivät olleet kaupunnissa ennen käyneet, ks. Härkämiehet ja härkäkannut kiusakivillä ja Härkämiehet ja härkäkannut karsikoilla] – niin ei useinkaan kauan matkaa jatkettu kuin taas otettiin eteen ”härkämiesten juhla” eli kuten sanottiin ”härkämiesten nostaiset”, joksi tilaisuudeksi aina valittiin korkein mäki kuin tiellä tiettiin. Tässä oli härkämiehen ”harkäkannut” nostais-juhlan kunniaksi kumppanillensa toimitettavat, sillä ei ollut hän kelvollinen muuten muitten seuraan. Härkäkannuja tyhjentäessä kaikui raikeita ilohuutoja ja onnentoivotuksia härkämiehelle matkan menestykseksi.

Mutta härkäkannuja muka ei saatu tiellä tyhjentää, vaan siihen oli aina tien suvussa paikka katsottava. Tavallisesti aina siihen paikka määrättiin, missä iso puu likinnä tietä nähtiin, niin sen juurella, johon härkämiehen oli tie polettava ja viitottava, härkäkannuja kallistettiin. Täällä maistettuina härkäkannut olivat onnellisemmat, mutta jos ne tiellä tyhjennettiin, niin meni kaikki onni, kuin tässä toivottiin, tien eikä härkämiehen hyväksi. Ennen kuin härkäkannuja tyhjennettiin, oli härkämiehen jotakuta syltä korkealle puuhun noustava. Jos puu oli oksaton, ettei muuten päässyt, niin oli se sinne miehissä autettava. Kuin härkämies näin oli ylennetty eli nostettu kelpaavaksi muiden kumppanien joukkoon, niin alkoi härkäkannun kallistaminen.

Kukin aina maisteltuaan lausui siihen tilaan valitut ja sopivat sanat. Ensimäinen aina tavallisesti alkoi seuraavalla tavalla:

”Nyt on kaattu härkäkannut,
Matkajuomat maistettuna,
Tässä juhlassa jalossa,
Joukon kanssa julkisesti,
Jost’ on meillä nyt jokaisen
Toivo runsas rinnassamme,
Että soisi suuri Luoja
Tämän matkan mainioimman,
Ensikerran aljettuas,
Olla onneksi sinulle”
j.n.e.

Toisilla taas itsekullakin vuorollansa oli ominaiset värssynsä, jotka useinkin kuuluivat näin:

”Kuin ol’ muillenki osamme
Näistä juhlajuomingista
Vakasesti valmistettu,
Niinpä meki mielin suomme
Sulle, miesi muukalainen,
Tälle tielle tnntematoin,
Menestystä mieltäs myöten,
Onnea ololta vielä,
Tällä tiellä turvaksesi,
Matkamainion kuluksi”
jne.

Kuin näin koko matkaseurue oli puheensa puhunut, sanonut sanottavansa, leikattiin vuosiluku ja ”härkämiehen” nimi-merkki puuhun, jonka juurella pidot pidettiin ja härkäkannut kallistettiin, muistoksi ja todistukseksi miten milloinkin matka-seuraan yhtyi uusia jäseniä. Ei vielä juhla täten päättynyt. Kaupuktiin tultua oli vielä härkämiehellä läksy läpimentävä. Täällä muka oli niin monta kannua olutta, kuin monta kello löi kaupunkiin päästyä, kumppanillensa laitettava. Harvoin viina näissä tuli kysymykseen. Tätä juodessa taas iloittiin ja laulettiin tilan ja asian mukaisesti.

Sattuiko vielä tällä matkalla ken kuorma kaatumaan, senki oli oivalliset nostais-kannut laitettavat. Ei tässäkään tilassa, kuorman nostettua, iloa puututtu nostais-kannuja kallistaessa. Nostais-kannuja eivät kuorman omistajat kieltäneetkään vaan antoivat mielelläänki kuormansa kunnialla ylös saatua. Silloin kuin ei tyhjillä rekilöillä, kuten nykyaikoina, ajettu kaupunkiin, niinpä miesvoimaa nostaessa tarvittiinki. Silloin aina tavallisesti pantiin kuormaksi 3 à 4 tynneriä jyviä, useimpia leivisköitä voita, lihaa, talia ja muuta, joilla kaupunnista suolaa, rautaa ja muita tarpeita sekä rahaa vuositarpeihin saatiin, jota vastaan nyt on monenkin vuotinen leipänsä kaupunnista ja muualta hankittava. Silloin vietiin kaupunkiin kalua ja tuotiin rahaa, nyt täytyy viedä rahaa ja tuoda kalua.

Suolan hakijat silloin otettiin kaupunnissa suurella kunnioituksella vastaan ja heitä kohdeltiin kuin ”pispaa pappilassa”. Paitsi muuta ylöspitoa, niin kuin ruokaa, juomaa ja muuta semmoista, annettiin heille piit, sännit, tulikivet, tupakat, piiput, neulat ja naskalit, sekä tuo jo mainittu ”majalakki” ja huivi eli esiliinavaate, emännällenki mielihyviksi. Ajan vaatimusko vaiko muutos ihmisten mielissä lienee nämäki matkat muuttanut ja muodostanut nykyiselle kannallensa?