Selvitykseen digitoidut sanomalehdet eivät olleet kovin hyvä lähde, sillä laskutaito toi eteen enimmäkseen huolta laulutaidosta. Oliko luvunlasku laskemista vai kirjanpitoa? Melko varhain oli myynnissä Luvuunlasku eli Räkninkikirja, Suomallaiselle Talonpojalle (Helsingfors Tidningar 19.11.1836). Lönnrot esitti Mehiläisessä 1839 (s. 35-41, 49-59) luomaansa laskuopin suomenkielistä sanastoa.
Laskuoppi mainitaan kirjoituksen ohella kaupungin Sunnuntaikoulun tarpeellisena oppiaineena (Maamiehen Ystävä 14.3.1846). Maamiehen Ystävässä 5.12.1846 otsikon Onko talonpojalle hyötyä kirjoitustaidosta? alla puhutaan kirjanpidon tarpeesta ja todetaan, että "vuosilaskussa vaaditaan teiltä myös laskuoppia". Tähän oli tarjottu opastusta vuoropuheen muodossa Maanmiehen Ystävässä 27.1.1844. Siinä Matti kertoo, että "on äitivainajani minua opettanut selvästi lukemaan, vaan numeroita se ei osannut ittekkään laskea yhteen". Maanmiehen Ystävä vastasi, että "Ei tuo kumma oli. Eipähän sitä muutkaan talonpoikaiselle opettane."
Vesilahden maalaiskoulussa annettiin opetusta "puustaavientunnossa, tavuussa ja sisästäluvussa" eli ei kirjoituksessa eikä laskennossa (Suometar 2.6.1848). Sen sijaan Rantasalmella samaan aikaan käynnistetyssä pyhäkoulussa opetettiin "sekä kirjanlukuun että luvunlaskuun ja kirjoituksen taitoon" (Suometar 5.4.1850). Hämeenkyrön koulussa "luvunlaskennossa ei kukaan ollut edemmäs päässyt kun neljään ensimäiseen laihin" (Suometar 27.7.1855)
Antero Warelius toteaa kertomuksessaan Tyrvään pitäjästä 1853, että "laskutaitoa ei ole yhteinen kansa vielä saanut maistoakkaan" (Suomi 1/1854, s. 127). Kuitenkin Sanomia Turusta 8.1.1856 olettaa, että verolaskelman "taitaa kukin helposti tehdä itsellensä". Tämä lienee ollut epärealistista, sillä Oulun Wiikko-Sanomia julkaisi 25.7.1857 kirjoituksen, jossa katsotaan
millä kannalla luvun laskennon oppi on rahvaan seassa; niin täytyy sen tunnustaa vielä peräti huonolla kannalla olevan, ja kokonaan niin outoa, että se ikääskuin vasta tällä vuosisadalla olisi talonpoikaista paremmin oppineillakin ollut osattavana; vaikka se kyllä on hyyvin tarpeellista, niinkuin kirjoitus oppikin, ei ainoastaan kaupassa ja muussa toimessa, vaan myös kirjaakin lukiessa. Esim. jos sanomalehteä eli muita kirjoja silmäillään, ja niissä joku summa eli lukumäärä sattuu olemaan numeroilla pantuna (niinkuin se onkin tavallista) ja se tuhannesta eli varsinkin kymmenestä tuhannesta yli menee, niin siitäpä ei enää selvää tulekaan, vaan jääpi sillensä sanomatta. Ei olisi muuten kuin suureen tarpeesen, jos rahvas edes senkään verran harjaantuisi lukua laskemaan, että nekään neljä ensimäistä pää-laskua, nimittäin: yhteen-, vähennys-, kerto- ja jako-lasku osaisi, sillä niitä luulisi heidän joka aika tarvitsevan; ja olisihan tuo hyvä, että lukumäärästäkään edes selvän saisi, sillä se menisi liian pitkälle, että heidän eteensä lukumäärää aina ruveta kirjaimilla kokoon panemaan sanomalehdissäkin.Kauppakirjoissa aukikirjoitetut luvut olin tätä ennen ajatellut turvaamaan sen, ettei numeroita myöhemmin muuteta. Mutta käytännöllä olisi siis toinenkin tarkoitus?
Matemaattinen äly ei kai kansasta kuitenkaan täysin puuttunut. Kauppis-Heikki antaa tarinassaan Peltoniemen Paavo (kirjassa Savolaisia) ymmärtää, että lukemisen lisäksi kansan mies saattoi innostua laskemisesta:
Jonkun sattuman kautta oli Paavo päässyt tietämään, että nuo mitättömän näköiset numerot ovat ihmeellisiä urheilutovereita. Niistä saapi syntymään hirmuisia summia monenmoisella tavalla. Ja nyt ei Paavo enää valinnut tovereitaan hartiain leveyteen katsoen, vaan sen perustuksella kuka osasi laskea lukuja. Ja kun hän tiesi, että kaikki koulun käyneet osaavat laskea, niin ei Peltoniemen taloon yöpyneen virkamiehen, olipa hän nimismies tai rovasti, tarvinnut istua toimetonna haukotellen. Paavolta johtui puhe heti kohta laskentoon ja pian ilmestyi virkamiehen eteen kivitaulu tai liitupalanen ja kysymys, että miten tuollainen luku lasketaan. Sen täytyi olla kivestä, joka ei tarttunut asiaan, kun näki millä hartaudella Paavo odotti ratkaisua ja miten hänen joka jäsenensä liikahteli innostuksesta. Harva siitä kieltäytyikään, ja ken sen teki, olipa vaikka professori, hän kadotti kaiken arvonsa Paavon silmissä. Useampi huomasikin mitä nyt tarvitaan ja kaivoi esiin ainoatkin matematiikkavarastonsa. Ja jos tällä olikin annettavana jotain uutta, ennen kuulumattomia laskuongelmia ja tiesi antaa niihin selitykset, niin olipa tämä vaikka alhaisin siltavouti, olisi Paavo ollut valmis puolustamaan häntä vaikka kuvernööriksi. Rovastin apulainen, muiden käsityskannan mukaan keskinkertaista huonompi saarnamies, oli Paavon mielestä paras pappi, sillä hän oli kertonut ja antanut Paavolle laskettavaksi ihmeellisen laskun: miten eräs herra kengitytti hevostaan sillä palkalla että seppä saapi ensimäisestä naulasta pennin, toisesta kaksi, kolmannesta neljä ja niin aina viimeiseen naulaan asti kahdella kerrottuna. Ja kun siitä laskelmasta tuli miljooniin markkoihin nouseva summa, niin se sai Paavon haltioihinsa useaksi kuukaudeksi. Eikä tämä lasku enempää kuin muutkaan laskut jääneet salaisuudeksi, kyllä Paavo toimitti nämä ihmeet muidenkin tietoon ja olisi vaikka syömättäkin näyttänyt miten niitä lasketaan. Harvat sittenkään jaksoivat seurata mukana ja päästä jotain oppimaan. Paavo itse ei pysähtynyt näihinkään, vaan kiskoi yhdeltä ja toiselta tiedot myöskin murtolukujen laskuun ja lopuksi kuutiolaskut.Tunnelmakuva Walistuksen lasten lehti : Suomen lapsille ratoksi no 6/1909
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti