Tammisaaren tulipalosta raportoitiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 8.3.1799. Pahimpaan pulaan uutisen mukaan oli jäänyt rälssi-inspehtori Johan Sandfors, joka oli menettänyt kaiken omaisuutensa. Sandforsin kaksikerroksisessa ja upouudessa rakennuksessa asuivat myös 75-vuotias Maria Julie Lostierna ja 54-vuotias tyttärensä. Heidän avunpyytönsä julkaistiin 9.4.1799. (Hiskin perusteella arvaisin kyseessä olevan Nils Lostiernan leski Maria Juliana Bellman, lapsia kastettu Turussa 1746 & 1748. "Häradshöfd. Lostiernas Enkefru M. J. Bellman" kuoli 13.2.1800 Tammisaaressa.)Puukaupungit paloivat silloin tällöin, enemmän tietoa siitä Risto Suikkarin tekstistä Paloturvallisuus ja kaupunkipalot Suomen puukaupungeissa – historiasta nykypäivään. Kokkolan tulipaloista juttua Porstua-kirjastossa. Alla palontorjuntakalustoa vuodelta 1858, digitoituna Kansalliskirjaston kokoelmista. Vastaavaa löytyy myös vuodelta 1861.
Tammisaareen palatakseni, Inrikes tidningar oli edellisiä aikaisemmin - 18.5.1798 - julkaissut allaolevan avunanomuksen, jonka rohkenen epäillä koskevaan samaa äitiä ja tytärtä kuin palon jälkeisenkin.
Leskirouvan tyttären sopisi olla Greta Lostierna, joka jäi historiaan Elias Lönnrotin vuokraemäntänä syksyllä 1815 Arvi Arjatsalon kirjassa Sammatin Elias:(Eliaksen lapsuudesta sekä esipolvista ja sukulaisista voi lukea A. R. Niemen artikkelista Valvoja-lehdessä vuodelta 1895. August Ahlqvistin kirjoittama elämänkerta Elias Lönnrot. Biografiskt utkast luettavissa verkossa.)Kun vieras Tammisaaressa kyseli Seleniuksen taloa, häntä yleensä neuvottiin: "Kun näette Kirkkokadulla talon, jonka katolta matalakin hevonen yltää syömään ruohoa, siinähän se on." Iäkäs, vaatimattomasti elävä aatelisneiti otti joskus matalan kattonsa alle jonkun varattoman koululaisen, osin hyväntahtoisuudesta, osin saadakseen pientä apua lumenluonnissa, siivoamisessa ja asioilla käymisessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti