Leena Sohvi kuului sisarussarjan vanhimpiin, hän syntyi 31.8.1819. Kirkonkirjoissa hän lähti kotoaan vuonna 1842 eli 23-vuotiaana. Todellisuudessa hän on varmasti ollut jo aiemmin toisaalla palkoillisena. Lähdön kirjaus saattoi liittyä siihen, että palkollispaikka oli Hämeen Kosken puolella. Vuodesta 1845 hän oli Kurjalan kartanon piikana. Saman kartanon alaisessa torpassa elivät edelleen vanhempansa ja sinne toi isoveli Aatami nuorikkonsa vuonna 1847. (Lammi RK 1838-1848 s. 379, Hämeenkoski RK 1840-50 s. 167, 164)
Leena Sohvikin kohtasi jonkun erityisen ihmisen ja huomasi syksyllä 1848, että oli käynyt vanhanaikaisesti. Syystä tai toisesta toinen osapuoli ei ottanut vastuuta tapahtuneesta ja Leena Sohvin 8.3.1849 synnyttämä Aatu-poika merkittiin kirkonkirjoihin aviottomaksi. Huomattavasti myöhemmin tämä Aatu kirjoitti omaelämäkertansa Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina ensimmäisiksi sanoiksi
Olenpahan sieltä etelä-Hämeen takamailta, olen niinkutsuttu "lehtolapsi". Isästäni en muuta tiedä kuin että hän on ollut olemassa, äitini oli pienen uudistalon viides lapsi.
Uudistalo ei mahtanut olla kovin suuri, koska se oli arvioitu vain viidenkymmenen hopearuplan arvoiseksi.
Kun veljet näkivät äitini hairahduksen, niin pistivät hänelle kymmenruplasen käteen ja sanoivat: "Mene häpeäsi kanssa matkaasi!" Silloin siirtyi äitini erääseen läheiseen torppaan ja samaisen torpan saunassa minä ensikerran näin päivänvalon. Se tapahtui elokuussa vuonna 18-.
Veljiltään saamallaan kymmenruplasella osti äitini pienen pirtin, josta sitten tuli minun lapsuuskotini ja kaikkien lapsuusmuistojeni keskus.
Syntymäkuukausi heittää lähes puoli vuotta, torppa ei ole uudistalo ja eikä äiti ollut syntymäjärjestyksessä viides. Aatun muistamaa pientä pirttiä ei ole syytä epäillä, mutta kirkonkirjoissa asiat hahmottuvat toisin. Lapsesta huolimatta Leena Sohvi jäi Kurjalaan, mutta tämä on voinut olla paperitotuus. Lapsuudenkodissa pikkusisko sai aviottoman tyttären elokuussa 1851. Isoveli Aatami vaimoineen muutti vuonna 1853 Kosken puolelle lampuodiksi Töykkylän Laurilaan. Leena Sohvi oli pari vuotta kirjoilla samalla tilalla ja tähän voisi liittyä pojalle jäänyt käsitys poisajamisesta. Tämä sopii siihen, että vuodesta 1857 äiti ja poika olivat Hyväneulan kylässä. (Koski LK 1846-55 s. 149, 272, 103, LK 1856- s. 109, Lammi RK 1849-1858 s. 145, Koski RK 1851-60 s. 98, 236, 157)
Me kutsuimme sitä pirtiksi, vaikka se oli vain tavallinen sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli kaksi akkunaa, jos niitä niin voi nimittää. Yksi oli etelän puolella, siinä oli kolme pientä vihertävää lasiruutua, neljäs ruutu oli päreillä ja tuohella tukittu. Lännen puolella oli samansuuruinen ja samanlainen akkuna sillä erotuksella vain, että siinä ei ollut enää yhtään ehjää ruutua.
Vasemmassa nurkassa oli harmaasta kivestä muurattu kiuas, jonka raoista minä lapsena kaivelin saviruukin pois ja, niin oudolta kun se kuuluukin, imeskelin minä sitä mielelläni. Kiukaan yläreunalla oli kaksi mustunutta lautaa, jotka palvelivat astinlautoina kylvettäessä. Mikä mainio löyly, mikä suloinen lämpö siitä kiukaasta lähti! Sitä ei voi kuvitellakaan se, joka ei itse ole ollut muassa. Porras, jota myöten lavalle noustiin, oli ympyriäinen tukki, johon kirveellä oli hakattu muutamia lovia, askelmien virkaa toimittamaan. Kun kiuasta lämmitettiin tuli koko pirtti savua täyteen, jolloin äiti aukaisi oven että savu pääsisi ulos. Pienenä ollessani minä kiipesin vällyjen alle sänkyyn siksi aikaa kun ovi oli auki.
Pirtin seinähirret olivat alempana kutakuinkin puhtaat, ylempänä sitävastoin ne olivat pikimustat ja nokihahtuvia riippui niistä alas.
Huonekaluista ei ole juuri paljon sanottavaa: pöytäkaappi, joka seisoi kolmella jalalla, sänky, jossa oli olkia pohjalla, vällyt, yksi tuoli ja lavitsa, siinä koko kalustomme! Olinhan vähällä unohtaa tärkeimmän, nimittäin rukin. Se oli äitini leipäpuu.
Jokapäiväinen elämämme talviseen aikaan oli hyvin yksitoikkoista. Kun lumipyryt tukkosivat tiet ja polut sylenkorkuisilla nietoksilla, saimme olla eroteltuina muista ihmisistä pitkät ajat, väliin useita kuukausia. Kevätpuolella talvea tulivat kyläläiset takamailta noutamaan hirsiä ja pärepuita ja silloin he tavallisesti poikkesivat meille lämmittelemään ja pitäjän kuulumisia kertomaan.
Ajan kulusta ei meillä ollut paljon tietoa, kelloa tai kukkoa kun ei ollut. Eipä noita sentään suuresti kaivattukaan: söimme kun oli nälkä, menimme nukkumaan kun tuli uni ja nousimme ylös, kun oli tarpeeksi nukuttu. Selkeällä ilmalla sentään päiväseen aikaan auringosta ja yöllä tähdistä arvioimme ajan kulun kutakuinkin tarkkaan.
Pimeän tultua puhallettiin hiilloksesta tuli päreeseen, joka asetettiin seinällä olevaan pihtiin. Kun se oli loppuun palanut sytytettiin toinen ja maata mennessämme oli tavallisesti pihdin alla iso kasa karsia ja pirtti päreen savua täynnä.
Äiti kehräsi hyvin ahkeraan talon emännille sekä villasia että rohtimisia lankoja; niistä saimme sitten särvintä. Leivän oli äiti hankkinut jo kesällä päivätöillä heinäniityillä ja elonkorjuussa.
Syksyisin oli äitini myöskin usein riihi- ja pellavanpuhdistustöissä kylässä. Silloin lähti hän jo illalla kotoa, sillä "päivä" alkoi tavallisesti kello kahdeltatoista yöllä. Minä en päässyt mukaan kuin ani harvoin, tavallisesti sain jäädä yksin kotiin ja ne yöt ne vasta olivat pitkiä ja pimeitä! Tulta ei minulle koskaan jätetty, ettei tulenvaarasta olisi pelkoa. Tulitikkujakaan ei ollut; ne olivat siihen aikaan vielä ylellisyystavaraa.
Niinkuin jo mainitsin oli äitini uskovainen, ja Jumalan pelkoon hän koki minutkin kasvattaa. Hän neuvoi minua aina kääntymään hyvän Jumalan puoleen, milloin jotakin tarvitsin ja varsinkin hädässä ja ahdistuksissa. Nämä hänen neuvonsa painuivat minun lapsenmieleeni niin syvästi, että ne ovat seuranneet minua läpi koko elämäni.
Kun äiti talvisaikaan joskus kävi kylässä asioita toimittamassa, viipyi hän huonojen teitten ja pitkän matkan tähden toisinaan kauemmin kuin oli sovittu. Silloin tuskalliset ajatukset rupesivat risteilemään minun pienissä aivoissani: onkohan äidille tapahtunut joku onnettomuus, ehkä ovat sudet hänet syöneet taikka ehkäpä hän kuoppaisella ja kivisellä polulla on taittanut jalkansa. Silloin äitini opetukset paraiten tulivat mieleeni, silloin asetin käteni ristiin ja hartaasti pyysin hyvää Jumalaa tuomaan äitini kotiin poikansa tykö.
Rukouksen jälkeen tunsin itseni taas turvalliseksi. Vetäen seinäluukun vähän raolleen minä asetin korvani siihen kuullakseni milloin tutut askeleet lähestyisivät ja kun sitten pitkän odotuksen jälestä kuulin routaisen lumen narskahtelevan tiellä, silloin minun pieni sydämeni sykki rajattomasta ilosta, ja kun äiti joskus vielä tuliaisiksi toi kourallisen herneitä tai muutaman nauriin, oli iloni rajaton, ja kaikki surut ja pelot olivat unohdetut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti