Leena Sohvi Erkintytär oli 30 vuotta Aatu-poikaansa vanhempi. Tämän lapsuudenmuisto kuvaa siis alle 40-vuotiasta naista.
Ulkomuodoltaan oli äitini lyhyenläntä, lihavanlainen tyllerö. Kasvot rokonarpiset, silmät surunvoittoiset, sinisen harmaat, katse joskus hyvinkin terävä ja läpitunkeva.
Luonteeltaan oli hän alakuloinen, harvasanainen, sanoisinko melkein synkkämielinen. En muista hänen koskaan nauraneen, korkeintaan muistan hänen hymyilleen surunvoittoista hymyään, joka sekin katosi heti ilmestyttyään.
Suhde poikaan vaikuttaa rakastavalta.
Sinä valvoit monta yötä minun tähteni, vaikka olit väsyksissä päivän raatamisesta ihmisten pelloilla ja niityillä. Sinä kannoit minua selässäsi työstä palatessasi kosteitten niittyjen ja kivisten mäkien poikki, kun jalkani olivat niin rohtuneet etten voinut niillä astua. Sinä kylvetit minua lauantaisin ja pesit pääni, ettei sinne syöpäläisiä kasvaisi. Sinä ompelit minun paitani ja mekkoni ja pesit ne lumivalkeiksi.
Leena Sohvi myös opetti poikansa lukemaan tämän ollessa kuusivuotias.
Se oli se päivä, jolloin äitini savusta mustuneen ja kolhitun arkun pohjalta kaivoi esiin äitini isävainajan ostaman aapisen. Aapinen oli ajanhampaan ja monen sukupolven käsien pitelystä muuttunut vähän ulkonäöltään. Muistan sentään elävästi kansilehden, jolla suurin kirjaimin luettiin "Aapiskirja, opiksi ja huviksi Suomen lapsille." Takimmaisella kansilehdellä taas oli se tavanomainen aapiskukko, pyrstön alla tuokkosellinen munia.
Kirjainten oppiminen tapahtui hyvin yksinkertaisella tavalla. Äitini istui kehräämässä, minä istuin jakkaralla hänen vieressään kirja polvillani ja noin kuusi tuumaa pitkä tikku kädessäni. Asetin tikun kärjen ensimmäisen kirjaimen kohdalle, äitini vilkasi kirjaan ja sanoi a, minä toistin aa, sitten siirsin tikun kärjen seuraavalle kirjaimelle, äitini sanoi b, minä toistin sen ja niin sitä jatkettiin siksi kunnes tultiin ö:hön, jolloin alettiin taas alusta. Minulla oli harvinaisen hyvä muisti, joten opin kirjaimet parissa päivässä. Tavaaminen kävi samalla tavalla, äitini sanoi ensi tavuun ja minä äänsin perässä pitkään ja suurella äänellä, niinkuin Jukolan veljekset lukkarin tuvassa. Sillä tavalla jatkettiin jonkun aikaa ja niin oli minulla koko lukutaidon salaisuus tiedossani.
 |
| Mommilan päärakennus valmistui 1859 Museovirasto, CC BY 4.0 |
L:n pitäjässä sijaitseva Mommilan-Heitoisten vanha sukukartano oli oston kautta joutunut pietarilaisen eversti R:n haltuun.
Sananlasku sanoo että uudet luudat lakaisevat parhaiten.
Niinpä tahtoi uusi omistaja että kaikki vanha törky hänen kartanostaan ja puistostaan oli poistettava. Hän kuulutti kirkoissa että mainittuun kartanoon otetaan rajaton määrä naisia sekä varttuneempia lapsia puhdistamaan kartanon kotipuistoa.
Kun äidilläni ei siihen aikaan ollut muita kiireellisiä töitä päätti hänkin lähteä Mommilaan raha-ansiolle.
Minun oli tietysti päästävä mukaan. Äiti kyllä pelkäsi että minusta matkalla olisi pelkkää haittaa, mutta suostui kuitenkin lopulta pyyntööni.
Matkavalmistuksemme olivat pian tehdyt. Teinipussin toiseen puoleen vähä vaatetta, toiseen evästä ja niin sitä lähdettiin. Päätimme suunnata matkamme suoraan erämaan halki. Tästä olisi se etu että pääsisimme perille päivää ennen kuin valtamaantietä kiertäen. Poikkesimme yöksi erääseen metsätorppaan, josta seuraavana aamuna painuimme korpipolulle. Tiestä ei ollut paljon tietoa, paitsi mitä karja ja metsän pedot olivat polkeneet.
Torpassa kerrottiin että näillä seuduilla kierteli väliin mesikämmen ja sanottiin että peto oli repinyt tänä keväänä erään torpan mullikoista.
Mutta äitini kun oli harras uskovainen vakuutti ettei hiuskarvaakaan katoa päästämme "ellei Jumala niin salli".
Painuimme Suomen aarniometsään. Pitkiä honkia ja naavaisia kuusia kasvoi kahden puolen polkua niin taajassa että keväinen taivas vaan sieltä täältä vähän pilkoitti. Sen sijaan olivat kaikki Pohjolan laululinnut niinkuin yhteisestä sopimuksesta valmistaneet meille oikein juhlakonsertin tässä luonnon omassa avarassa salissa.
Puolenpäivän rinteessä saavuimme eräälle joelle. Siinä nousi tie pystyyn. Torpassa oli aamulla kerrottu, että niillä seuduin olisi poikki joen kaatunut puu, jota myöden pääsee ylitse. Hetken etsimisen jälkeen löysimmekin ennenmainitun puun. Se oli oikea aarniometsän jättiläinen, minkä juurien alta petollinen kevättulva oli kuluttanut hiekan pois. Niin oli vanhus kellistynyt poikki joen. Kun joku ohikulkijoista oli karsinut oksat puusta, oli silta valmis. Äitini meni kantamuksineen edeltä käskien minun tulla varovasti perässä. Mutta ehdittyäni keskikohdalle en malttanut olla hieman keinumatta, kun kerran oli näin hyvä tilaisuus.
Loiskis! Samalla hetkellä pulikoitsin savisessa joessa. Luulenpa että elämäni vaellus olisi päättynyt tähän jokeen, ellei äidilläni olisi ollut senverran mielenmalttia että älysi hakea maalta seipään, jonka pään kurkotti minulle. Tartuin seipääseen; aika olikin jo täpärällä, sillä jalkani painuivat yhä syvemmälle pohjaliejuun. Vesi ulottui jo leukani tasalle, mutta seipään avulla pääsin kun pääsinkin kuivalle. Mutta minkänäköisenä! Silmät, korvat savea täynnä! Entä mekkoni sitten, jonka äiti oli juuri matkaa varten pessyt ja silittänyt! Äiti torui ja siunaili tottelemattomuuttani.
Vähän matkaa kuljettuamme saavuimme kartanon vesisahalle. Siinä äiti riisui vaatteeni, virutti ne sahan rännissä ja ripusti puun oksalle päivänpaisteeseen kuivamaan. Sillä aikaa juoksentelin minä läheisyydessä Aatamin asussa. Enemmittä seikkailuitta saavuimme illalla perille kartanoon. Yökortteerin saimme suuren kivinavetan ylisiltä. Siellä majaili jo ennen meitä paljon muitakin työn ja ansion hakijoita.
Aamulla meni äiti toisten kanssa metsää puhdistamaan, minä jäin omiin hoteisiini.
Muitakin töitä oli.
Heinäniitylle pääsin jonkun kerran äidin kanssa. Ne olivat oikeita ilonpäiviä minulle. Varsinkin milloin kuivia heiniä ajettiin latoihin, sillä silloin sai mellastaa heinissä mielin määrin.
Kiireimmällä työajalla oli äitini hyvin vähän kotona, tavallisesti vain öisin. Hän tuli myöhään illalla, kun olin jo unen helmoissa ja lähti aamulla minun vielä nukkuessani.
Leivänpuolikkaasta, joka oli jätetty pöydälle minua varten, tiesin hänen käyneen kotona.
Siihen aikaan maksettiin työpäivästä tavallisesti kappa rukiita tai ohria. Meidän talviseen elantoomme meni noin neljäkymmentä kappaa viljaa, joten äitini ei paljon ehtinyt kotona olemaan.
Lainaukset Aatu Koskelaisen muistelmasta Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti