Lasten koulu vanhaan hyvään aikaan

Karjala julkaisi 12.10.1910 muistelman Lasten koulu vanhaan hyvään aikaan. Kirjoittaja K. R. oli kuusivuotiaana poikana vuoden 1866 tienoilla aloittanut Tampereen pellava- ja rautateollisuusyhtiön kannattamassa pienten lasten koulussa eli n. s. masuunin koulussa, jossa opetti koulumestari Sjöstedt.

Tammipakkanen porotti kun isän kanssa astuttiin masuunin mäelle, jossa koulu oli kallion rinteellä. Kouluhuoneena oli kaksikerroksisen puurakennuksen yläkerta, alakerrassa oli konepajan mallipuuseppien työhuone. Mutta eipä koulu yksin saanut hallita tuota suurta yläkerran huonettakaan. Oven puoleisesta nurkasta oli näet eristetty suuren kamarin kokoinen ala, joka myös kuului puusepille ja johon pääsi suoraan alakerrasta. Sieltä kuului miltei alinomaa opetustuntien aikana vasaroimista, höyläämistä y. m, 

Kun astuimme kouluhuoneeseen tuli vastaamme pitkä vanha, ystävällisen näköinen mies. Hän kehotti riisumaan päällysvaatteet oven pielessä olevin naulakkoihin. Kun tämä oli tehty, ei muita mutkia kouluun ottamisessa ollutkaan. Opettaja silitti minun päätäni ja vei minut istumaan eräälle rahille huoneen peräpuolella. Näitä mataloita rahia oli monta, jokaisen edessä matala pöytä. Niin rahit kuin pöytäkin olivat niin pitkiä, että samalle rahille, saman pöydän ääreen mahtui istumaan kymmenkunta oppilasta. 

Hiekkapöytä Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungissa

Takimmainen pöytä erosi suuresti muista. Se oli paljon vankkarakenteisempi, liisteillä jaettu neliöhin. Jokaisen tällaisen neliön kohdalla oli suuri laatikko, joka oli täyttää — hiekkaa. Tämä hiekka oli tärkeä opetusväline. Pienellä lapiolla luotiin sitä pöydällä olevaan neliöön, jossa se tasotettiin erityisellä viivottimella. Pöytään oli vielä pitkällä nauhalla kiinnitetty puinen puikko. Tällä puikolla avattiin hiekkaan tiedon alkeiden ensimäinen ovi. Vasta-alkavat oppilaat saivat nimittäin hiekkaan piirrellä kirjaimia ja numeroita, jopa kokonaisia sanoja ja lukujakin sen mukaan kuin joku vanhempi oppilas osotteli. Kivitaulut olivat näille alkajille liikaa ylellisyyttä, sen onnelliseksi omistajaksi pääsi vasta myöhemmin. Paperia ja lyijykynää käytettiin tuskin ensinkään. Kieltämättä oli tämä hiekkapöytä halpahintainen ja käytännöllinen opetusväline ja sillä oli sekin hyvä puoli, että sai yhdellä viivottimen vedolla tehdä kaikki virheet olemattomiksi. 

Kouluhuoneen kalustoon kuului vielä perällä oleva opettajan pöytä ja tuoli, pienehkö musta taulu ja jokunen kartta seinällä. Nuo kartat lienevät kuitenkin kaikille oppilaille olleet salattuja aarteita, sillä en muista niiden milloinkaan tulleen opetuksessa käytäntöön. 

Kun isä oli poistunut, tunsin itseni perin turvattomaksi ja yksinäiseksi. Vain harvoja oppilaista tunsin, eivätkä nekään kuuluneet leikkitovereihini. Mutta tuolla salin päässä istui eräs tyttö naapuritalosta. Hänet tunsin hyvin. Nähdessäni, että kaikki muutkin oppilaat liikkuivat hyvin vapaasti koulussa, aloin minäkin hiljalleen siirtyä tuon ainoan tutun luo ja siinä tunsinkin itseni olevan paremmassa turvassa. Pian kuitenkin perehdyin koulun henkeen ja jätin tämän vierustoverin. 

Mitään "luokkarajoja" ei tässä koulussa ollut. Kuitenkin olivat kauvemmin koulussa käyneet oppilaat paljon korkeammalla tasolla kuin nuoremmat. Koulussa noudatettiin näet Bell-Lancasterin opetustapaa, jonka mukaan varttuuneemmat oppilaat ohjasivat nuorempia. Ani harvoin kysyi koulumestari itse mitään näiltä nuoremmilta oppilailta. Nuo varttuneemmat taasen saivat tunnin alussa hätähätää tehdä tiliä tiedoistaan opettajalle ja sitten kiirehtiä ohjaamaan tovereitansa. Oppijakso käsitti paitsi tavaamisen ja lukemisen alkeita, ulkolukuna aapisen ja vähän katkismuksen, hieman kirjotusta ja luvunlaskua. Tuntuivatpa varttuneemmat, lahjakkaammat oppilaat ehtineen Svebeliuksen selityksiinkin, jotka heidän suustaan valuivat kuin vesi vuolaassa virrassa.  

Pääasiana ulkoluvussa olikin se, että mitä nopeammin ja ilman kompastuksia osasi läksynsä. Eivät välimerkit, eivät mitkään tulleet kysymykseen. Mainitakseni jonkun esimerkin, tuli esim. Lutherin seitsemännen käskyn ulkoa osaamisen tapahtua seuraavasti: "SeitsemäskäskyEisinunpidätappamanmitäseonvastausmeidänpitääpelkäämänjarakastaman" j.n.e. Kaikki vain mitä kirjassa oli, oli sanottava yhteen kyytiin ja parhain oli se, jonka suusta vuolaimpina sanat tulvivat. Kirjotuksessa ei taasen ennätetty paljon kirjaimia ja joitakin tavuyhtymiä edemmäksi. En muista suurenko ennätyksen laskennossa saavutin, mutta tuskinpa numeroitten kirjottamista edemmäksi pääsin.

Koulukuri ei, mikäli muistelen, perin ankara ollut. Patukka oli kyllä opettajan pöydällä aina valmiina käytettäväksi, koivuvitsoja oli myöskin varalla oven pieleen seinänrakoon pistettyinä. Mutta minun aikanani ainakin tuntuivat ne olleen enemmän näön vuoksi. Ukko Sjöstedt oli perin hyväntahtoinen mies, hänellä oli sangen pitkä kokemus lasten opetuksessa ja erityisellä helppoudella tuntui hän osaavan kääntää kaikki hyvin päin. Nurkkaan kyllä pantiin seisomaan, pahemmissa tapauksissa nurkassa oleva varsiluuta olalla — se olikin oikein häpeällinen rangaistus — pienen näpäyksen saattoi myös saada päähänsä tai nipistyksen korvalehteensä mutta siinähän se olikin, Parhaana palkintona läksynsä hyvin osanneille oli taasen se, että pääsi ohjaamaan heikompaa toveriansa. Mutta vaikka koulu olikin yhteiskoulu, jossa pojat ja tytöt yhdessä ahersivat, pidimme me pojat erittäin alentavana, jos joku tyttö pantiin meitä ohjaamaan. — Myöskin oli ukko Sjöstedtillä aina konvehtia taskussaan ja niitä antoi hän niille, jotta osasivat läksynsä tai olivat muuten kilttiä.