Paavon eli Paul Widemarkin renvivoutivuosi 1868 Espoossa oli edelleen nälkäinen.
Nälkävuosien kurjuus ei Espoossa olisi ollut niinkään suuresti tuntuvaa, ellei tuo suuri työtä-etsivä kerjäläisjoukko, joka oli joutunut mitä suurimpaan puutteeseen ja kurjuuteen, olisi ollut jokapäiväisenä rasituksena. Onneksi alotettiin Helsingin ja Pitäjänmäen välisen viertotien sekä Riihimäen ja Pietarin välisen rautatien teko, joihin pääsi tuhansia työmiehiä töihin. Vahinko vaan ettei näihin töihin vuotta ennen ei ryhdytty, jolloin monta onnetonta olisi pelastunut kauheasta nälkä-kuolemasta.
Eläinlääkäri Silfvast perusti Helsinkiin valtion kannatuksella hevoslihakaupan, joka oli jotakin uutta ja outoa siihen aikaan, kansa kun vielä kokonaisuudessaan oli esivanhemmiltaan perityn taika uskon ja ennakkoluulojen valtaamana.
Marianpäiväksi olin hankkinut koko joukon parasta paistilihaa hevoslihakaupasta, josta annoin valmistaa juhla-aterian. Herkkua syömään kutsuin kaikki kartanon alustalaiset vaimoineen, lapsineen. Kun heitä oli kokoontunut suuri tupa täyteen, aloin heille puhua siitä miten muinaisina aikoina, jolloin kristinoppia vielä ei ollut olemassa, syötiin hevosen lihaa kaikkien kansojen keskuudessa, paitsi juutalaisten. Pakanallisilla kansoilla olivat omat epäjumalansa, joille he pitivät juhlia ja näissä juhlissaan uhrasivat jumalille nuoria hevosia, joiden lihat sitten uhri-ateriana pistettiin poskiin. Kun kristinoppia alettiin levittää kansan keskuuteen, niin nuo vasta kristityt eivät luopuneet hevosenlihan syönnistä eikä heitä siitä olisi tahdottukaan luopumaan vaan kun he eivät lakanneet ottamasta osaa noihin yhteisiin uhri-aterioihin, joissa maukasta hevosenlihaa kyllältä oli syötävänä vaikka siitä kiellettiin, niin katsoi senaikuinen paavi parhaaksi julistaa hevosen niin saastaiseksi eläimeksi, että jokainen krist
Kaikkialla (paitsi juutalaisten kesken) mihin paavin valta ei ulottunut, on aina syöty hevosen lihaa. Meihin suomalaisiinkin on tuo väärä paavin alkuunpanema taikaoppi juurtunut niin syvälle, että me epäuskon ja ennakkoluulojen valtaamina hautaamme maahan vuosittain noin 20,000 hevosen puhtaat, maukkaat terveelliset lihat silloinkin, kun tuhannet kansalaisemme suorastaan ravinnon puutteessa kuolevat nälkään. Poistakaa itsestänne tuo vanha piintynyt taikaluulo ja käykää, kansani, käsiksi tähän maukkaaseen hevosenlihapaistiin.
Paisti maistuikin aika hyvältä joskin se alussa muutaman suussa vähän liiemmäksi pyöri ennenkuin löysi tien vatsaan. Vaan sinne se meni ja hyvin kylläisinä pöydän äärestä noustiin, kiiteltiin ja ihmeteltiin että hyväpä se todella olikin, kukapa tuota olisi uskonut. Seuraavana päivänä tuli nuorenlainen vaimo pyytämään leipäpalaa. Annoin palasen pehmoista leipää ja lautasellisen tähteeksi jäänyttä paistia ja aloin kysellä mistä hän on ja minne aikoo mennä. Sanoi miehensä olevan rautatiella Riihimäen tienoilla, jonne hän nyt on matkalla.
- Menettekö Helsinkiin?
- Helsinkiin en tohdi mennä.
- Miksikä ette?
- Siksi kun siellä kuulutaan jo hevosenlihaakin köyhille syötettävän, jota minä en söisi vaitka hevosenliha minut söisi, vastasi hän ja söi paraillaan niin ahneesti tuota paistettua lihaa että sormen päitäänkin nuoleksi. Kun hän oli kylläiseksi tullut, kiitteli hän lihan hyvyyttä ja meinasi että nythän sitä taas jaksaa kävellä.
- Kiititte lihaa hyväksi — se nyt oli hevosenlihaa.
- Y—öö.
Ja suorapäätä ulos ovesta. Ei ollut enää aikaa hyvästiä sanoa eikä ovea jälestään sulkea.
Seuraavana päivänä tuli taaskin nainen ja kertoi tuolla talossa sanotun, että täältä eräs nainen oli saanut hevosen lihaa, jota hänkin tuli pyytämään että saisivat maistella.
Leikkasin viipaleen leivinuunissa kypsytetystä lehmän reidestä ja annoin vaimolle. Hän vei sen naapuritaloon, jossa sitä maistelivat ja syleksivät se kun maistoi niin hikiseltä ja pahalta. Naapurin emäntä syötti sen kanoilleen, koska se oli sellaista että ihminen ennen kuolee nälkään kuin sitä syöpi. — Pitkäksi venyi naapuritalon isännän ja emännän naama kun saivat kuulla että se liha oli lehmän reisilihaa! (Paavo Pajumaan pakinoita. Vakka-Suomi 10.4.1915)
Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti