Problemaattinen Edvard Schoultz

Eva Maria Stör (s. 24.12.1804) muutti kirjansa Kirkkonummelta Helsinkiin vuonna 1822 [1] Hän synnytti 16.1.1831 pojan, joka kastettiin nimellä Fredrik Edvard. Kastemerkinnässä ei ole sanaakaan lapsen isästä, mutta etunimien jälkeen on merkitty sanat "kallar sig Schoultz"  

Rippikirjaan ehdittyään Fredrik Edvard Schoultz merkitään merimieheksi ja sitten merikapteeniksi. Maissakin hän ehtii käymään, ehtollismerkintöjä on 1851, 1852, 1853 ja 1861.[2] 

Tämän ajan matrikkelit Helsingin merimieshuoneesta eivät ole kovin rikkaita sisällöltään, mutta aakkosellisia, joten nopeasti selviää, että Schoultz oli kirjoilla vuodet 1850-1866. [3] Mielenkiintoisin lisätieto on vuoden 1858 listassa, jossa Fredrik Edvard Schoultzin annetaan ymmärtää tulleen porvariksi Helsingissä 1855. Maistraatin pöytäkirjojen hakemistosta ei löydy tähän vahvistusta. 

Hieman erikoista on myös Schoultzin esiintyminen vuoden 1866 listassa. Helsinkiläinen sanomalehti nimittäin kertoi, että "Kofferdiskepparen Fredrik Edward Schoultz" oli kuollut 32-vuotiaana 22.2.1863.[4] Kirjaus on myös rippikirjassa, mutta vastaavaa hautausta ei ole Helsingin seurakunnan listassa. Hänelle ei ole tehty kaupungissa myöskään perukirjaa. Tämä ja viiveellä ilmoitettu kuolema viittaavat ulkomaille. Mutta miksei miestä ole poistettu merimieshuoneen kirjoista?

Ristiriitoja pahentava asiakirja on Massachusettsin kansallisuushakemusten joukossa päiväyksellä 27.6.1855. Edward Shultz ilmoitti syntyneensä Helsingissä 21.11.1830 ja olevansa nyt 256-vuotias. Hän oli saapunut Bostoniin 1.8.1849 ja antoi ymmärtää asuneensa siellä siitä asti. Ehtoollismerkintöjen valossa tämä on mahdottomuus. Mutta ketään toista Edvard Schoultz/Schultzia en Suomesta löydä. Kansalaisuushakemus on allekirjoitettu niin tottuneella kädellä, että olisi vaikea uskoa, että henkilö ei tietäisi omaa syntymäpäiväänsä ja -paikkaansa.

[1] Helsinki. Naimattoman työväestön rippikirjat, I Aa:13, 1820-1826, S; Helsinki. Naimattoman työväestön rippikirjat, I Aa:14, 1827-1837, 273; Helsinki. Naimattoman työväestön rippikirjat, I Aa:15, 1838-1853, 251

[2] Helsinki. Naimattoman työväestön rippikirjat, I Aa:16, 1844-1860, 141, 145; Helsinki. Rippikirjat I, 1856-1869, 982

[3] HKA. Helsingin merimieshuone. Bc:12 Matrikkeli 1852 - 1859 & Bc:13 Matrikkeli 1860 - 1866

[4] Helsingfors Tidningar 11.04.1863 no 82

Pietarissa tallennetut sävelet

 

Aamuruskossa 2/1859 Daniel Näätälä esitellään kanteleen soittajana, mutta mukana olleessa kuvassa käsissään on jouhikko. 

Artikkelin tekstin mukaan

Daniel Näätälä nähtiin monjaita vuosia sitte Viipurin markkinoilla, jossa hän, aivan tälläisessä puvussa kuin tässä, seisoi Viipurin kaupungin portilla, soittaen omatekoista kanneltansa ja jolla hän antoi kuulla pian kaikki suomalaisen laulun yksinkertaiset mutta ihanat nuotit. Harvat olivat silloin ne jotka seisatttuivat kuuntelemaan hänen soittoansa ja vissisti hänellä ammatistansa ei ollut suurta voittoa. Kohta sen jälkeen hän vaelsi Pietarin kaupunkiin ja aikoi myös siellä koetella taitoansa. 

Kertomuksen mukaan Näätälä kaupunkiin saavuttuaan esiintyi Pietarin huvipuutarhan portilla. "Vähitellen alkoi hopia rahoja sataa ukon päälle ja eteen ja ne lensivät vihdoin parvittain kuin linnut Väinämöisen hartioille." Setin päätyttyä mies vedettiin komeisiin vaunuihin eikä Näätälää tämän jälkeen Pietarissa nähty. Loppulauseiden mukaan Näätälä oli viety nuotintajan luo ja hän pääsi palaamaan rikkaana kotiinsa. Kertojan mukaan talletettuja lauluja esitettiin "Pietarin seuroissa ja soittosaleissa" ja ne olivat 1850-luvun lopulla laajasti tunnettuja. Tälle olisi kiva saada muukin lähde.

Huoli hiusten myynnistä 1870-luvun alussa

Eilistä hiustekstiä varten tein testihaun Kansalliskirjaston digitointeihin ja osuin muutamaan hiustenostoon liittyvään tekstiin. Ne olivat ajallisesti lähekkäin ja lisäksi samanaikaisia Johanna Wassholmin ja Anna Sundelinin blogitekstissä Det hängde på håret mainittujen tilastojen kanssa; Suomesta myytiin Ruotsiin 140 kiloa naisten hiuksia vuosina 1871-72 ja vuonna 1872 Helsingistä lähti Pietariin 170 kiloa hiuksia. Vuosi 1871 esiintyy myös Wassholmin ja Sundelinin toisessa blogitekstissä ”Ett nytt slags röfweri”. Handel med hår i Finland under slutet av 1800-talet. Heidän tieteellisessä artikkelissaan ”Det hänger på ett hår” Praktiker och moral i handeln med människohår Finland 1870–1900 (HTF 2/2018) on varmasti kaikki olennainen, ja tiivistys Miksi 1800-luvulla käytiin hiuskauppaa? on luettavissa Mene ja tiedä -sivustolla.

Mutta julkaisen löydökseni silti.

Hämäläinen 9.7.1868

— Jo mennä kesänä osteli täällä eräs nainen, kotoisin Ruotsinmaalta, hiuksia vaimonpuolilta. Nyt sanotaan noita hiusten ostajia olevan kaupungissamme usiampia ja maksavan pitkistä hiuksista 40 sekä lyhyemmistä 30 penniä luodilta. (Oulun Wiikko-Sanomia 15.4.1871)

Tuusniemeltä... Vielä mainiten nuista hyvin tunnetuista laukku-ryssistä, jotka viekkaalla ja livakoilla puheillansa ja käytöksillänsä, houkuttelevat vaimo-väeltä viimeiset pennit, vaan eipä nämä veinarit vielä siihen tyydy; kuin raha on loppunut niin vievät neitojen paraan kaunistuksen, nimittäin: hiukset. Kuin näkevät kellä on pitkä letti, niin sitäkös näiden mieli alkaa tehdä. Monelta ovatkin jo saaneet letin leikata laukkuunsa. Tästä näet kuinka vaimot ja neitoset ovat jo laukku-ryssän vallassa, kuin eivät pidä häpiänäkään, että leikata lettinsä, vaikka siitä jo apostoli Paavali Korinttiläisille sanoo näin: "vaan että se on ruma että vaimon pitäisi keritty eli ajeltu oleman; niin peittäkään päänsä." Ja toisessa paikassa "Eikö luontokaan sitä teille opeta, että se on miehelle häpiäksi, jos hänellä on pitkät hiukset, mutta vaimolle se on kunniaksi!" (Tapio 5.3.1870)

Hiusten ostajien kerrotaan tehneen kaupungissa sukkelaa kauppaa. vaan heidän, kahden ruotsalaisen naisen, sanotaan myöskin maalla harjoittaneen samaa kauppaa. Niinpä esim. oli ainoastaan Pihkalajärven piirikuntaan kuuluvissa kylissä 56 naista kerittäneen päänsä ja myöneen hiuksensa heille, saaden kukin vaan 40—50 pennin huivin palmikostaan. Muistakaatte tyttöparat, mitä Paavali sanoo: "vaimolle on se kunniaksi, että hänellä ovat pitkät hiukset" (1 Korint. 11: 15). (Suomenlehti 23.1.1872)

Leppävirroilta huhtikuun 8 päivänä 1872. Täältä on mainittava mieltä painava asia. Melkein joka kylässä kulkee meillä nuot niin kutsutut hivuksenostajat, jotka muutaman markan hinnalla leikkelevät tytärten ja vaimoin tukat ja panevat helppoluontoisen vaimoväen niin ahtaalle viekoituksillaan, ett'eivät paljon lupaakaan pyydä ennen kuin jo on tukka poikki leikattu. Monikin vaimo on miehensä pois ollessa myynyt hivuksensa, josta on ollut hyvinkin suuri torun alku, vieläpä pahat mielet ja paksut huulet. Ja monetkin neitsyparat ovat itkulla kaivanneet hiuksiansa kun ovat vähänkään asiata tarkemmin miettineet, mutta eipä tukka sillä takasin tule, se on jo mennyt. —

Olisipa minulla mutama sanainen sinulle, Suomen nuoriso, sanottava: Eläpä anna tuota taivaan Herran antamata kaunistusta muiden koristukseksi. Johan tuon luontokin opettaa, että se on sinulle annettu peitteeksi eikä kaupaksi. vielä pyydän teitä, vaimot, katsomaan tuon jalon apostoli Paavalin neuvoa 1 Kor. 11 luv. 15 v. jossa hän sanoo „Mutta vaimolle on se kunniaksi, että hänellä on pitkät hiukset, sillä hiukset ovat hänelle peitteeksi annetut." (Tapio 27.4.1872)

Ja vuosikymmen myöhemmin:

Simsonin vahinko kostettu. Eräs tunnettu juoppo leikkasi tämän vuoden alulla nukkuvan vaimonsa komean tukan pois, möi sen ja joi hinnan suuhunsa. (Savonlinna 10.4.1880)

Taistelu Oriveden poikien tukasta

Koska pari vuotta sitten kokosin tekstin Miehen jakauksen paikka ja sen tärkeys Jalmari Finnen Vuosisatojen takaa -jutuissa kiinnosti Taistelu Oriveden poikien tukasta (Aamulehti 03.06.1928 no 150 ).

Finnen lähteinä olivat piispantarkastuksen ja kirkonkokousten pöytäkirjat, joita on varmasti moni muukin lukenut, mutta lieneekö kiinnittänyt huomiota samaan yksityiskohtaan.

Kun piispa Terserus piti piispantarkastusta Orivedellä helmikuun 27 päivänä 1662, niin huomasi hän, että Oriveden talollisten pojilla ja rengeillä oli tavattoman pitkä tukka ja hän ryhtyi tätä hänen mielestään sopimatonta muotia vastaan taistelemaan. Tarkastuspöytäkirjassa on seuraava lause sen ajan vanhalla suomenkielellä:

"Ninkuin tallollisten pojat ja drengit kandawat aiwan pitkiä hiuxia, nin pitä Pappien nyt paston ajasa kulkemisessans Pitäjällä andaman nitä pois leikata ettei he tästä lähin edes tule ninkuin metzän ryöwärit Jumalan Huonesen ja Catechismuxen kullustelemuxen."

Ilmiselvästi paikkakunnalla pitkä tukka oli maskuliinisuuden tms. merkki, josta ei vähällä luovuttu. Kirkonkokouksessa 26.6.1757

todettiin, että oli kuulutettu saarnastuolista ja vielä sopivissa tilaisuuksissa huomautettu, että miesten on pitkä tukkansa lyhennettävä. Tätä vaatimusta puolustettiin raamatulla, sillä Paavalin ensimmäisessä epistolassa korinttilaisille, sen yhdennessätoista luvussa ja neljännessätoista värsyssä sanotaan nimenomaan näin;

"Eikö luondokan sitä meille opeta, että se on miehelle häpiäxi, jos hänellä on pitkät hiuxet, mutta waimon on se kunniaxi, että hänellä on pitkät hiuxet: sillä hiuxet owat hänelle peittexi annetut, mutta jos joku näky ritainen oleman, eij meillä eikä Jumalan Seurakunnalla se tapa ole."

Raamatun jälkeen kirkkoherra vetosi kuninkaalliseen kirkkojärjestykseen, joka määrää, että pappien on opetettava ja ylläpidettävä kristillisiä tapoja. Ja olihan hänellä vielä tukenaan tuo lähes sata vuotta aikaisemmin laadittu piispan määräys.

Finne ei tavannut miesten pitkiä hiuksia tämän jälkeen, joten hän uskoi määräyksien ja jalkapuun saaneen aikaan muodin muutoksen. 

Kirjoittava siirtolainen Ylivieskasta

Tätä kirjoittaessani August Herman Villenpoika Ruuttilan (1865-1913) Geni-profiili rajoittuu vuosiinsa Ylivieskassa, jonka rippikirjan mukaan hän oli saanut Raahessa maalarin opin ja lähtenyt Amerikkaan 1889 vaimonsa Hilda Johannan (s. 2.12.1869) ja pojan Karl Wilhelm (s. 2.12.1888 Ylivieska) kanssa.[0] Mitä lisätietoa selviää elämästään Kansallisarkiston digitoiduimista sanomalehdistä ja FamilySearchin hakutuloksista? Paljonkin.

Kalevan Kaiku 22.2.1892

Ilmoitukset Kalevan Kaiussa kertovat Augustin jatkaneen maalarin uraansa Michiganin Calumetissa. Hän itse kirjoitti sieltä Suomeen huhtikuussa 1892:

Siitä on koht'siltään kolme vuotta vierinyt menneisyyden pohjattomaan kuiluun, kuin jätin rakkaan kotimaani. Rakkaus isäinimaata kohtaan ei katoa koskaan mielestäni! [...] Tämä paikka, jossa olen elostellut, ei ole ensinkään luonnon ihanaa. Se on synkkä vuoriseutu, jota ympäröitsee suuren suuri Superior-järvi kolmelta puolelta ja neljänneltä puolelta erottaa kaitainen kanava tämän mannermaasta. Tämä saari kätkee povessaan äärettömiä rikkauksia. Pitkin saarta on kuparikaivannoita toinen toisensa näkyvissä, joista kaivannoista sadat tuhannet ihmiset ansaitsevat jokapäiväisen leivän. Nämät mahdottoman suuret työhommat on koonnut tänne Suomen poikia ja tyttäriä arviolta 10,000 (varmaa määrää en tiedä)... (Kaiku 6.5.1892)

Kaksi vuotta myöhemmin August asui edelleen Calumetissa (Siirtolainen 4.4.1894). Suomi ei unohtunut, sillä sinne August sijoitti Yhdysvalloissa ilmestyneen Siirtolaiseen kirjoittamansa jatkokertomuksen Liisan osa [1]. Aikaisempi laaja fiktiivinen kertomuksensa Surkea Teko. Kuvaus Amerikan suomalaisten elämästä julkaistiin vuodenvaihteessa 1893-1894 sanomalehdessä Amerikan suomalainen lehti. [2] Siinä ilmestyi myös Augustin kertomukset Kosto ja voitto [2a] ja Oliko Tuppelaiselle hyötyä rautatiestä? [2b].

Kotimaan kaipuu oli niin suuri, että Siirtolaisessa 4.9.1895 ilmestyi lyhyt teksti "Sydämmelliset terveiset pyydämme lausua Kuparisaarella lukuisille ystävillemme ja tuttavillemme, kun olemme nyt kotimaahan matkalla. New Yorkissa elokuun lopulla 1895. August H. Ruuttila, J. Tyni, A. Julin, T. Junttonen". Augustin vaimo Hilma Johanna oli lähtenyt Suomeen jo vuotta aiemmin jo, sillä Ylivieskassa kirjattiin lastenkirjaan perheen Calumetissa 24.8.1892 syntyneen pojan Wäinö Aukusti saapuminen Amerikasta vuonna 1894 ja Hilma Johannan synnyinpitäjässään Kalajoella 2.11.1894 synnyttämän tyttären Helmi Sofia.[3] August oli varmaankin jo Suomessa, kun Hilma Johanna kuoli Ylivieskassa 17.12.1895.[4]

August palasi Michiganiin viimeistään muutaman vuoden kuluttua ja sän solmi siellä toukokuussa 1898 avioliiton Anna Amelia Prittisen (s. 2.12.1862 Kalajoki) kanssa.[5] Samana vuonna Amerikan uutiset julkaisi Augustin kertomuksen Lehtiä elämästä [6].

Päivälehti 28.11.1908

Toisessa avioliitossa syntyivät Oscar/Auster 17.2.1899 [7], Ernie/Arnold 22.6.1901 [8], Axel 30.5.1903 [9] ja vuoden 1906 paikkeilla tytär Melida [10]. Edellisen avioliiton lapsista Karl ja Väinö/Werner August eivät enää asuneet isänsä kanssa vuonna 1910, mutta molemmat jäivät loppuelämäkseen Yhdysvaltoihin[10].

Augustin elämä oli ollut vaiheikas, mutta jäi lyhyeksi.

Sunnuntaina iltapäivällä kuoli South Rangella maalari August Ruuttila Lauriumista 48 vuoden ikäisenä sairastuttuaan lauantaita vastaan yöllä yht’äkkiä ankaraan suolikuumeeseen. Ruuttila oli ollut South Rangella vierailemassa viime viikolla siellä pidetyillä Kalevan Ritari-yhdistyksen juhlilla ja oli hän nähtävästi hyvässä terveydentilassa kunnes sairaus ja kuolema äkkiä kohtasi. Hän on ollut tässä maassa kaksikymmentäkuusi vuotta ja oli hyvin tunnettu Kuparialueeella. Takavuosina hän runoili ja kirjotteli täkäläisiin suomalaisiin sanomalehtiin. Ruuttila on ollut kahdesti avioliitossa ja on hänellä 8 lasta, isä, 3 veljeä ja 3 siskoa. Ruumis viedään Lauriumiin haudattavaksi. (Työmies 4.3.1913)

[0] Ylivieska RK 1891-1900 (s. 438); LK 1891-1900, 438;
[1] Siirtolainen 13.06.1894 no 24, 20.06.1894 no 25, 27.06.1894 no 26, 04.07.1894 no 27, 11.07.1894 no 28, 18.07.1894 no 29, 25.07.1894 no 30, 01.08.1894 no 31, 08.08.1894 no 32, 15.08.1894 no 33, 22.08.1894 no 34, 29.08.1894 no 35, 05.09.1894 no 36, 12.09.1894 no 37, 19.09.1894 no 38, 26.09.1894 no 39, 03.10.1894 no 40, 10.10.1894 no 41, 17.10.1894 no 42, 24.10.1894 no 43, 31.10.1894 no 44 & 07.11.1894 no 45
[2] Amerikan suomalainen lehti 01.12.1893 no 47, 08.12.1893 no 48, 15.12.1893 no 49, 22.12.1893 no 50, 29.12.1893 no 51, 05.01.1894 no 1, 12.01.1894 no 2, 19.01.1894 no 3, 26.01.1894 no 4, 02.02.1894 no 5, 09.02.1894 no 6. Tarina jäi kesken, sillä lehti lopetti ilmestymisensä (tai ainakaan Kansalliskirjastolla ei ole myöhempiä numeroita).
[2a] Amerikan suomalainen lehti 21.04.1893 no 16, 28.04.1893 no 17, 12.05.1893 no 19, 19.05.1893 no 20

[2b] Amerikan suomalainen lehti 24.03.1893 no 12 & 31.03.1893 no 13

[3] Ylivieska LK 1891-1900, 438; "Michigan, Births and Christenings, 1775-1995", 24.8.1892.

[4] 4.6.1892 "Michigan, Births and Christenings, 1775-1995" tai Käytettävissä on vain indeksointitieto, joten epäselvyyttä jää. Samassa lähteessä on Calumetissa August Rieuttilalle ja Hannahille 18.12.1890 syntynyt tytär Helmi.
[5] 14.5.1898 Laurium, Houghton, Michigan "Michigan, Marriages, 1822-1995"
[6] Amerikan uutiset 30.06.1898 no 26, 7.7.1898 no 27?, 14.6.1898 no 28, 21.07.1898 no 29, 28.7.1898 no 30, 04.08.1898 no 31, 11.08.1898 no 32, 18.8.1898 no 33, 25.08.1898 no 34

[7] United States, Social Security Death Index

[8] "Michigan, Births, 1867-1902"

[9] "Michigan, County Births, 1867-1917"

[10] United States, Census, 1910 (Michigan, Houghton, Calumet ED 100)

Gebauerin kesähuvila Aleksanterinkadulla

Yksi historiakulttuuriin elämään jäänyt yksityiskohta Ester-Margaret von Frenckellin jättimäisestä Helsingin sivistyneistön huvien kartoittamisesta 1800-luvun alkupuolella on kauppaneuvos Gebauerin hyvästelyt hänen muuttaessaan kesäksi Aleksanterinkadun itäpäästä länsipäähän. Mutta en ole nähnyt mitään perusteellisempaa selvitystä Gebauerin plantaasista enkä sellaista ole tehnyt itsekään, vaikka Gebauer tuli vastaan Sund/Sunn-selvittelyssäni. En ole edes Pellosta kaupunki -harjoituksessani huomannut, että yksi kaikilla kartoilla näkyvistä viljelysalueista oli (tietenkin) kyseinen Gebauerin kesähuvila. Patentoidulla paikannusmenetelmälläni sen alue kattaa puolitoista korttelia Aleksin länsipäästä ja kattaa Stockmannin korttelin lähes kokonaan.

Vanhoilla kartoilla alue ei kulje Gebauerin nimellä vaan Schwartzin plantaasina. Tarkemmin sanottuna vuonna 1767 tehdyssä kartassa se on "Rouva Schwartzin plantaasi". Lienee tarkoitettu Henrik Christian Schwartzin leskeä Johanna Christina Fuldaa (1707-1771). Vuonna 1784 tehdyssä listauksessa alue ja sen pohjoispuolella ollut Etholen-suikale kuuluivat raatimies Schwartzille eli lesken Petter-pojalle (1733-1793). Hänellä oli myös peltopaloja Erottajan eteläpuolella ja nämä mainitaan vaimonsa perukirjassa marraskuussa 1775 (HKA). Petterin omaan perukirjaan lokakuussa 1794  kirjattiin peltojen ohella tupakkaplantaasi Etholenin ja Nybergin lesken alueiden välissä (HKA). (Etholenin alueen osti vuonna 1798 puutarhamestari Björkström. Nybergin viljelysalueesta on blogissa enemmänkin tekstiä.)

Petter Schwartzilla oli useita lapsia, mutta Gebauer-yhteys viittaa siihen, että Kluuvinlahden rannan viljelysalue päätyi pojalleen Henrik Christian (1772-1809). Se oli perukirjassaan "Plantagen wid Esbo Tull"  ja tuli jaetuksi kahteen osaan, joista toisen peri lapsensa (neljä tytärtä ja poika) ja toisen leskensä Maria Sofia Sunn (1769-1833), jonka perukirjassa on kyseinen puolikas (HKA 127 & 2020). 

Leskenä olleessaan hän riiteli vuonna 1811 kaupungin oikeudessa puutarhamestari Björkströmin kanssa Etholenin viljelysalueesta, jota nyt kutsuttiin Strängin pelloksi. Nimi viitannee vuonna 1734 kuolleeseen Magnus Friedrich Strängiin, jonka perukirjassa on kaupungin ulkopuolella sekä tontti että pelto (HKA). Hän ei ollut relevantti oikeusriidassa, jossa historian esitys alkoi kassanhoitaja Martin Burtzin 5.7.1766 saamasta lahjakirjasta, jolla saadusta alueesta puolet oli päätynyt kauppias Gabriel Etholenille ja puolet kauppias Burtzille. Jälkimmäinen osa oli sittemmin siirretty kauppias Schwartzille. (Mpk 1/4.5.1811, vain liite on jäljellä). 

Pian leskeksi jäätyään Maria Sofia Sunn avioitui Adolf Fredrik Gebauerin (1766-1842) kanssa.

Iso alue oli edelleen viljelyksessä, sillä professori Emil Böökin (s. 1835) lapsuusmuistossa hänet lähetettiin ostamaan retiisiä, persiljaa, ruohosipulia ynnä muita pikku vihanneksia puutarhurilta, jonka viljelykset olivat Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien kulmauksen siinä paikassa, missä nyt on Stockmanin liikepalatsi" (Narinkka 1991, 8-85). Gebauer lienee siis palkannut jonkun kaupungin puutarhamestareista tai vuokrannut hänelle maata.

Gebauerin ja lapsipuoliensa hallinnassa ollut alue oli tietenkin merkittävä este Helsingin rakennussuunnittelijoille. Aleksanterinkadun jatko alueen läpi oli tullut ajankohtaiseksi vuoden 1841 lopussa. Tässä yhteydessä puhutaan ajallisesti rajoitetusta hallintaoikeudesta, kun taas perukirjat antoivat ymmärtää, että kyse oli omaisuudesta. Tämä ei ole ainutlaatuista Helsingissä, jossa keskustan ulkopuolisten alueiden hallinta oli pitkään huithapelia, kuten Etholenin alueestakin kävi ilmi. (Mpk 17.1.1842 §1; 30.3.1842 §9; 4.6.1842 §2).

Vasta Gebauerin kuoltua, keisarin päätöksellä ja korvaussummalla Schwartzin plantaasi siirtyi kaupungin hallintaan (Mpk 10.4.1844 §11; 27.1.1845 §4). Kaavoitettuja kuutta tonttia, nykyosoitteissa

• Aleksanterinkatu 19/Keskuskatu 4
• Aleksanterinkatu 21
• Aleksanterinkatu 52
• Aleksanterinkatu 54
• Mannerheimintie 3

markkinoitiin ja huutokaupattiin vuoden lopussa.

FAT 21.11.1844

Ruotsalaisten kuva Suomesta 1865

Aiemmissa sarjan osissa leikelty Illustrerad Tidning sai vuonna 1865 innovatiivisesti nimetyn kilpailijan Ny illustrerad tidning. Sen ihka ensimmäisessä numerossa julkaistiin kuva Porthanin patsaasta Turussa. 

Patsas oli juhlallisesti vihitty edellisenä vuonna ja suomalainen lehdistö jakoi kuvan juhlallisuuksista. Nyt kun tarkistin Finnan huomasin, että juhlakuva perustuu J. Reinbergin valokuvaan. 

Itse patsaasta kiersi Suomessa kuva, jossa se oli irroitettu kaikesta taustastaan.