Nanny von Schantzin elämästä

Everstiluutnantti Carl Constantin von Schantzin ja vaimonsa Carolina Lovisa Weissmanin tytär Anna Elisabeth syntyi Kokemäellä 3.2.1804. Wirilanderin virkatalotietojen perusteella Kukolan virkatalolla oli uusi haltija jo joulukuun lopussa, mutta tämä oli von Schantzin veli, joten muutolla ei ollut kiirettä. Kokemäellä kastettiin vielä Anna Elisabethin 3.11.1805 syntynyt sisar, joka myöhemmin tunnetun Nannyna. Kokemäeltä lähdettyä perheen käytössä oli Kukkonen Ruoveden Storminiemellä, kunnes isä erosi armeijasta Suomen sodan jälkeen 1.7.1810. Viimeistään vuonna 1813 perhe oli asettunut Poriin, jossa Nannyn isosisko pääsi ripille ja sisarussarja täydentyi kahdeksannella tytöllä. Kun perhe teki vuonna 1829 muuttoa Turkuun, Nannya nuorempi Emilia oli kihloissa Venäjän armeijan kapteenin kanssa (RK 1816-24 s. 56, RK 1829-35).

Turussa perheen äiti kuoli maaliskuussa 1838. Sisaret yksi kerrallaan menivät naimisiin, kunnes 7. kaupunginosan 20. korttelin 5. tontin isäntäväkeä olivat enää isä ja Nanny. Isän kuoltua 3.7.1851 Nanny von Schantz muutti 2. kaupunginosan 2. korttelin 4. tontille (RK I Aa3:4). Seuraamisensa tontilta toiselle Turun hankalissa rippikirjoissa ei todennäköisesti paljasta elämästään juuri mitään. Osittaisen, mutta rikkaamman väläyksen saa vuonna 1863 syntyneen sisarentyttären Sophie Mannerheimin muistelmasta Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton julkaisussa Uutta kylvöä 1922:

Lempeän henkiolennon tavoin on hän läsnä jokaisessa muistossani varhaisimman lapsuuteni ajoilta. Hänen äänensä lohduttaa ja rauhoittaa surun mieltä painaessa, hänen kätensä poimii herkkupaloja »käsityölaukusta», namusia, sokerileivoksia ja muita erikoisia makeisia. Nanny-täti on keskushenkilö, jonka ympärille lapset mielellään kokoontuvat. Hän kuuluu perheeseen, hän on pysyvä institutio ja sellaisena nuorissa silmissämme järkähtämätön kuin luonnonlaki; ikuinen ja muuttumaton. Ja kuitenkaan hän ei alituisesti ollut läheisyydessämme. Kuului luullakseni tämän institution luonteeseen, että se toisinaan lakkasi vaikuttamasta. Mutta kun hän jonkun aikaa oli ollut poissa, sai kartanon »kalastaja» jonakin päivänä määräyksen lähteä häntä noutamaan, ja kun »kääsit» sitten tuttu henkilö takaistuimellaan ja Onni-niminen koira korissa tämän henkilön polvilla ajoivat pihalle, syntyi aina riemu lapsijoukossa. Eikä vain siksi, että lapset tiesivät nyt saavansa herkutella makeisilla ja muulla hyvällä, ei, Nanny-täti oli muutenkin tervetullut, ja erittäinkin hänen lemmikkinsä Kustaa-vcli valloitti heti omakseen rakkaan vieraan ja koetti sitten omistajan oikeudella pitää muut sisarukset loitolla »daamistaan».

[...] Hänen omaa pientä kotiaan Turussa en milloinkaan nähnyt, mutta oletan, että siinä, kuten niin monen sen ajan yksinäisen vanhan naisen asunnossa, oli yksi tai kaksi huonetta ja keittiö ja pieni, uskollinen palvelijatar välttämättömänä lisänä muuhun kalustoon, joka varmaankin oli vanhaa ja meidän aikamme silmissä kallista ja kaunista. Nanny-tädillc olivat sen esineet vain rakkaita muistoja omasta lapsuudenkodista, ja pieni ompelupöytä, joka kerran oli kuulunut perheen äidille ja joka tädin kuoltua joutui minun haltuuni, on käynyt minullekin rakkaaksi muistoksi hyvältä vanhalta ystävältä ja menneestä ajasta.

 

Ikäänkuin olisin nähnyt hänet eilen on hän minun muistossani sellaisena kuin hän esiintyi elämänsä syyspuolella, kun me tulimme hänet tuntemaan, pitkänä ja laihana kasvoineen, joiden pienet, raskaat piirteet usein olivat vetäytyneet miettiväisiin poimuihin, mutta joita toisinaan kirkasti hymyily, mikä hänen nuoruudessaan varmaan oli ollut hänen miellyttävimpiä ominaisuuksiaan.

 

Hänen pukunsa, joka ei milloinkaan vaihtanut kuosia, oli harmaata alpakkaa ja kuului siihen yksinkertainen hame, johon liittyi avara kapealla reunuksella päärmätty röijy samasta kankaasta. Päässään oli tädillä musta pitsimyssy verkkokankaasta riippuvine ripsuineen.

Sellaisena näen hänet seisomassa vanhanaikaisen kuparisen »kahvikeittiön» edessä, josta ihmeellinen kahvi, minkä valmistaminen oli hänen elämänsä tärkeimpiä toimia, hienona, kullanhohtoisena säteenä juoksi valmiina odottavaan kuppiin, joka sitten jälleen sai tyhjentää sisältönsä keittiöön. Näen hänen järkähtämättömän ilmeensä, kun hän vääntää hanasta, ja seuraan silmilläni hänen kätensä eleitä, kun hän heilutellen tyhjennettyä kuppia nenänsä alla sen hajusta koettaa päätellä, onko kahvi kiehunut tarpeeksi kauan. Jos niin on laita, leviää hänen piirteilleen tavaton mielihyvänilme ja hän kiiruhtaa kutsumaan perheen jäseniä katettuun aamiaispöytään.

 

Toisinaan voin taas nähdä hänet istumassa keinutuolissa ja Onnin lihavana, valkokiharaiscna, villaisena keränä uinumassa hänen polvellaan. Näen laihan vanhan käden nojaavan otsaan ja puoleksi peittävän hänen silmänsä kun hän »lepuutti» niitä. Myssy on liukunut toiselle korvalle tehden hänet veitikkamaisen hassunkurisen näköiseksi, joka ei ole sopusoinnussa hänen muuten majesteetillisen olentonsa kanssa, ja hillitty kuorsaustahti ilmaisee että täti ei anna Onnin yksin matkailla unen suloisille maille.

 

[...]Että me lapset varmaankin muodostimme tärkeän osan hänen elämästään ja että hänen yksinäiset ajatuksensa usein keskittyivät meidän pieniin olentoihimme, se käy parhaiten selville hänen alituisesta työstään: noiden omituisten, myöhempinä aikoina harvinaisten kirkkaanvaaleanpunaisten tai sinisten »lävellistcn» sukkien kutomisesta, sukkien, joissa reikäkuviot muodostivat kiehkuran jalan ympärille ja joita me aikoinaaan pidimme hienostuneen eleganssin korkeimpana huippuna.

 

Paitsi meille kutoi täti samanlaisia sukkia myös Lyran lapsille. Rovasti Lyran perhe oli nimittäin hänen vanhoja naapureitansa ja hyviä ystäviään Turun ajoilta, ja muistan kuinka isä toisinaan tapasi kiusoitella tätiä, tämä kun tuntui olleen ihastunut rovastiin, jolla kuuluu olleen erittäin komea messuääni. Oli ilo nähdä sitä heleätä punaa, joka sellaisissa tapauksissa loi nuoruuden heijastuksen tätimme kuihtuneille piirteille, kun hän torjuen levitti kätensä sanoen sävyisästi: »No mutta Karl!»

 

Niin kului hänen elämänsä hiljaa ja huomaamatta, kunnes eräänä päivänä hänen Onninsa, se olento, jolle hän oli tuhlannut kaikki tunteensa, joita ei elämässään ollut voinut muuhun käyttää, ankarasti sairastui ja kuoli.

 

Nanny-täti ei milloinkaan toipunut entiselleen Onnin kuoleman jälkeen.

 

Me lapset kummastelimme sitä, että ihminen niin saattoi surra tuota, kuten meistä tuntui, epämiellyttävää Onnia, joka haukkua nalkutti kaikkia ja joka oli niin lihava että se huohotti pienimmästäkin ponnistuksesta. Mutta rakkaushan ei katso ansioihin, ja tädin rakkaus Onniin oli niin syvällistä, että hän tämän kuoleman jälkeen alkoi kuihtua ja pian todella sairastui.

 

ÅU 2.9.1876

Hänen sairaudestaan en tiedä paljoakaan, kun meitä lapsia, luultavasti siksi, ettemme väsyttäisi häntä, kiellettiin käymästä sairaan luona. Muistan vain käsittäneemme, että varjo lepäsi kodin yllä. Ei saanut meluta, ei puhua ääneen, opimme kulkemaan varpasillamme niin hiljaa, että sitä ei kuulunut, ja sitten eräänä päivänä, kun isä ja äiti olivat kauan olleet sisällä tädin luona, tuli äiti ulos silmät itkusta punoittavina sanoen meille, että Nanny-täti oli kuollut, että emme enää milloinkaan näkisi häntä, ja että me kaikki olimme hänessä kadottaneet hyvän, rakkaan ystävän.