Helsingissä toukokuussa 1872

Eugen Hoffersin otos Erottajalta Tuomiokirkkoon päin.
Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0 

Nimimerkki W. S., jonka toisen samantapaisen kirjoituksen perusteella arvelen Wilho Soiniksi, muisteli Uudessa Suomessa 25.1.1925

Iltamyöhällä toukokuun loppupäivinä 1872 saapui Helsingin asemalle pieni ryhmä nuorukaisia matkalla ylioppilastutkintoa suorittamaan. Monet heistä eivät olleet ennen nähneet rautatietä, harvat jos kukaan ennen käyneet Helsingissä. Niin oli tämän kirjoittajankin laita. Muutamilla oli asunto tiedossa, mutta kolme tai neljä läksi kiertämään yösijaa löytääksensä entisen luokkatoverin Makki B:n johdolla, joka muka tunsi kaupungin kuin viisi sormeansa. Kaikki hotellit olivat täynnä - olihan paraikaa valtiopäivät - eikä matkustajakoteja oltu silloin vielä keksitty. Loppujen lopuksi jouduimme hyväntahtoisen ajurin tallin parvelle jossain Kampin kallioilla, kaivauduimme siellä heiniin ja niin vietimme ensimäisen yömme Helsingissä, josta sitten oli tuleva muutamille meistä pitkäaikainen olinpaikka. Mutta kun aamulla piti lähteä viluisesta pesästä pois, olikin ovi teljetty ulkoapäin ja »hotellin» isäntää ei näkynyt missään. Ei auttanut muu kuin, että oiva oppaamme, joka oli jalomielisesti jakanut yösijamme, sai hypätä parven luukusta useamman metrin korkeudesta alas pihalle ja päästää kohmettuneet jäsenemme kevätauringon säteitten sulateltaviksi.

Minne luulette maalaispojan nyt ensi työkseen rientävän? Ehkä kaupunkia katselemaan? Ei - näkemään merta, jota hän ei ollut ennen nähnyt, näkemään rajatonta näköpiiriä, näkemään todellista taivaanrantaa, josta hän oli aina uneksinut. Kaikkialla, missä hän ennen oli liikkunut, korkeimmillakin vuorilla, rajoittui näköpiiri metsiin, kukkuloihin ja kaukana siintäviin vaaroihin. Suurilla järvilläkin, Päijänteen ja Näsijärven sinisillä selillä, häämöitti toinen ranta aina selvästi. Tähtitornin mäellä avautui meri hänen hämmästyneitten silmiensä eleen. Sieltä puhalsi kostea, hieman usvainen tuuli, joka melkein salpasi sisämaan keveään ja pihkaiseen ilmaan tottuneita keuhkoja. Kauan hän katseli tuota outoa näkyä, vaikka vain osa taivaanrantaa Viaporin ja läntisen saariston välillä näkyi keskeymättömänä viivana. Myöhemmin on hän kyllä merellä kulkeissaan nähnyt näköpiirin yhtenä eheänä renkaana ja taivaankannen milloin lyijynharmaana, raskaana kalottina painuvan alas, milloin kaartuvan korkeuteen kuin goottilaisen doomin katto, jonka laella aurinko hymyili taikka tähdet ystävällisesti vilkuttivat, mutta se ei ole koskaan enää ollut ensi näkemisen veroista. Tuskinpa hän siinä seisoessaan huomasi, että hänet erotti merestä laaja kallioinen alue, joka ulottui Kaivopuistosta kauas Munkkisaareen saakka ja etemmäksikin, odottaen vielä teiden tekijöitä ja talojen rakentajoita.

Kääntyessään poispäin tuosta silmiä kiehtovasta näköalasta avautui hänen eteensä kaupunki kaikessa loistossaan. Mutta toisenlainen oli kuva kuin tätä nykyä. Rakennusten rykelmän yksitoikkoisuutta ei häirinnyt muu kuin Nikolain kirkon mahtava massa ja venäläisen kirkon kullatut sipulihuiput idässä sekä n. k. vanhan kirkon pylvästorni lännessä. Ei ollut silloin vielä Johanneksen kirkon teräviä huippuja, ei Kallion kirkon pilvenpiirtäjä-mallisia tornia, ei palotornia, ei Kansallismuseon siroa tapulia, ei vesilinnaa Alppilan vuorilla eikä muita korkeita rakennuksia, jotka nyt antavat kaupungille leimansa, kun sitä meren puolella katselee. Ken silloin laivalla saapui eteläsatamaan, näki sen aivan toisenlaisena kuin nyt. Vesi ulottui joka taholla kauemmaksi kuin tätä nykyä: pohjoisessa melkein »keisarinnankiveen» saakka, lännessä niille tienoille, missä nyt ovat tavaramakasiinit - siinä johti puiset laiturit vanhoihin ranta-aittoihin, joiden tilalla nyt kulkee rautatie. Katajanokan puolella huuhteli vesi Sipulisaaren ja itse nokan kallioita, jotka kaikki nyt ovat kivilaiturien peitossa tai makasiinien pohjana. Itse Katajanokan kallioitten välit täytti mökkirykelmä, jonka asukasten elämästä faktori V. Pettersson on kirjoittanut monta ruotsinkielistä kertomusta.

Esplanaadi kasvoi siihen aikaan jättiläis-vahteroita, mutta sen pohjoispuoli oli nykyistään paljon matalammalla, niin matalalla, että sitä alituisesti korotettaissa pohjoisreunalla olevat matalat puutalot joutuivat akkunnoita myöten maan alle. Yksinomaan puutaloja sen varrella olikin Fahianinkadulta aina Heikin esplanaadiin saakka. Runehergin patsaskin on vasta myöhemmin pystytetty eikä kaupungissa ollut muitakaan muistopatsaita. Suomen pankin ja valtioarkiston nykyisellä paikalla oli »narinkka», sama juutalaisten ryysykauppiasten basaari, jonka nyt tapaamme Simon- ja Annankatujen kulmauksessa ylhäällä Kampin kallioilla. Rautatientori oli suuri kiveämätön hieta-aavikko, jonka keskikohta keväin ja syksyin muodosti ylipääsemättömän rämeikön. Mutta ken kiersi torin pohjoisreunalle löysi sieltä kaikenlaista hyvää. Niillä tienoilla, missä nyt on Kansallisteatteri ja osa uutta asemataloa, oli jonkinlainen kasvitarha, jonka toista syrjää kaunisti pitkä ja matala, valkoiseksi rapattu »Willensauna» ja Kaisaniemen puiston syrjällä Wilhelmsbadin suosittu ravintola ja hotelli. Vanhan asematalon paikan muistaa vielä jokainen helsinkiläinen.

Samanlainen Sahara kuin rautatientori oli myöskin Hietalahdentori: hietainen, kurainen, kiveämätön, tarkoitukseton tyhjyys. Kivetyt ja tasoitetut kadut loppuivatkin sielläpäin noin Albertinkadun tienoilla. Kaupungin länsiosassa oli suurin rakennus venäläinen »Turun» kasarmi; sen läheisyydessä, Hankkijan palatsista itäänpäin, oli ladonlapainen rakennusrähjä, Arkaadiateaatteri, jossa Suomalainen teaatteri lapsuusvuotensa vietti. Ei kaukana siitä oli viertotien yli laskettava puomi, jossa hevosmiesten täytyi maksaa pieni tieraha mennen tullen viertotien ylläpitämiseksi. Töölön kaupunginosasta ei silloin ollut aavistustakaan, ei »etu»- eikä »taka»- Töölöstä ja Töölön lahtikin rautatien länsipuolella ulottui melkein nykyisiin tavaramakasiineihin saakka. Siltasaari Töölönlahden itäpuolella oli todellakin saari, sillä pohjoispuolella erotti sitä mantereesta kapea ja matala salmi niillä tienoilla, missä nyt on Hakaniementori, ja eteläiseltä rannalta vei puinen Pitkäsilta kaupunkiin. Itse Siltasaarella oli sikinsokin huviloita, mutta mantereen puolella nykyinen Kallion kaupunginosa »linjoineen» oli vielä paljasta kalliota.

Kaikkia muutoksia silloisesta tilasta olisi mahdoton tässä luetella, mutta sellaisenakin kuin kaupunki silloin ensikertalaiselle näyttäytyi, se teki mahtavan vaikutuksen ja ihaillen katseltiin Senaatintorin ympäristöä, joka on tähän päivään saakka säilyttänyt silloisen muotonsa. Kauppatorin pohjoissivu ei myöskään ole sanottavasti muuttunut. Luonnollisesti oli puolitoista vuotta aikaisemmin valmistunut ylioppilastalo ylioppilaskokelaitten mielestä kaupungin ihanimpia rakennuksia. Ja kun maalaispojat suomalaisesta pikkukaupungista saapuivat Helsinkiin, tuntui heistä kuin olisivat tulleet ulkomaille: toisenlaiset olivat tavat, kohtelu ja kieli. Suomella tuli tuskin missään toimeen, jos vähänkin herrasmieheltä näytti. Siinä suhteessa on kyllä muutos tapahtunut, mutta tuskin niin suuri kuin Helsingin ulkomuodossa - huolimatta siitä että Helsingin väestöstä enemmistö nyt on suomenkielistä.