Nimimerkin M. P. kansan suusta kuulema kertomus julkaistiin Uudessa Kuvalehdessä 19/1901 ja kuuluu näin:
Lukkarin virka oli joutunut avoimeksi K:n pitäjässä Karjalassa. Se tapahtui noin 60 vuotta takaperin, jolloin lukkarilta ei vaadittu virkaan pääsyä varten suuriakaan tutkintoja ja opinnäytteitä, kunhan vaan omasi heleän äänen ja veikeän veisuun mahdin ja kunhan oli hyvissä väleissä seurakunnan rovastin ja muutamien muitten pomomiesten kanssa, niin muuta ei tarvittu.
Niin, no, lukkaria tarvittiin K:n seurakuntaan.
Antti Myllys oli muuan niistä kokelaista, joka halusi päästä lukkarin lehterille. Kukako Antti oli? Pienen talon omistaja ja laiskanlainen ruumiillisen työn tekijä. Perhe hänellä oli suuri. Ja jos mieli sitä elättää, piti Antin joko jättää laiskuus pois tai päästä johonkin sopivaan virkaan. Se pani Antin miettimään. Nimismieheksi tai papiksi hän ei ehkä kelpaisi ja silta- ja susivoudin virkoja ei ollut avonaisena. Seurakunnan lautamiehetkin olivat vielä niin reippaissa voimissa, ettei heidän paikalleen näyttänyt pian pääsevän.
Antin ollessa näissä mietteissä levisi yhtäkkiä nuolennopeudella huhu kylästä kylään ja talosta taloon, että lukkari Lujanen oli kuollut halvaukseen. Antti Myllys tämän kuultuaan tuumi eukolleen :
— Eukko, kuulehan! Se Lujanen, kuulemma, on kuollut. Niin ... tuota ... toisen kuolo, toisen leipä ... Mitähän jos ... tuota ... minä pääsisin tästä sen Lujasen jälkeläiseksi. Kelpaisi sinunkin muorikulta lukkarin matamina leiskua.
— Sinäkö lukkariksi! Voi poloisen poika, joka et ole ijässäsi leukoja avannut virren veisuuta varten. Ja äänikin sinulla on kuin mullikalla.
— Niin, mutta voisihan pitää apulaista, kuten rovastikin, tuumi Antti.
Mitäpäs tuosta. Antti meni rovastin puheille. Hän polvilleen lankesi ja hattu kainalossa rukoili kuin vaivainen syntinen lukkarin virkaa. Sitä ennen oli hän muuten käynyt kyökin puolella viemässä ruustinnalle pari härän kinkkua, voipytyn ym. pötyä.
Minä vaivainen syntinen, huokasi Antti, olen suuren perheen isä. Terveyteni on, hän piteli sydäntään, niin huono, etten jaksa työtä tehdä. Lapseni ovat nälkään nääntymässä. Eikö rovasti voisi ottaa minua sen Lujasen jälkeläiseksi.
Rovasti oli hyvänahkainen mies. Hänen hellää sydäntään liikutti tämän polvillaan olevan syntisen valitus. Rovasti käski Antin istumaan. Sanoi menevänsä tuumimaan asiasta ruustinnan kanssa. Sivumennen sanoen tuumi rovasti aina kaikki asiat ruustinnan kanssa valmiiksi, ennenkuin mihinkään päättävään toimeen ryhtyi.
Hyvillä mielin istuutui Antti, sillä hän tiesi, että ruustinna pitää hänen puoliaan tai oikeimmin ruustinnalle lahjoitetut lihakimpaleet, voit ym. pitävät puolensa.
Pian rovasti Antin luo hymyillen saapuu ja lupaa toimittaa hänet vaaliin. Antin piti kuitenkin hankkia jonkinmoinen todistus laulutaidostaan. Mitäpäs siinä muuta kuin ruustinna kahvikultaakin Antille tarjoaa ja maailma näyttää taas niin valoisalta häämöittävine lukkarin saatavineen.
Yhtä ja toista puheltua ja tiedusteltua jo valmiiksi senkin, että mikä piti hänen vaalivirtenä laulaa kaijuttaa, lähtee Antti kotiin.
Kovasti tekee Antti valmistuksia. Hän harjoittaa vaalivirttä niin että karstat katosta kaikkoaa.
— Ole siinä, senkin karhu, mörisemättä! kieltelee muija.
Antti ei kielloista välitä. Ikävä vaan, että todistuksen hankkiminen laulutaidosta tuntui vaikealta. Ja sellainen todistus piti hänellä välttämättömästi olla, muuten ei voinut tulla vaalissa kysymykseenkään. Onneksi tuli eräs repaleinen kulkuri eräänä iltana Antin luo. Sillä maailman rannan kiertäjällä oli kaunis ääni. Antti antaa hänelle muutamia ryyppyjä miestä väkevämpää, työntää hänen kouraansa setelin, puettaa hänet pyhätamineisiin ja lähettää Antti Myllyksen nimellä Viipuriin. Tämä uusi Antti Myllys laulaa kaijuttaa kuin enkeli Viipurin korkeaarvoisan ja hyvässä maineessa olevan kanttorin edessä. Kanttori antaa laulajalle todistuksen, kehuvan ja koreasanaisen.
Laulaja palaa matkalta, tuo oikealle Antti Myllykselle todistuksen ja Antti on autettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti