Kalevalasta ja väreistä

Kalevalanpäivä jäi tänä vuonna blogissani huomioimatta kun päivän ohjelmaksi valitsemastani seminaarista ei irronnut kirjoittettavaa. Mutta viikon lopulla postiluukustani tuli pohjoinen kulttuurilehti Kaltio 1/2017, jonka teemana on Kalevala ja näin voidaan aiheeseen palata kahden näkökulman verran.

Pääkirjoituksessaan Paavo J. Heininen toteaa, että suomalainen identiteetti on paljolti luotu Kalevalan pohjalle. Aivan, mutta aina välillä jaksetaan sentään muistaa ja muistuttaa, että Kalevalan ainekset eivät ole nykyisten rajojemme sisäpuolelta koottuja. Mutta tämä on niin harvinaista, että Katja Hirvasaho, joka oli 13.1. julkaissut tekstin Kulttuurianastus vai haltuunotto? epäili ajatustensa tulleen anastetuksi Tuomo Salosen blogitekstiin Kalevalan ryöstö. Kummastakin riippumaton on varmasti Heidi Haapojan lähdeviittein varustettu artikkeli Omimista, lainaamista, hyväksikäyttöä, ylikulttuurista tulkintaa? Kulttuurisen appropriaation käsite, suomalainen kansanmusiikki ja kalevalamittainen runolaulu.

Axel Gallén esittää sinisävyisessä valokuvassa Sammon ryöstäjää.
Gallen-Kallelan museo, Flickr Commons

Omat blogitekstini väreistä ja väreistä, jatkaen (vuodelta 2012) eivät ole saavuttaneet suurempaa suosiota, joten Kaltiossa julkaistussa Reijo Vallan artikkelissa esitelty norjalainen Mikael Holmberg oli ihan omatoimisesti voinut Kalevalaa norjaksi kääntäessään huomata, että Kalevalasta puuttuu vihreä väri.

Kalevalassa kuvaillaan esimerkiksi sotkaa siniseksi linnuksi. Kalevalan sotka on nykyisistä linnuista telkkä (Bucephala clangula). Suomessa esiintyvät sotkalajit on nimetty vasta 1900-luvulla. Urostelkän pään höyhenet kimaltelevat auringossa vihreinä. Ainakin tässä tapauksessa sininen on tarkoittanut vihreää.

Värinäkö on kyllä katsojan silmässä (sekä aivoissa). Olen itse lievästi puna-vihersokea ja minulle Wikimedian kuvan telkkäpoikuetta johtava aikuinen on sinertävä.