Yhä useammin harrastajahistorioitsija päätyy mediassa vastakkain ammattihistorioitsijoiden kanssa. Sama tilanne on virallisten lääketieteen edustajien ja vaihtoehtohoitoja tarjoavien kanssa.
Kirjan artikkeleista minua kiinnosti eniten (eli luin ainoana alusta loppuun) Tiina Miettisen ja Hilja Toivion Jalorotuisuuden juurilla. Ihminen ja hevonen. Miettinen aloitti kuvaamalla eurooppalaisen aatelin sukukäsityksiä ja sukupuukirjauksia, jotka huipentuivat näkemään aatelin "omana ihmisrotunaan, joka oli osa Jumalan säätämää yhteiskuntajärjestystä, mutta samalla vuosisatoja kestäneen jalostuksen tulosta.".
Tämän jatkumoksi voidaan nähdä englantilaisen kotieläinjalostuksen uusi teoria ja käytäntö 1700- ja 1800-luvun vaihteesta eteenpäin. Lopettettiin "eri eläintyyppien risteytykset" ja aloitettiin kotieläinten jalostus erillisinä rotuina. (Tässä Toivion osuudessa terminologia hieman horjuu ja minulle jää epäselväksi oliko hänestä "rotuja" olemassa ennen tätä jalostusmallia.)
Ruotsalaisesta 1800-luvun sanomalehdestä leikkaamani vitsi
Ihmisten ja eläimien historia kietoutuu monin tavoin yhteen ja siitä(kin) on kai kyse Turun linnan äskettäin avautuneessa näyttelyssä Outo luonto – Ihmisen ja eläimen yhteinen polku. En ole vielä sitä nähnyt, toivottavasti saan tilaisuuden. Odotan innolla myös syyskuun näyttelyä Museum on nonhumanity –Epäihmisyyden museo.
Verkossa on auennut Suomen kennelliiton koiramuseo. Johanna Viitanen on perustanut verkkojulkaisun Eläinesseet, jossa käsittellään eläinten ja eläinsuhteen tutkimusta. Ensimmäisessä esseessä Jos luut puhuisivat Viitanen kirjoittaa hevosen historiasta Suomessa. Tähän ja Toivion tekstiin liittyen mainittakkoon vielä Anna Ettalan gradu Suomenhevosen geneettisen vaihtelun arviointi sukupuutiedoista.
Molemmat kuvat Teuvo Pakkalan kirjoittaman aapisen kuvituksesta. Ainakin alempi Venny Soldan-Brofeldtin kynän jälkeä.
2 kommenttia:
Paljon mielenkiintoista pohdittavaa taas! Tuntuu joskus että käännöskysymys ratkaistaan mielivaltaisesti. Kun olen kirjoittanut ruotsiksi, minun on käsketty viitata alkuperäisteokseen (esim. saksankieliseen), mutta kun olen kirjoittanut englanniksi, on joskus vaadittu että viittaan vakiintuneeseen englanninkieliseen käännökseen. Yleensä joku toimittajakollektiivi asettaa säännöt ja joko jaksaa vääntää heidän kanssaan tai sitten ei.
Mielestäni vivahde-erot sekä tieteellisten että kaunokirjallisten teosten käännöksien ja alkuperäistekstien välillä saattavat olla niin huomattavia ettei välillä ollenkaan löydä käännöksestä sitä mikä jäi mieleen alkuperäisteoksessa - ja kuitenkin voi joku käännöksen lause alkaa elää omaa elämäänsä lentävänä lauseena vastaanottavassa kielessä ja saavuttaa suuremman kulttuurillisen merkityksen kuin muissa käännöskielissä (kuten varsinkin jotkut raamatulliset ja uskonnolliset lauseet ja ilmaisut - luulisi että kristinuskon käsitteistö on yleismaailmallinen, mutta suomen "kilvoittelu"-sanalle on vaikea löytää täsmällistä vastinetta ruotsista tai englannista).
No, enpä arvannut antavani noin paljon ajateltavaa. Eikä siis tullut mieleenkään, että jossain olisi ohjeistettu viittaamaan originaaliin, jos käyttää käännöstä. Mieleeni oli jäänyt Tampereen yliopiston julkaisu PRAECEPTA historian opiskelun opas (pdf), jossa nyt tarkistettuna tosiaan sivulla 32 monografioiden kohdalla on ohjeistettu "Käännöstä käytettäessä kääntäjän nimi on mainittava" ja sivulla 46 "Koska käännös on tulkinta, tulkinnan tekijä eli kääntäjä on aina mainittava". Mutta ainahan voi tehdä toisin.
Lähetä kommentti