Kirjamessujen annista - sotahistoria ja -kirjallisus

Mirkka Lappalaisen ja Sirpa Kähkösen haastattelutilaisuuden yleisökysymys sukupolvien näkemyseroista, johti haastattelijan (jonka nimeä en valitettavasti kunnolla kuullut) muistamaan kuulleensa, että Suomen sodan historian kirjoitus alkoi 50 vuotta tapahtumisen jälkeen ja jatkosodan tutkimus puolestaan 90-luvulla. Kähkönen jatkoi sarjaa muistuttaen, että Linnan Täällä Pohjantähden alla ilmestyi 60-luvun lopulla, puoli vuosisataa sisällissodan jälkeen.

Sodasta kirjoittamiselle on siis alkupiste, mutta loppua ei näy. Tästä kertoi kirjamessuilta palattua postiluukusta kolahtanut Vihreä lanka. Anu-Elina Lehti aloitti juttunsa räväkästi

Jos joku keksisi kirjoittaa kirjan Mannerheimin pieruista, sille löytyisi heti kustantaja ja se myisi Suomessa enemmän kuin tuoreimman Nobel-voittajan mestariteos.

Lehden haastattelema kulttuurihistorioitsija Ville Kivimäki on kertonut, että sotakirjat olivat hyvin suosittuja jo 1950-luvulla eikä sodasta (tässä mielessä) vaiettu 60-70-luvuilla. Mutta todellinen renesanssi koettiin 90-luvulla. Kivimäen mukaan yksi syy kirjallisuudenlajin suureen suosioon on, että sota esitetään moraalisesti ongelmattomana. Lehden sanoin

Sota on suomalaisten kirjoissa suuri kertomus, jossa palaset ovat paikoillaan. Hyvät ovat hyviä, pahat pahoja - ja pahat tulevat maan rajojen ulkopuolelta. Sodassa Suomi on uhri, mutta ei kuitenkaan täysin passiivinen. Se on oman historiansa sankari, joka käy oikeutettua sotaa suurta ylivoimaa vastaan.

Kun kerran sotakirjoilla on menekkiä, miksiköhän Catherine Merridalen kirjaa Ivan's War. Life and Death in the Red Army, 1939-1945 ei ole käännetty suomeksi? Tuoreen riikinruotsalaisen käännöksen johdosta kirjoittajan haastatelu löytyi HBL:n bokextrasta (27.10.2010), jonka kirjamessuilta mukaani poimin.