Kustaa Vaasa -päiviltä (Sessio I)

Eilen, tuoreilla mansikoilla koristellun aamiaisen jälkeen, suuntasin Jyväskylän yliopistolle. Ilokseni (ja ihmetyksekseni) kirjasto oli auki ilman henkilökuntaa ja ehdin silmäilemään hyllyjä ja selaamaan pari lehteä. Kun kello läheni kymmentä, siirryin H-pytinkiin, jossa oli ohjelmassa Kustaa Vaasa-päivät. Luentosaliin mennessä omaksuin parin käytävän verran historian laitoksen tunnelmaa ja tutustuin seminaarin ja historian laitoksen historiaa esittelevään vitriiniin ja kahteen karttanäyttelyyn.

KV-päivät avasi Petri Karonen ja ensimmäinen puhuja oli Jason Lavery, joka selosti ajatustaan tarkastella Suomen reformaatioaikaa raja-alue (frontier)-käsitteen kautta. Itselleni mielenkiintoisin yksityiskohta oli toteamus, että suomalaiset jumalanpalvelukset muistuttivat vielä 1600-luvun alussa vahvasti katolista. Seisottiin ja annettiin pappien hoitaa lauluhommat.

Lavery viittasi myös tekstiin (tutkimukseen?), jossa oli todettu Ruotsin kirkon olleen liian nuori ja yksinkertainen vaatiakseen varsinaista uskonpuhdistusta. Hanna Pirinen puolestaan totesi, että saksalaisesta näkökulmasta tanskalainen kirkko on tänäpäivänäkin katolisen oloinen. Senkin puhdistus jäänyt puolitiehen. Vastauksena yleisökysymykseen Pirisen sanoi, että "luterilaisuudesta" kirjoitetaan Ruotsissa vasta Upsalan päätöksen jälkeen eli puhdas oppi ei ollut pääasia?

Laveryn ja Pirisen välissä puhui Markus Hiekkanen, joka toi esille sen, että kivikirkoissamme katoliset koristukset, eli maalaukset ja alttarikaapit olivat käytössä uskonpuhdistuksen läpi ja 1700-luvulle asti. Alttarien osalta päätelmä perustui korvaavien installaatioiden hankkimisajankohtiin. Ovelaa.

Hiekkasen kaavioista oli selvää, että rakentaminen loppui kuin seinään 1550-luvulla. Tätä kuvittamassa oli Kokemäen sakaristo (!). Yleisökysymykseen siitä, mikä aloitti Suomen kivikirkkojen rakennusbuumin 1430-luvulla ei ollut selvää vastausta. Monin eri kriteerein oli hyvät ajat.

Lounaalta palatessa kysyin paikallisilta järjestäjiltä luentosalin vitriinissä olevasta lankusta. Petri Karonen ystävällisesti selitti Mauno Jokipiin 1960-luvun lopussa tuoneen Uppsalasta perinteen, jossa väittelijä lyö teesinsä naulalla "seinään". Ilmeisesti tuorein laitoksen väitöskirja yhdestä naulasta roikkuikin.