Tämän pitkäksi venyvän sarjan alussa Paavo syntyi 9.1.1848 Lokalahden Rågön säterin torppaan. Siellä elettiin kirkonkirjojen mukaan vuoteen 1861, jolloin Paavon isoveli isoveli Johan Gabriel (s. 15.10.1836) meni naimisiin ja ryhtyi Haaroisten puustellin lampuodiksi. Isästään tuli vuodeksi Haaroisten renki ja vanhempien muutettua toisaalle, Paavo jäi Haaroisten rengiksi. Vuonna 1864 isoveljestään tuli muonatorppari toisaalle ja Paavo otti renginpaikan Nopperlan säteristä, josta hän lähti seuraavana vuonna (66, 67; 1864-1870, 74, 77, 160). Minämuotoinen muistelmansa ei siis ole täysin totuudenmukainen kertoessaan kolmivuotisesta työsuhteesta.
Siihen aikaan kun minä muinoin nuorimies olin, nousin eräänä Mikkelinpäivänä aamulla aikasin kohta kukon laulettua vuoteeltani, pesin silmäni, harjasin sianharjaksista tehdyllä pyöreällä harjalla olkapäihin ulottuvan pörröisen tukkani silposen sileäksi. Vedin paikkamattomat harmaat polvihousut koipiini, pistinpä vielä ylleni sinisen pyhävästinkin, jommoista ei ollut monella talollisen pojallakaan, saatikka sitten minunlaisilla renkimiehillä. Latasinpa vielä juhlan kunniaksi tallin takana kasvaneita niveräkoppaan, josta, vaikk' ei siinä ollutkaan kuin peukalonpituinen varren nysä, savuja silti lähti.
Siihenaikaan ei kuten nykyään ollut käytännössä tulitikkuja, eipä oltu keksittykään. Tulusraudalla iskettiin limpsemeen (piikiveen), jota taulapalan yhteydessä pidettiin vasemman käden peukalon ja etusormien välissä. Kun iskuista sinkoilevat tulikipinät sytyttivät kuivan taulan, otettiin siitä rikkitikulla tuli. Päretikun päitä oli kastettu sulatettuun rikkiin. Sellaiset siis olivat sen ajan tulitikut, joita joka mökissä tehtiin itse. Vieläpä tanssia sipsutettiinkin pelimannin soittaessa: Tee tulitiku, tee tulitiku, tee tulitiku j. n. e.
Anteeksi tämä syrjähyppyni! Sanottuna aamuhetkenä istuin piippuani imeskellen ja isäntäni nousua odottaen. Olinhan näet kokonaista kolme vuotta renkinä palvellut sen ajan rikkaimmassa Pätialhon talossa — siis talossa, jossa ensimäiseksi ruvettiin valmistamaan leipää puhtaasta viljasta, eikä minunkaan olinaikanani pettua petäjistä, enempää kuin vehkaakaan soista leivän lisäaineiksi kerätty. Ja sepä se olikin, joka minutkin sitoi niin moneksi vuodeksi Pätialhon taikinapyttyyn, josta nyt tänäpäivänä minulta sen vanne katkesi.
Oli siis Mikkelinpäivän aamu ja siihenaikaan palkolliset "muuttivat muorii ja vahettivat vaarii" Mikkelinpäivänä eikä pyhäinmiestenpäivänä, kuten nyt on tavaksi tullut. Tunsin itseni vapaaksi isäntävallan orjuuttavista siteistä, vaikka tuo „Iso-Päti", joksi isäntä joskus olkapäitään kohotellen itseään kutsui, ei ollutkaan kappelin pahempia itsevaltijaita.
Viime vuoden kuluessakaan hän ei enää minulle, joka olin jo talon tavat tullut tuntemaan, kunnon selkäsaunaa antanut, tuskinpa kertaa enempää sain ympäri korvianikaan niin että olisi läiskynyt. Vaan mitäpästä siitä, sehän oli tavallista ja sen ajan tapaa. Vuosipalvelija oli täydellisesti isäntävallan alaisena. Isäntä piti luonnollisesti kotikurista huolen, siihen oli hänellä lainturvaama oikeus.
Kun olin ennättänyt tupakkani poroksi polttaa, tuli isäntäni tupaan, teki tilin kanssani, jolloin sain vielä muutaman äyrin kukkarooni, söin lähtörokan ja lähdin kirkonkylään pääsinpäivää vapaana viettämään.
Kirkolle oli silloin kutsuttu kaikki sotilaatkin, heille kun oli silloin luettavana julki joku Majesteetin lähettämä julistus. Nyt he olivat sen jo kuulleet. Olivat jo vapaat päivän tehtävästäkin, kokoontuivat kirkon lähellä olevaan kapakkaan ottamaan pikarin „elämän vettä". Niin siihenaikaan. Minne ikinä Herran temppeli kohosi, siihen rienaajakin kappelinsa rakenti, ja niin oli "Kuninkaallisesta armosta" kirkko ja kapakka rinnakkain. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 11.02.1913)
Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti