Lokalahden kirkolla tehtiin isompia muutostöitä vuosina 1857–62 lääninarkkitehti G. Th. P. Chiewitzin johdolla. Tähän liittyy yksi paikkakunnalla kasvaneen Paavon (s. 9.1.1848) muisto.
Lokalan kirkko oli korjauksen alaisena, ja joka mies oli velvoitettu ottamaan osaa siihen tehtävään. Vanhat yksinäiset leski-ämmätkin, jotka eivät muuta voineet tehdä saivat vahtia öisin kirkkoa, aina kaksi kerrallaan Heidän toimintansa oli papin järjestämä ja valvonnan alaisena.
Sunnuntain vastaiseksi yöksi oli kuulutettu meidän Rajalan Hanna ja Naajakkalan Liisa, jostakin toisesta kylästä kirkkoa vahtimaan. — Hanna tuli meille puolittain itku silmissä pyytämään että enkö minä menisi ja eikö minua laskettaisi hänen edestään. Hän lupasi meille siitä suuresta hyvästä leikata yhden eli vaikkapa kaksikin päivää ruista.
Minut luvattiin laskea, ja niin minä pääsin "kirkonvartijaksi", vaikkapa vaan yhdeksi yöksi. Lauantain iltapuolella olin jo kirkolla ja odotin ikävissäni sitä aikaa, jolloin minun on astuttava tuohon tärkeään luottamustoimeen.
Kun mestari, Tammiston Kustaa oli työmiesten läsnäollessa kirkossa ehtorukoukset pitänyt ja virren värsyn veisata hurauttanut, alkoi toimeni. — Pastori kysyi: — Eikö Liisa ole vielä tullut?
- Ei ole näkynyt.
- Odotan vielä vähän jos hän tulee.
Yksin jäätyäni menin sakaristoon ja aloin katsella minkälaista käsialaa vanhoissa papereissa oli, ja kun niissä näin oikein karkeaa „tyyliä" niin ajattelin että kyllä kaiketi minä maanviljelyskouluun kelpaan, vaikka en osaakkaan paremmin kirjoittaa, koska papiksi on kelvannut sekin, joka tuollaista on töhertänyt.
Askelia kuului, minä kiireellä kirkkoon.
- Täälläkö snä ole, etko snä pelkkä?
- En pelkkä.
- Kun ei Liisa tullut, niin kaiketikin se ei saanut tietää siitä kuulutuksesta. Minä menen sanomaan Kallilan Hannalle että hän tulee toiseksi.
- Mutta enkö minä yksin saa vahtia?
- Etkö snä pelkkä?
- En ollenkaan.
- Ei, kyllä minä menen Kallilan Hannaa —.
Kallilan Hannan lehmä oli jäänyt metsään ja sitä hakiessa hänellä meni aikaa niin että hän tuli vasta jälestä puolen yön, tyttärensä pieni poika muassaan.
- Mennään tuonne läpikäytävään, minä panen pojan sinne nukkumaan.
Siinähän sitten unisena torkkui itsekin. Kirkon akkunat olivat pyhäksi pantu paikoilleen ja niitä alkoi nyt naputella, helistellä.
- Kuuliks snä mikä se o, ko nii naputta?
- Tönösep se on, kuin tuonelan eläjille kenkänauloja.
- Voi, hyväs siunakko (samassa puoliääneen) Isä meidän - - Voi voi ko minu pelotta.
- Mikä teitä pelottaa?
- Nii, mitäs snä nii sanoit? - - Mennän ton porston palvel ja ruveta veissama joku aamuvirs.
Minä sain sen ajan virsikirjan käteeni ja ehdotin laulettavaksi virttä, jossa m. m. oli "Armon liiton enkel, karkoit päältäm perkel" j. n. e.
Kun siinä sitten vetelimme, Hanna kimakan heleällä naisäänellään ja minä passo-äänelläni „jörisytin" jälestä niin että tyhjä kirkko kajahteli vastaan, niin minä näin, että joku Vehmaan mies ajoi hevosella kirkkoa kohden. Arvelin heti että se varmaankin menee Varanpään kylään kalaan, koska näin aikasin on liikkeellä. Hevonen käveli ja mies korvat "hörillään" katsoi kirkkoa päin. Päästyään lähemmäksi, paljasti hän päänsä, varmaankin toivossa että siten toki saisi paikan sivu rauhassa päästä. Mutta kärryjen kolinasta heräsi poika läpikäytävässä juuri kuin mies oli sen oven kohdalle ennättänyt, ja alkoi täyttä kurkkua parkua ja rääkyä.
Ei ollut miesparalla aikaa pistää lakkia päähänsä, vaan roimi ohjaksien perillä hevostaan selkään, ajaen niin täyttä nelistä Veräjänkorvan torpalle asti.
Tarvinneeko lisätä, että kaiken tämän aiheutti aamutuulen hengähdykset kittaamattomiin akkunaruutuihin. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 04.09.1913)
Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti