Lokalahtelaisen Paavon (s. 9.1.1848) muistot nuorisosta koskevat todennäköisesti viimeisiä vuosiaan paikkakunnalla eli 1860-luvun alkupuolta.
Taikka leikittiin kuningasta, jolloin jokainen leikkiin osan ottaja asetti oikean kätensä toisen käsien päälle. Sitten veti se kenen käsi alin oli, kätensä pois alta ja asetti sen päälimäiseksi. Se tuli kuninkaaksi, jolta toiset pyytivät työtä eli ruokaa j. n. e. ken mitäkin.
Taikka kätkinkivisillä: Joku joukosta otti pienen kiven käteensä ja alkoi pistellä kättään jokaisen helmaan eli polvien väliin sitä varten asetettuun hattuun ja lausui aina kättään pistäen: "Kätken kivii, pisi rivii, sotke savi vasikan travii, tämä on nisust, syö sitä visust' älä sitä sääst', vaan haukkaa sen pääst'" j. n. e.
Ja sitte: Miina kellä kivi on? Jaakol! Jaako, kellä kivi on? Eeval! Eeva, kellä kivi on? Juhol! Joho kellä kivi on? Kaisal! - Juho arvasi oikein ja silloin kivenkätkijä ja Juho menivät ulos. Siellä salaisuudessa nimitettiin Juholle morsian - jolloin taas tultiin tupaan. Kivenkätkijä sanoi:
- Nyt tullaan! - Mistäst tullaan? - Naimast naittamasta! - Mistäst naitetti? - Rajat käyvät tuol ja tuol ja tuo ilmansuunta on niin täynnä kuin puuro ja velli. Arvatka kuka se on? - Hakola Fiia? - Ei - Martla Mari? - Ei - Tanssila Manta? - Nii oikke - Mikko arvasi, kätke kivi - Ja niin Mikko alkoi kätkeä. (Paavo Pajumaa.:Wakkasuomalaisia nuorisoleikkejä. Kodin Lehti 10.5.1913)
Neljä vuotta nuorempi Emmanuel Tamminen dokumentoi leikin Kalannilta lähes samoin sanoin.
Leikkijät, kymmenkunta, istuvat rivissä. Kiven kätkijä kulkee jokaisen luona, kädessään kätkinkivi, joka tavallisesti on laivan painolastin seasta tavattava, noin variksen munan kokoinen pyöreä ja sileä kivi. Tämän hän kulkeissaan jättää kenenkään huomaamatta jonkun käteen. Jokaisen henkilön luona hän lausuu yhden lauseen seuraavasta:
„Kätken kivi / pisi rivi. / Sotku savi / vasikan travi. / Se on nisust, / syä sitä visust. / Älä sitä sääst, / hauk sem pääst!"
Sitten hän lausuu jollekin: „Arvas, kell kivi o“. Jos kysymyksen saanut ei arvaa oikein, tulee sama kysymys sille, jota on väärin arvattu, ja tätä arvailemista jatkuu siksi, kunnes mainitaan se, joka kiven on saanut. Sitten menevät kiven kätkijä ja oikein arvannut leikkijä ulos. Siellä he määräävät jonkun leikkijän tunteman henkilön morsiameksi (tai sulhaseksi) sille pojalle (tai tytölle), joka kiven sai, ja tulevat takaisin sisälle. Kiven omistaja kysyy heiltä: „Mistäs tulla?"
Jompikumpi vastaa: „Naimast, naittamast, rikkast, rakkast, rahallisest paikka (viitaten molemmilla käsillään eri ilmansuuntiin), tuall puales ryjä, tuall puales raja, tuall puales kaikk täyn". Viimeksi mainitulla suunnalla on arvattava morsian (tai sulhanen). Kiven omistajan tulee nyt arvata, ketä hänelle on armaaksi ajateltu. Usein tapahtuu arvaaminen nopeasti, joskus se voi kauankin kestää. Sittenkuin on oikein arvattu, kätketään kiveä uudestaan. Kätkijänä on se, jonka käteen edellinen kätkijä kiven jätti. (Em. Tamminen: Uudenkirkon kaskuja, sananlaskuja, ynnä muuta, joka vetää hymyyn suuta. Uudenkaupungin Sanomat 09.05.1916)
Ylempi muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti