Ester Soinin kirjoituksista

Ester Soinista (1901-1978) löytyy tätä kirjoittaessani hyvin niukasti tietoa verkosta. Geni-profiilissaan on syntymä- ja kuolintiedon lisäksi vain valokuva. Sekä linkittymisensä äitinsä isän sukuun. Tästä äidinisästä Soinin kirjoittamaa julkaisematonta tekstiä on Heikki Koskela käyttänyt blogitekstinsä Jonatan Johanssonin viimeiset vuodet lähteenä.

Digitoiduista lehdistä selviää, että Soini on aloittanut opintonsa Helsingin yliopistossa viimeistään vuonna 1920 ja valmistunut maisteriksi vuoden 1925 paikkeilla. Kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin Alavuden 5-luokkaisen keskikoulun suomenkielen ja historian opettajaksi. Suomen opinnoista kielii Virittäjässä julkaisemansa artikkeli, mutta historia tuntuu olleen rakkaampi aine. Ylioppilaana Soini piti vuonna 1923 esitelmän Historiallisen yhdistyksen kokouksessa historiallisista henkilökuvista Cygnaeuksen teoksissa.

Historiallisia ovat myös yleisaikakauslehdissä julkaistut artikkelinsa, joiden takia aloin sukutaustaansa selvittelemään.

Kotiliedessä 7/1925 artikkelin Pappilan vanha mamseli sanotaan perustuvan "Suomen erään vanhimman ja kaikkein tunnetuimman pappissuvun muistiinpanoihin". Päähenkilö on nimeltään Marie ja hänestä on valokuva, joten hän on elänyt vielä 1800-luvun loppupuolella, mihin viittaa myös muistitiedon käyttö.

Pieni tapahtuma Marien nuoruudenpäiviltä kuvaa oivallisesti hänen ripeää luonnettaan. Ollessaan vierailulla eräässä tuttavaperheessä hän muutamana talvi-iltana huomasi suden juosta jolkuttelevan pihamaan poikki. Peloton tyttö syöksähtää sisään, sieppaa seinältä metsästyspyssyn ja lähtee yksinään juoksemaan hukan jäljissä. Ilman saalista hänen kuitenkin kerrotaan retkeltään palanneen.

Nuorempi sukulainen menee papin kanssa naimisiin ja muuttaa Pohjanmaalle, jonne lähtee myös Marie. Hypoteesi: pappi on Jonatan Johansson. Alajärven rippikirjassa 1874-83 s. 267 on "lisäsukulaisina" Johanssonin äiti ja kolme nuorempaa sisarusta sekä vallesmannin leski Lovisa Bergman (o.s. Tidström, 1799 Eckerö) ja Maria Ekvall s. 11.4.1812 Eckerö. Lovisa Bergman on Johanssonin anoppi. Maria Ekvallin isä Daniel oli naimisissa Lovisan äidin kanssa. Tämä stemmaa artikkeliin, jossa

Marie mamseli kertoi myös perhemuistoja Suomen sodan ajoilta, varsinkin äitinsä ensimmäisen miehen, kuuntelevien nuorten äidinäidin isän, kamalasta kohtalosta. Tämä oli ollut pappina Ahvenanmaan saaristossa ja tavalla tai toisella suututtanut venäläiset, niin että he kiduttivat hänet kuoliaaksi. Mutta tarina tiesi vielä kertoa jalosta Kulnevista, joka pelasti lesken ja lapset enemmästä väkivallasta ja majaili pitkän aikaa isättömäksi tehdyssä kodissa.

Kotiliedessä 23/1925 ilmestyi Soinin artikkeli Ensimmäinen saarna, jossa ylioppilas tulee pitämään saarnan kotikirkossaan, jossa isänsä on pappina. Päähenkilö "oli sillä kertaa vanhan pappilan suuren poikaparven nuoremmasta päästä. Olkoon hän tässä nimeltään vaikka Benjamin, koskapa useimmilla veljeksistä oli raamatulliset nimet." Veljessarjaksi sopisi mainiosti Gustaf Johanssonin pojat, joiden joukkoon kuuluu edellä mainittu Jonatan.

Jouluillassa 1926 on Soinin artikkeli Papillinen korvapuusti. Se sijoittuu aikaan, jolloin Pohjanmaalla "Rippikoulupoika, joka huonon lukutaidon vuoksi ei ollut »päässyt edes», ampui kostoksi kirkkoherran tämän istuessa pappilan portailla iltapiippuaan poltellen." Kertomuksen päähenkilö lähtee armovuodensaarnajaksi seurakuntaan ja laittaa häjyjä järjestykseen. Varmaankin joku Johanssoneista kyseessä.

Jouluilla 1927 kertomus Rippi ei sisällä ilmeistä yhteyttä Soinin sukuun. Mutta Kotiliedessä 2/1927 ilmestynyt Koululaiselämää seitsemänkymmentä vuotta sitten kertoo pappilan pojista, jotka lähtivät kouluun Uuteenkaarlepyyhyn Krimin sodan aikaan (kuvitukset lainattu tästä). Tuolloin Gustaf Johansson oli Vimpelin kappalainen ja poikansa oikeassa iässä, joten eiköhän tässäkin ammeneta sukumuistiinpanoista, jotka toivottavasti ovat edelleen tallessa.

Katajasta

Vaikka minulle nimi Väinö Kataja ei sanonut mitään, verkkohaun perusteella tällä nimellä kirjoittanut Väinö Jurvelius (1867-1914) muistetaan toisaalla. Hän pääsi eliaikanaan kirjaan Uudempi suomalainen kirjallisuus, hänelle on vuonna 1972 Ylitorniossa paljastettu näköispatsas, hän on mukana Kansallisbiografiassa sekä Wikipediassa ja viimeisin (tai oikeastaan varhaisin) kirjansa julkaistiin vuonna 2014. Digitoituja tekstejään on koottu Wikipedia-sivun alareunaan, mutta tässä haluan jakaa otteita novelleistaan, jotka herättivät kiinnostukseni kirjoittajaan. (Kuva lehdestä Joulutunnelma 1915)

Ahvenjärven kylään ei tullut muille sanomalehtiä kuin Herralan Kustaalle ja Wiialan ukolle.

Sunnuntaisin kokoonnuttiin aina Herralaan kuulemaan uutisia maailmalta. Kustaa luki lehdestään merkillisiä asioita, joita pitkä penkillinen miehiä kuunteli hartaasti ja piippujaan imeskellen.

Sotauutiset ne tietysti enimmän mieliä jännittävätkin. Rauhattomaksi kävi koko kylä, kun sotauutisia odoteltiin ja yhä enemmän teki mieli saada tietää siitä tai siitä tappelusta.

Mitä Kuuban sota Ahvenjärvellä vaikutti? Nykyaika 10/1898

Herralan Kustaa oli palannut markkinoilta. Oli taas tuonut neljä hevosta etelän puolesta, mistä lie tuonut. Kuului heti ympäri kylää, että lihavia, tosi komeita olivat Kustaan hevoset taaskin ja hyvätapaisiksi hän niitä kehui.
Miehissä riennettiin Herralaan uusia hevosia katsomaan, että jos hyvinkin sovittaisiin kauppoihin tai vaihtamaan. Ne ovat semmoiset päivät hevosmiehille hemmetin hauskoja juhlapäiviä, sillä niihin kuului „puolikuppiset" ja „harjakannut", ja hienossa tinassa on silloin lysti ajella ja koneja koetella.

Kun Talvitien Juuso laukkinsa vaihtoi. Nykyaika 8/1899

Lauantai-illoin, sunnuntaisin ja varsinkin römppäviikolla on hupaista Pullin kamarissa. Sinne kokootuu kylän nuorta väkeä kujeilemaan ja ilvehtimään. Römppä viikolla varsinkin.
Nuorimmat kylän rengit ovat Pullin parhaita ystäviä. Ja Pulli osaakin asettua sille kannalle, että voipi vieraitansa miellyttää.
Römppäviikolla on Pullilla monenlaista hauskaa, on „renkaan heittoa" on „Viipurissa käyntiä" ja „Moskovasta pikanellin nountia". Niitä urheiluja saavat renkipojat puuhata vissiä maksoa vastaan Pullille.

Pullin kamarissa. Kanerva 12/1901

Etelänpuolen miehiä oli jo parina päivänä nähty kävellä viuhtovan kylän raittia ylöspäin. Reippain mielin näkyivät astelevan, vaikka köyhähän on tukkilainen näin keväällä, ennen tukinuiton alkamista. Kirjava oli etelänmiesten parvikin, kun peräkkäin astelivat pitkin kevätsolskeista maantietä. Reikäinen oli takki ja housut paikattomat. Ei ollut ainoallakaan oikeata kellanruskeata laukkua, joka on uljaan tukkipojan merkki. Viheliäinen, musta ja surkean näköinen oli pussi seljässä, rihmoilla kiinni. Mutta oli kuitenkin useimmalla uudet, kiitettävällä tavalla voidellut pieksut, vaikka oli joukossa viheliäistä, lyhytvartista kaupunkilaisanturakenkääkin. Mutta hatut olivat kaikilla ja rohkeasti ne olivat kallellaan, kun roimasti miehet astuivat ja hyviä toiveita oli mieli täynnä.

Tukinlaskuun. Kuvaus Perä-Pohjolasta. Helsingin kaiun kuukauskuvalehti no 9/1910

Ja
Hauska muisto. Kanerva 15/1901
Ensi luokan myrskypäivä.  Kyläkirjaston Kuvalehti no 8/1902
"Kansamme hyvinvointia" Kyläkirjaston Kuvalehti no 12/1902
Käräjäasia siitä tulee. Liitto : Suomen kaunokirjailijaliiton albumi no 3/1904
Kun niittokone tuotiin. Kyläkirjaston Kuvalehti no 1/1906
Hirvenhiihtäjät. Helsingin Kaiku no 16/1906
Eräs Amerikan kirje. Joulu-aitta 1907
Oman katon alla. Kyläkirjaston Kuvalehti no 6/1910
Kanakolera taisi olla. Kekri : siipikarjan, mehiläisten ja pikkukarjan hoitaja no 3/1912

P. S. Nimellä verkkohakua tehdessä osuin Museoviraston mainioon muinaiskaluluetteloon. Väinö Jurvelius oli vuonna 1912 myynyt isänsä kosiomatkalla vuonna 1865 käyttämän kellon, joka lienee jossain varastossa tallella numerolla KM6064.

Itä-Suomen jouluaatosta

Päivän valjetessa varistettiin eilinen kaalintähde, joka syötiin jokapäiväisen (kauraisen) leivän kanssa. Sitten menivät hevosmiehet heiniä hakemaan. Mauno-setä ja ukko-Lauri korjasivat liiat kolittimet porstuasta ja raaputtivat rautalapioilla jäätikkönystyrät sekä porstuasta että rappusilta. Nuoret pojat noutivat kuopasta omenia (potaatteja), nauriita ja lanttuja. Riitta kaasi omenat saaviin, pani vettä päälle ja vatkasi härkkimellä niin, että multa ja osaksi kuoretkin irtaantuivat. Kaikki naiset ja nuorukaiset istaantuivat Riitan kehotuksesta saavin ympärille omenia ruokkimaan kuorimalla ja raaputtamalla. Sitten ne pantiin pataan ja kiehutettiin kypsiksi. Kun vesi oli kaadettu padasta, hillottiin omenat hierimellä, pantiin sulattua maitoa sekaan ja hämmennettiin visusti. Näin saatiin omenahillaa, jota syötiin päivälliseksi, ja jäännöksestä tehtiin omenapiirakkaita. Lantut ja nauriit kuorittiin; niistä keitettiin aattolohko, johon myös omenia pantiin sekaan. Maustimeksi pantiin lohkoon raavaan- ja sianlihaa sekä kapakaloja. Emännät voitelivat ryynipiirakkaiden kuoret murukkeisella voisuolavedellä ja panivat ne pienelle pöydälle vaatteen alle pehmenemään. Illan suussa kannettiin piirakkaat tupaseen. 

Kun hevosmiehet olivat heinät luhtiin ajaneet, niin naiset laskivat lehmät pihalle heinäkaristeita syömään. Kun halot oli kannettu tupaan, eläimet korjattu ja kaikki ulkotyöt toimitettu, kävi koko perhe tupatöihin. Naiset laittelivat ja kaulailivat omia, lastensa ja miesten vaatteita. Miehet hakkailivat joulutupakkansa, ken laudalla, ken tupakkapölkyssä. Ukko-Lauri jauhoi nuuskaa puisessa tupakkapullissaan. Saatuaan sen hienoksi hän seuloi sen hienolla jouhiseulalla, pani vähän poroa (tuhkaa) ja muutaman pisaran vettä nuuskan sekaan kostukkeeksi, hämmensi huolellisesti ja korjasi osan tuohiseen taulikkaansa ja loput nuuskasarveensa. 

Isäntä vei viinarakon huoneesta kammariin ja kaasi siitä ensin lerikko-, pohja- ja törikköputelit täyteen, sitten tohvin vähän ylemmä kuin puolilleen, täytti sen siirapilla, pudisteli visusti sekaisin, ja niin oli makea- eli siirappiviina valmis. Sitten ilmoitti hän toisille miehille olevansa viinaa laskemassa, ja jokainen kuljetti taskulasinsa isännälle, joka kaasi vanhempain miesten taskulaseihin oikeata vaan nuorempain siirappiviinaa. Jokainen korjasi taskumattinsa huoneeseensa, ja isäntä pisti talon putelit kammarin kaappiin.

Ote Johannes Häyhän kirjasta Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 1: Joulun vietto. Verkossa luettavissa myös jatko-osat 2: Maahanpanijaiset, 3: Kylänluvut, 4: Talvitoimet , 5: Kesäaskareet, 6: Naimistavat. Häyhän "Itä-Suomi" on Viipurin ympäristössä. Hän syntyi Rautjärvellä ja mainitsee keränneensä tietoja "Ilmeellä, Hiitolassa, Kurkijoella, Parikkalassa, Joutsenossa, Ruokolahdella, Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa. Jo Tervajoella ollessani kokoelin tietoja Viipurin pitäjästä ynnä Säkkijärven rajakylistä".

Kuva Rudolf Koivun, Kansallisarkiston digitoimana.

Jörkka ja Pentti valittivat kuninkaalle

Jöran Larsson Ylhäin ja Bengt Laurila Alkulan kylästä Lempäälässä eivät olleet tyytyväisiä 16.7.1792 tehtyyn isojakoon ja valittivat kuninkaalle. Vastaus julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 5.4.1797:

 

Benjamin Dyster ja elämän rauniot

Ei kahta ilman kolmatta. Kahden Viipuria sivunneen tekstin jälkeen osui linkkivarastosta silmiin Ilmarisessa julkaistu jatkokertomus Elämän raunioilla. Kertomus Viipurin valloitusajoilta vuonna 1710 (*). Tarinan suhteesta todellisuuteen en osaa enkä uskalla sanoa paljoa, mutta ainakaan sen pastori Bengt Krogius ei näytä surevan venäläisten viemää lähisukulaista, jonka toissapäivänä mainitsin.

Todellisempi kertomukseen mukaan otettu henkilö esitellään näin:

Nykyisen Lappeenrannan takana pistäytyy siniseen Saimaan veteen niemi, jonka nimi jo kauhistaa jylhyydellään. Se on Dysterniemi.
Tällä niemellä oli viime vuosisadan alkupuolella ainakin Lappeen nimismiehen virkatalo.
Nimismiehen nimi oli myöskin tuo synkeä — Dyster, josta tällä paikalla vielä on mainittu muistonsa.
Itsestään nimismiehestä ei ole tässä muuta sanomista kun että hänellä oli Benjamin niminen poika, joka myöhemmin oli oikea vehkeiliä konnankurisissa valtiollisissa hankkeissaan.

Nimismiehestä on J. R. Aspelin kertonut kirjoitussarjan Epä-ruhtinoita Suomen historiassa kolmannessa osassa Benjami Dyster (Kirjallinen Kuukauslehti no 4/1869) melko paljon, mutta päähenkilöstä tietenkin vielä enemmän. Benjamin Dysteristä on sittmmin julkaistu muitakin artikkeleita, myös SBL:ssä. Ilmeisesti kukaan ei ole löytänyt häntä armeijan rullista, joissa hänen suuren Pohjan sodan aikana on arveltu olleen.

Varsinaiset tiedot miehestyä alkavat, kun hän 8-vuotiaan poikansa kanssa kesällä 1724 päätyi Riiasta Gotlantiin ja sieltä Tukholmaan, jossa Dyster esiintyi von Dystersterninä ja vaati apua perintöomaisuutensa takaisin saantiin vedoten sodan aikaisiin alaisiinkin toimiinsa.

Anomusta ei ilmeisesti ole oikeasti edes käsitelty ja seuraavaksi

Uplannissa kulkien rupesi yksinkertaiselle kansalle ilmaisemaan olevansa kuninkaallista sukuperää ja aikovansa näyttää toteen, että Kaarlo oli elossa. Kaarloa vastaan oli näet Norjassa ruvettu vainoa hankkimaan, jonka huomattuaan hän oli lähtenyt ulkomaalle. Eräs toinen mies oli ammuttu ja kuninkaana haudattu. Itse oli muka kuningas sittemmin hiljaisuudessa ja tuntemattomana elänyt Riiassa. Nyt, kun hän vihdoin oli tullut kotimaalle, ei kukaan tahtonut häntä auttaa, eipä edes tunnustaa tuntevansa. Hän oli jo päättänyt lähteä Rooman keisarin luo, saadakseen sotavoimaa kruununsa jälleen voittaaksensa, mutta vastatuuli oli pyörryttänyt hänet takaisin. Jonkun aikaa Tukholmassa vietettyään oli hän nyt matkalla Taalainmaalle, sieltä apua hankkimaan. Benjami sai täten huhun leviämään, että hän oli palannut Kaarlo-kuningas itse. - Välistä kuuluu hän muutakin kertoneen. Hänen oli muka Benderistä (siellä Kaarlo-kuningas oli Venäjän sotaretkellä hävittyänsä ollut maanpaossa) vainoomista välttääkseen täytynyt paeta ja jättää kuninkaallinen sinettinsä eräälle toiselle, joka sen kanssa oli lähtenyt Stralsundiin ja Ruotsiin, mutta vihdoin Norjassa saanut surmansa, kolmas toisinto oli se, että hän oli pari viikkoa ennen Pultavan tappelua joutunut vangiksi ja vasta nyt päässyt kotimaallensa palaamaan. (Wiipuri 11.10.1905)

Yrittikö Dyster oikeasti petkuttaa? Vai oliko hän mielenvikainen? Esiintymisensä tai ainakin siitä syntyneet huhut vakuuttivat osat ja viranomaisten oli pakko ottaa tilanne vakavasti. Erinäisten vaiheiden, joista voi lukea yllä mainituista lähteistä tai Wikipediasta, jälkeen Dyster suljettiin heinäkuussa 1726 Danvikeniin, jossa hän kuoli elokuussa 1730.

Danvikenin sairaalaan rakennettiin vuosikymmeniä myöhemmin "varsibainen hullujenhuone", josta useimmilla verkkosivuilla mainitaan Topeliuksen kuvaus Välskärin kertomuksissa:

Danvikenissä näytti kaikki olevan ylösalaisin. Siellä pestiin lattioita ja lakaistiin kuin hengen uhalla. Hullut raukat syöstiin ulos pihalle, että viimeinkin saataisiin puhtaaksi heidän kammoksuttava tallinsa, jossa he olivat eläneet kuin eläimet parsissaan, ja he katselivat tylsin, suurin silmin ihanaa kevätaurinkoa. Tähän saakka ei hallitus juuri ollut pitänyt huolta tuosta elävien haudasta, vaikka se myöskin oli tavallinen sairaala; kaikki oli rappiolle joutunutta, huonosti hoidettua, inhoittavan kurjaa, ja nyt oli kaikki tämä yht'äkkiä laitettava kuntoon; nyt oli hauta saatava ihmisasunnon näköiseksi, talli vivahtamaan edes vähän armeliaisuuslaitokselta. Ja senvuoksi tuuletettiin kaikki parret, katajanhavuja ripoteltiin kaikille lattioille, mielivikaiset pestiin puhtaiksi ja puettiin ihmisiksi. Eipä silti, että heitä olisi pidetty semmoista huolenpitoa ansainneina — uudempain aikain ihmisystävällinen huolenpito semmoisista onnettomista oli tuohon aikaan tuntematonta — vaan senvuoksi, että tieto oli iskenyt alas kuin ukonnuoli hoitolan huolettomiin vartijoihin, tieto siitä, että kuningas, itse kuningas aikoi käydä Danvikenissä tänään kello 3 jälkeen puolenpäivän.

(*) 21.02.1885 Ilmarinen no 21, 24.02.1885 no 22, 10.03.1885  28, 09.04.1885 no 41, 11.04.1885  no 42, 16.04.1885  no 44, 18.04.1885 no 45, 21.04.1885  no 46, 23.04.1885  no 47, 28.04.1885  no 49, 05.05.1885  no 52, 21.05.1885 no 58, 23.05.1885  no 59, 26.05.1885  no 60 30.05.1885  no 62, 04.06.1885 no 64, 06.06.1885 no 65, 11.06.1885  no 67, 16.06.1885 I no 69, 18.06.1885  no 70

Vapaaehtoisesti Siperiaan lähtenyt

Eilisen Viipuri&Siperia-teeman jatkoksi muutama sana Anna Christina Pülsesta. Hän oli syntynyt vuoden 1692 paikkeilla todennäköisesti Nevanlinnassa, josta isänsä Mathias Pülsen sanotaan muuttaneen Viipuriin. Viipurissa perhe oli ainakin 8.10.1713, jolloin Anna Christina meni naimisiin tanskalaisen Vitus Beringin kanssa. Tämä oli palvellut vuodesta 1704 Venäjän laivastoa.

Venäjän laivaston ja Pietari suuren kanssa Bering kävi kesällä 1716 viimeistä kertaa Tanskassa. Anna Christina oli mukanaan, sillä yhteinen poika kastettiin Nikolain kirkossa Kööpenhaminassa 27.6.1716 isänsä kaimaksi. Kummeina oli Beringin veli vaimoineen, joten ainakin nämä miehensä sukulaiset Anna pääsi tapaamaan.

Vitus kuului perheen pienokaisina kuolleisiin lapsiin samoin kuin Viipurissa vuonna 1726 haudattu Matthias Vitus. Aikuisiksi elivät vuonna 1721 syntynyt Jonas, vuonna 1723 syntynyt Thomas, vuonna 1730 syntynyt Anton ja vuonna 1731 syntynyt Anna Hedvig Helena.

Anna Christinan sisar Ephemia Hedwig meni Viipurissa 21.1.1724 naimisiin kontra-amiraali Thomas Saundersin kanssa ja toinen sisar Hedvig Catharina 17.4.1729 keisarillisen majesteetin assessorin Anton Johann von Saltzan kanssa. Koska Saunders oli virkaiältään nuorempi, mutta asemaltaan korkeampi kuin Bering, on ensiksi mainitun avioliiton tulkittu vaikuttaneen Beringin päätökseen erota Venäjän laivastosta.

Muutaman kuukauden jälkeen hän kuitenkin liittyi siihen takaisin, eron yhteydessä saamansa ylennyksen säilyttäen. 

— Ja missä hän asui Viipurissa?
—- En voi sanoa sitä tarkalleen, mutta tunnettua on, että jo ennen ensimmäistä Beringin Kamtshatkan-matkaa v. 1725 oli hänellä Viipurissa luultavasti oma talo, ja hänen veljensä, perämies Kristian Bering ja rouva Bering ja kolme lasta asuivat täällä ... Kun Pietari Suuri kutsui kapteeni V. Beringiä matkustamaan Kamtshatkan tuntemattoman meren kautta ja tarkastamaan, onko olemassa salmea Siperian ja Amerikan välillä, niin tämä maailmankuulu matka alkoi talvella juuri Viipurista ...

Sija karta sočinisja v Sibirskoj ėkspedicii pri
komande ot flota kapitana Beringa ot Tobolʹska do Čukockogo ugla
Kungliga bibliotek

Tammikuussa 1725 Bering lähti komennettuna tutkimaan Kamchatkaa ja palasi takaisin vuoden 1730 alussa. Viipuriin jäänyt Anna Christina synnytti edellä mainitun Anton-pojan 21.9.1730 ja tyttären Anna Hedvig marraskuussa 1731.

 [Bering] oli löytänyt salmen ja suorittanut erinomaisen hyvin tehtävänsä, mutta hän ei noussut Amerikan rannikolle, ja venäläiset väittivät, ettei hän ollenkaan ollut purjehtinut salmen kautta. Sitä paitsi tsaari Pietari oli muka suullisesti pyytänyt häntä etsimään salaperäistä hopea- tai kultasaarta, jota nimitettiin silloin »Kompanejan maaksi» ja mistä japanilaiset kaivoivat suuriarvoista »mineraalia», joka varmasti oli kultaa. Kapteeni Bering ei ollut löytänyt salaperäistä saarta eikä tuonut Venäjälle kultaa. Tämä rettelö kesti kaksi vuotta. Kapteeni Bering oli uskonnollinen ja harras mies, ja Viipurissa asuessaan hän kävi usein lutherilaisessa kirkossa. Hän uskoi, että Jumala auttaisi häntä, mutta Jumalan tiet ovat merkilliset. Kapteeni Beringin oli pakko mennä Moskovaan selvittämään asiaa, ja sitten hän suuttui ja sanoi: 

»Lähden uudestaan Amerikkaan suorittamaan saman tehtävän!»

Tällä kertaa Anna lähti mukaansa, kahden nuorimman lapsensa kanssa. Pojat Jonas ja Thomas vietiin Tallinnaan tuttavaperheen luo koulua käymään. 

Anna Christinan kirje isälleen
Ohotskista vuonna 1740.
Wikimedia

Pariskunta ja kaksi lasta lähtivät Pietarista 29.4.1733. Seuraavana talvena he olivat Tobolskissa eli Ural-vuorien itäpuolella. Matka jatkui Jakutskiin, jossa oltiin vielä alkuvuodesta 1737. Anna Christina suunnitteli lähtevänsä takaisin päin, mutta jatkoi kuitenkin miehensä mukana vielä 1800 kilometriä Tyynen valtameren rannalle Ohotskiin, jonne saavuttiin heinäkuussa 1737. 

Täällä Anna Christina asui useampia vuosia, ennen kuin lähti yksin paluumatkalle, ollen Moskovassa maaliskuussa 1743 ja Pietarissa syyskuussa. Aviomiehensä oli kuollut joulukuussa 1741 saarella, jolle antoi nimensä, 

Anna Christina kuoli 18.10.1744. Suomalaisissa lehdissä häntä on kutsuttu suomalaiseksi. Jätetään lukijan mietittäväksi onko tämä perusteltua.

Kirjallisuus ja lähteet

Anna Christinan kirjeitä perheelleen löydettiin 1990-luvulla ja Natasha Okhotina Lind&Peter Ulf Møller tekivät julkaisun Kommandøren og konen. Arkivfund om danske deltagere i Vitus Berings ekspeditioner (1997), jota ei Finnan mukaan ole pääkaupunkiseudun kirjastoissa. Samat tutkijat ovat toimittaneet artikkelikokoelman Under Vitus Bering's Command. New Perspectives on the Russian Kamchatka Expeditions (2003), jota Finna ei tunne ollenkaan kuin ei myöskään edelleen samojen tutkijoiden toimittamaa julkaisua Until Death Do Us Part. The Letters and Travels of Anna and Vitus Bering (2008). (Lisää kirjallisuutta listattuna täällä.)

Näiden sijaan on Google Booksista kuikultu Susan Broomhallin kirjaa Gender and Emotions in Medieval and Early Modern Europe: Destroying Order, Structuring Disorder (2015) ja Claudia Jarzebowskin kirjaa Kindheit und Emotion: Kinder und ihre Lebenswelten in der europäischen Frühen Neuzeit (2018). Jälkimmäisestä käytössä myös tiedoteteksti.

Lisäksi on luettu Vitus Beringin englanninkielistä Wikipedia-sivua, jossa on lähdeviitteet tuoreeseen kirjallisuuteen. Kuolinpäivä tanskalaiselta verkkosivulta, jostan syystä Anna Christinan sivu Genissä on suojattu yksityiseksi.

Beringin kirjeitä on verkossa julkaistu tanskaksi. Yhden kirjeen (pdf) alaviitteistä on poimittu pari yksityiskohtaa.

Matthias Pülsen tulo Viipuriin Nevanlinnasta perustuu luetteloon Viipurin kauppiassuvuista. Luettelossa viitattu Tertin tiedonanto ei anna lähdettä tiedolle. Matthias Pülse on 51-vuotias Viipurin väestöluettelossa 1718, jossa tytär Ephemia Hedwich on 17-vuotias ja Helena Catharina 8-vuotias.

Arkadijus Presas: Kultaa. Nuori voima 11-12/1929

Viipurista vangittujen puutteet

Bloginpidon ihanuuksia on, että vanhoihin teksteihin voi helposti esittää täydennyksiä ja korjauksia. Toisin on painettujen kirjojen laita.

1) Marraskuun alussa sain kirjaani Viipurista Venäjän vangiksi 1710-22 koskien kommentin 

...Googlen näyttämiltä sivuilta tuota kirjaa, en valitettavasti löydä esi-isääni Otto Reinhold von Delwigiä, joka vangittiin Viipurin hyökkäyksen aikana 1.5.1710 ja joutui vangiksi Tobolskiin. Onko tähän kenties joku syy?

En voinut kuin pahoitella. Kyseisen listan alkuun olin kyllä kirjoittanut perusteellisesti lähteistäni ja niiden todennäköisistä puutteellisuuksista, mutta ehkä ne sivut eivät olleet Google Booksissa näkyvillä.

2) Kirjaan olisui ehkä mahtunut myös joku sana Viipurin seudun siviilivangeista. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien Samuel Krogiuksen (1687-1750) ja hänen poikansa Johan Henrik Krogiuksen (1729-1791) omaelämäkerrallisia ja perhettä koskevia muistiinpanoja (Fö I 2) kertoi 9.10.1700 syntyneestä Jacob-veljestä, jonka venäläiset kasakat veivät Viipurin piirityksen aikaan 1710.

3) Tobolskissa meni 1719 naimisiin Jaakkiman kirkkoherran tyttäreksi syntynyt Anna Maria Amnorin Magnus Wilhelm Sprengtportin kanssa. Mikä lie Anna Marian tie vankeuteen.

4) Piirityksestä kirjoittaessani koin suurta epävarmuutta kirjallisuuden edessä. Nyt, toisin kuin silloin, olisi käytettävissä Ulf Sundbergin väitöskirja Swedish defensive fortress warfare in the Great Northern War 1702-1710. Eilen näin paikkatiedollista väitöskirjaa tekevän Antti Härkösen karttakuvan, joka paljasti mikä osa maastosta ei Viipurin linnan torniin näkynyt. Valaisevaa sekin.

5) Mielelläni (!) olisin käyttänyt myös vuonna 1706 painettua Beskrifning om Ryszlands belägenhet, gräntzor, landskaper, städer, styrelse, macht, plägseder och andra beskaffenheter nu för tijden., jonka digitointi on sittemmin tullut eteeni. En swensk gudfruchtig fångas hiertröriga bref, skrifwit vtur Siberien til sin kiära broder landz cammereraren Magnus Gabriel Palm. För thesz werdighet skul, vtaf tyskan afsatt på swensko, och andra gången af trycket vtgångit, åhr 1726 ei ole yhtä oleellinen, mutta olkoon toisena esimerkkinä viimevuosien digitoinneista.

6) Metsästin mielestäni taustamateriaaliksi melko tehokkaasti mahdollisimman varhaisia matkakuvauksia Siperiasta. Mutta tietenkin jäi löytämättömiä. Sarjan Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk vihossa 34 kerrotaan Siperiassa 1760-luvulla liikkuneesta Erik Laxmanista. 

Britin ostoslistat Moskovassa 1705-06 julkaistiin vasta kirjani jälkeen.

7) Tärkeimmät lähteeni olivat karoliinien päiväkirjat, mutta käytin vain painettuja sellaisia. Arvelin, että jossain ruotsalaisten arkistojen uumenissa voisi olla muutama lisää, mutta eipä tullut mieleeni, että ehkä Suomessakin. Åbo Underrättelser kertoi 5.12.1868, että SKS:n historian osaston kokoukseen oli professori Akiander tuonut kirjansitojaoppilas Johan Alfred Westerholmilta saadun käsikirjoitetun kirjan, joka oli peräisin Nurmijärven Kytäjän kartanosta. Kansimerkintöjensä perusteella sen oli kirjoittanut Siperiassa vankina ollut kornetti Karl Friis. Ei tosin käy ilmi jäikö kirja Akianderille vai seuran arkistoon.

8) Journal de Pierre le Grand depuis l'année 1698. jusqu'a la conclusion de la paix de Neustadt. Traduit de l'original russe, imprimé d'après les mss. corrigés de la propre main de Sa Majeste imperiale qui sont aux archives (1773). olisi ollut "kiva" löytää kirjaa tekiessä. Viipurin piirityksestä on kuvausta ja sivulta 292 alkaa varuskunnasta otetuista vangeista listaus, jota en kirjoittaessani muistaakseni missän nähnyt.