Fredrik Wilhelm Pipping

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään: Fredrik Wilhelm Pipping. Hänet on maalannut tauluksi Carl Peter Mazer vuosien 1836-1837 paikkeilla ja Daniel Nyblinin taulusta ottaman mv-valokuvan tarjosi käyttöön KKA.

Tarjolla ei ole siis valmista taustoittavaa tekstiä vaan pitää ihan itse jotain hakea. Tuloksista ei ole pulaa: on Wikipedia-sivu, ylioppilasmatrikkelin merkintä.ja Kansalliskirjaston aikajanan piste, jossa muotokuva näkyy värillisenä. Pipping osoittautuu ihan merkittäväksi mieheksi, sillä hänen käsialaansa on Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista, kuin myös muutamista muista teoksista, joissa löytyy joku kirjoitus Suomen kielellä, tahi joku johdatus sitä tuntemaan.

Jollei tuota 1856-57 painettua opusta ole omassa hyllyssä, siihen voi tutustua Googlen digitoimana kappaleena. Kronologisesti etenevä luettelo alkaa ABC-kirjasta ja katekismuksesta. Pitkälle saa selata ennen kuin löytää muuhun kuin uskontoon tai valtiovaltaan liittyvää painotuotetta. Parhaimmillaan palvellaan molempia, kuten alla olevan leikkeen rukouspäivämääräyksessä.

 Otin mukaan seuraavankin painatteen, sillä tekstin kääntäjiksi ilmoitetaan "Matthias Johanin Pojca Anders Jacoin Pojca Äjmä". Äimään perehtymiseni on niin olematonta, etten tiennyt hänen kääntämiseenkin osallistuneen.

Oletetaan, että kuntasi historiallinen rakennus olisi päässyt huonoon kuntoon

Kun nyt sisäistin yleveron niin huomioni sai helposti otsikolla, joka alkoi "Nyt sitä saa". Tarjolla oli Ylen kunnallisvaalikoneeseen syötetyt vastaukset. Muistin, että joukossa oli yksi historiaan liittyvä kysymys, joten ei kun analysoimaan. (Kuntien tyypittelyn ja ryhmittelyn kävin hakemassa sivustolta kunnat.net)

Ylen kysymys kuului:

Oletetaan, että kuntasi historiallinen rakennus olisi päässyt huonoon kuntoon. Rakennusta on vaadittu purettavaksi ja tontin käyttämistä hyödyllisemmin. Toisaalta rakennusta on vaadittu historiallisen merkittävyytensä takia kunnostettavaksi. Mitä teet?

ja vastausvaihtoehdot olivat

0 = Historia on hetkellistä taloudellista hyötyä arvokkaampi asia. Rakennus on kunnostettava.
1 = Taloudellinen hyöty on arvokkaampaa, kuin historia. Tontti on saatava nykyistä hyödyllisempään käyttöön.
2 = On riski, että päätöksestä tulee liian hätiköity. Ehdotan päätöksen lykkäämistä tulevaisuuteen.
3 = Kuuntelen kuntalaisten mielipiteitä ja teen päätökseni sen perusteella.
4 = Historiallista arvoa ja taloudellista hyötyä ei voi vertailla keskenään. En halua ottaa kantaa puolesta enkä vastaan.

Vaihtoehdot 2, 3 ja 4 ovat kannattomia, joten laskin ne kaikki yhteen. Kokonaisnäkymä:

Sukupuolten välillä ei ollut merkittävän näköistä eroa:

Ikä näyttää tuovan jonkin verran viisautta:

Historia on kaupungeissa ripauksen tärkeämpää kuin maaseudulla, jossa talous ja vaarinhousut suuremmassa suosiossa:

Uskontokunnattomat ovat jonkin verran valmiimpia tukemaan historiaa ja uskontokuntaiset pitävät enemmän vaarinhousuista:

Koulutusasteellakaan ei näytä olevan merkitystä talouden suosioon, vaan erot syntyvät jälleen vaarinhousuihin turvautumisesta:

Tässä vaiheessa pitää palauttaa mieleen se, että kyse on vaalikonedatasta. Eli maantieteellisestä jaosta selviää, missä historiaan vetoamisen oletetaan vetoavan äänestäjiin:

Mitäs tästä sanoisi? Keski-Pohjanmaalle on tullut väestö idästä?

(Takapakki. Datan visualisointi on tehty hätäisesti ja huolettomasti. Virheet enemmän kuin mahdollisia. Ja todennäköisesti mikään ero yllä ei ole tilastollisesti merkittävä.)

Aateliselämää ja digitaalisia lähteitä

Kirsi Vainio-Korhosen uutuus Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa oli sitä mitä otsikko lupasi ja oli vaivattomasti yhdessä illassa luettu. Alun auvoisampi aateliselämä ei minua suuremmin kiinnostanut, mutta kun Sofien elämä muuttui vaikeammaksi lukemisesta tuli mielekkäämpää. Taisi myös selvitä Annelin äskettäin ajattelema sanomalehti-ilmoituksen merkitys. Kyseessä lienee pesäero, josta löytyy perustiedot opuksesta Käsi-kirja Lain opissa, Talonpojille (1849)

Vainio-Korhosen pääaineistona ja innoituksena oli puhelinsoitolla tietoon tullut Sofie Munsterhjelmin arkisto, joka on sittemin päätynyt SLS:n huomaan. Ilmeisesti digitoitukin, sillä lähdeluettelossa todetaan "i elektronisk form". Digitaalisuudesta puheen ollen. Koska en ole mitään historiankirjoituksen metodikurssia päässyt suorittamaan, lueskelin professoritason tekijän lähdeluetteloa oppimismielessä. Mites niitä verkkolähteitä nykyään pitäisi kirjata?

Tutuimmalta näyttivät Biografiakeskuksen verkkoartikkelit: tekijä, otsikko, url ja päiväys. Vastaavasti oli viitattu muihin "puhtaisiin" digilähteisiin eli ulkomaiseen verkkosivuun, Arno Forsiuksen verkkoartikkeleihin ja rakennusperintöpäivien julkaisun artikkeliin. Sekä Genos-artikkeliin, jonka suhteen laiskempi (kröhöm) olisi voinut sortua kopsaamaan lopusta painetun lehden sivunumeron yms. Sanomalehdet on listattu erikseen, emmekä saa tietää, onko niitä luettu paperilta, mikrofilmiltä vai digitoituna.

Loppuviitteessä 50 ilman lukupäivää mainittu Wikipedia-artikkeli ei ole jostain syystä lähdeluetteloon päätynyt. Samoin on käynyt muutamalle muullekin sivulle ja parille kirjalle, ilmeisesti tässä on joku hienous, jota en tunne.

Samoin kuin loppuviitteen 37 "Bidrag till Kännedom af Finlands Natur och Folk 1868, 300" kanssa. Jos lähdeluettelon url:ia on uskominen, Vainio-Korhonen on lukenut Internet Archiven koneluettua tekstiä. Henk. koht. olisin valinnut näköisnäkymän ja sarjan nimen sijaan kirjoittanut lähdelistaan Matthias Akiander: Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift. Olisi tullut tekstin luonne ja tekijä vähän selkeämmin esille.

Arkistolähteisiin Vainio-Korhonen on luokitellut Suomen valokuvataiteen museon Kuka kuvasi - tietokannan (ilman url:ia, ilman päiväystä), SSS:n Hiskin (ilman url:ia, ilman päiväystä) sekä Kansalliskirjaston alle listattuina Helsingin yliopiston kaksi ylioppilasmatrikkelia (url:it, ei päiväystä). Viimeksi mainittuihin on loppuviitteissä viitattu mainiten ylioppilaan nimi, mutta missään ei näy matrikkelien tekijöiden nimiä! Molemmat ovat vaivattomasti löydettävissä samoilta verkkosivuilta, joihin url:it viittaavat. Vanhemman ajan matrikkeliin Yrjö Kotivuori tekee jatkuvasti muutoksia, joten päivämäärä on viitauksissa varsin oleellinen.

En ollut uskoa silmiäni kun Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoskassa näin lähdeluettelossa (otsikon "kirjallisuus ja verkkoartikkelit" alla) ylioppilasmatrikkelin ilman tekijän nimeä (ja informaalisti muotoillulla nimekkeelläkin). Vainio-Korhonen on päätynyt samaan ratkaisuun ja voin vain ihmetellä ammattitutkijoiden asennetta toisen tekemää työtä kohtaan.

(Sydän kurkussa astelin kirjahyllylle. Kotivuoren matrikkelia olen käyttänyt lähteenä kolmessa kirjassani... enkä kertaakaan mainitsematta tekijän nimeä, huh. Yritän pysyä tässä amatöörimäisessä tavassa.)

Historian ja tilastojen käyttöä

Kunnallisvaaleissa Helsingissä ehdolla oleva Joonas Lyytinen on Wikipedia-aktiivi ja parin vuoden takaisen työympäristökokemuksen perusteella fiksu tyyppi nimenomaan datan kanssa. Joten petyin jonkin verran kun twiittivirrassa huomasin aamusella tämän

Jos pysähtyy ihan pariksi minuutiksi ajattelemaan, muistaa että 1920 olimme nuori valtio, jonka naapurissa oli toinen samanlainen.

Kevyellä googlailulla löytyy Jouni Korkiasaaren Turun yliopistossa pitämän Siirtolaisuus-kurssin kalvosetti (pdf), jossa vahvistetaan, että "Suomessa oli 1920-luvulla enemmän pakolaisia ja muita ulkomaalaisia kuin missään muussa Pohjoismaassa". Ja kerrotaan myös, että vuonna 1924 Suomessa asuneista ulkomaan kansalaisista oli 45,3 % "venäläisiä" ja 15,4 % "suomensukuisia".

Eli jos poliittinen kehitys idässä olisi ollut toinen, ulkomaalaisia olisi ollut Suomessa vähemmän. Ja jos maailmalla olisi ollut rauhallisempaa viime vuosikymmeninä, olisi ulkomaalaisia Suomessa nyt vähemmän. (Kalvosetin sivu 13 paljastaa, että ulkomaalaisten osuus on nyt maan laajuisesti aivan muuta kuin 20-luvulla.) Maahanmuuttopolitiikka ei tietääkseni ole koskaan ollut löysää. Taannoisesta Raja-elokuvasta jäi mieleen "kyllä"-koe Rajajoella ja uutinen amerikkalaisessa sanomalehdessä syyskuussa 1920 kertoo, että menneisyydessä asiat olivat hyvin samanlaisia kuin nykyäänkin.

Vuoden tilaisuus!

Viikonloppu lähestyy ja sen myötä tapahtuma Kuulutko sukuuni. Aina en itse ole matkannut sitä varten Vantaan perukoille, mutta nyt olisi sunnuntaina tarkoitus mennä kuuntelemaan esityksiä ja moikkaamaan tuttuja.

Eilen tapaamani sukututkija aikoo olla paikalla molempina päivinä eikä liene ainoa laatuaan. Itse jätän lauantain kuitenkin väliin, sillä kalenteriini kirjasin silloin jotain muuta. Lauantain ohjelmassa minua kiinnosti vain Mirkka Lappalaisen esitys, mutta eiköhän samat asiat selviä tuoreimmasta kirjastaankin. Lainassa kirjastosta ja eräpäivä lähenee...

Sunnuntaina on tarjolla kolme esitystä, joista ensimmäistä en missään tapauksessa halua jättää väliin. Jens Nilssonin Savolaiset jalkamiehet 30-vuotisessa sodassa eivät ole aiheena läheisiä, mutta kun puhujan tuntee... Täytyy saada paikka jostain keskeltä niin, että Flachsenius-kirjani tutkimusavustaja tietää minun paikalla olevan. Nuorisoa pitää tukea ja kannustaa, olen kuullut sanottavan.

Tiina Miettisen Suurvaltakauden sukupuut – kultausta, väärennöstä vai vakavaa sukututkimusta on toinen must. Sekä aiheen että puhujan takia.

Anto Leikola on laajemmin tunnettu ja otsikkonsa Kuka kuuluu sukuun? - mitä suku tarkoittaa tänä päivänä? mielenkiintoinen.

Jollei syysflunssa tai laiskiaispöpö iske niin näkemyksiäni esitysten sisällöstä täällä ensi viikolla. Jos tulet itse paikalle, minua saa nykiä hihasta ja sanoa hei. Tunnistamisen mahdollistamiseksi otos Facebookin profiilikuvista:

Karjasairaudesta kerrottua 1761

Opuksessa The Annual Register, or a view of the History, Politicks, and Literature, Of the year 1761 kerrotaan Suomessa koetusta karjasairaudesta, joka oli levinnyt jo ihmisiinkiin. Taudin leviämisen estämiseksi navettoja käsiteltiin rikillä, ruudilla ja viinietikalla.

A letter from Stockholm gives the most melancholy account of the distemper among the cattle, with which the province of Finland has for some years been afflicted; it now affects even the men who attend the sick cattle, or who flay the dead: a stout young fellow after flaying a cow dead of the distemper, at night laid himself down on the skin, wrapped it about him, but the next morning was found quite stiff and dead. "The most ingenious Mr. Hartman, continues the letter, has advanced, that the symptoms of this distemper in the human species, perfectly correspond with those of the English sweating: we sometimes burn the liver, milt, and lungs of the dead beasts, and administer the powder of them to the sick beasts, on account of the voletile salts in these ashes : I hear that now they are beginning to burn whole carcases for the same use; and likewise to prevent the air from being infected by such a number of putrified carcases, the cow-houses also are fumigated with sulphur, gunpowder, and vinegar."

Samaa asiaa oli selostettu myös ajan sanomalehdissä, tietenkin. Haartmanin yksityiskohtainen kertomus  julkaistiin sanomalehden Inrikes Tidningar numeroissa 8., 12. ja 15.10.1761. Siihen sisältyy matkakertomus "Porin kihlakunnista". Kokemäen tilanne ei vaatinut tuolloisten karjanomistajien onneksi ja minun nykyiseksi harmikseni yksityiskohtaista kuvausta. Mutta muistaakseni Tapio Salminen kirjoitti asiasta Kokemäen paikallishistoriaan ja mainitsi esi-isä-kirkkoherrankin.

Terveisiä Yleltä ja Ylelle

Kun Tapio Onnela katsoi tarpeelliseksi eilen nostaa uudelleen esiin Marko Tikan elämäntapahistorioitsija-alustuksen, oli sopiva aika meikäläiselle harrastaa vapaa-ajalla historian sijaan jotain työhöni ja koulutukseeni liittyvää. Eli osallistuin eilen NiceTuesday-verkoston vierailulle "digitaalisen median maailmaan Yleisradioon".

Historia oli siellä vähissä, mutta Areenan ohessa tuli mainituksi Elävä arkisto ja Cilla Lönnqvist kertoi elävästi urakasta, joka oli vaadittu ensimmäisten julkaistujen pätkien oikeuksien selvittämiseksi. Valitettavasti minulla ei ollut muistiinpanovälineitä esillä, joten itse sankarin nimi ehti unohtua.

Oikeuksien hallinta ja valvonta tuli Areenan osalta selvästi esille, mutta en älynnyt esittää siitä kriittisempää kysymys/kommenttia. Tarkistin jälkikäteen muistikuvani: vasta tämän vuoden elokuussa tuli lailliseksi käyttää Elävää arkistoa ja Areenaa kouluissa! Yhdyn näin jälkijättöisesti Tarmo Toikkasen kommenttiin:

Odottelemme siis, että Ylen (kansalaisten varoin) tuottama sisältö avataan vaikkapa Creative Commons -lisenssillä kaiken kansan jatkokehiteltäväksi. Tässä oli yksi pieni askel ei väärään suuntaan.

Onko julkisilla varoilla tuotettu Ylen verkkosivujen sisältö parhaassa mahdollisessa paikassa ja käytössä? Onko klassikkokirjojemme äänikirjojen paras paikka Areena vai Project Gutenberg? Voisivatko samat tiedostot olla molemmissa paikoissa? (Harjoitus. Etsi Ahon äänikirjan sivulta mp3-tiedostoon liittyvät oikeudet. Tulos: Ei vaadi kuin kaksi klikkiä ja vastaus on melko selvä.)

Mistä päästään Yle-veroon, joka iskee televisiottomaan talouteeni ensi vuonna. Vero-sivuston mukaan tulee viemään kukkarostani 140 euroa. Melkein kuukauden yhtiövastike, kahdet housut tai iso tilaus Amazonista. Viimeksi mainitun parissa kulutan taatusti enemmän aikaa kuin Ylen sivuilla vuoden aikana.

Siellä kun tulee lähinnä tarkistettua kulttuuriuutiset muistaessa (rss-syöte lakkasi jossain vaiheessa toimimasta, enkä ole jaksanut yrittää uudelleen). Elävän kuvan katseluun minulla ei ole enää keskittymiskykyä ja vanhanaikaisesti teen sen mieluiten DVD-levyiltäni. Ylen radio-ohjelmia latailen muistaessani ja sattumalta ohjelmia huomatessani. Kotikoneella sitten ihmettelen kryptisesti nimettyjä mp3-tiedostoja. (Niiden seulonnassa Haatasen haastattelutyyli on tullut tutuksi. Se ärsyttää yhä, mutta haastateltavat ovat niin hyviä, että on pakko kuunnella. Tuoreimmista jaksoista suosittelen Tommi Uschanovia, joka puhui historian käytöstä ja käyttämättömyydestä.)

Podcast-sovelluksessani on jatkuvassa tilauksessa Yle:ltä vain Absoluuttinen totuus. (Terveiset Tikalle, nämä kuunteluminuutit liittyvät luonnontieteelliseen koulutukseeni eivätkä historiaan!) Kaikki muu on ulkomaista sisältöä, josta en ole maksanut kuin satunnaisia kannatusmaksuja, joita ansaitsee ainakin yksityisyritteliäisyydellä tuotettu Dan Carlinin Hardcore history.

Ruotsiin ja Iso-Britanniaan ei ole lähtenyt penniäkään, mikä ei ole alkuunkaan reilua. Sillä SR:n Vetenskapsradion historia ja Släktband sekä BBC:n pian taas alkava Making history ja joka arkipäivän  Witness ovat työmatkojen ja silityssessioiden iloja. Eli terveisiä vaan sille Hesariin kirjoittaneelle: kyllä kieliä kannattaa opiskella!