sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Olenko huijari?

Torstaina ja perjantaina oli superkivaa osallistua seminaariin, konferenssiin tai mikä tällä kertaa olikin. Esityksissä oli todellisia helmiä ja tauoilla sekä iltatilaisuudessa pääsin keskustelemaan fiksujen ja mukavien ihmisten kanssa. Välillä kävi mielessä, että heidän kannattaisi käyttää aikansa toisin, mutta oletin, että käytössään oli perustiedot taustastani.

Sillä tokihan kaikki tietävät kuka minä olen? Jälkikäteen ajateltuna pikkasen typerä oletus. Joka tuhoutui jutellessani tuttavien tuttavan kanssa, joka ei a) tiennyt ettei minulla ole historian koulutusta ja b) oli hahmottanut julkaisulistallani olevan jotain merkitystä, kun se todellisuudessa on kasa omakustanteita, joita hyvin harvat ovat avanneet.

Ei minun ole ollut tarkoitus huijata tai hämätä ketään luulemaan mitään. Mutta jos ilmaannun historioitsijoiden keskuuteen ja onnistun käyttäytymään suunnilleen ihmismäisesti, niin en kai varsinaisesti erotu. Sen lisäksi, että harrastelijat ja ammattilaiset pitäisi saada eroteltua mediassa (aihe, josta olen muutaman tekstin vuosien varrella kirjoittanut), jompikumpi tarvitsisi jonkun tunnusmerkin. Ehkä tohtorit voisivat käyttää hattuaan useammin?

Mistä puheen ollen eräs tuttavani samassa tilaisuudessa palasi ideaansa, että minut pitäisi saada "merkittyä" oikeaksi/oikeammaksi historioitsijaksi. Suloista, mutta kuinkahan hyvin hän tuntee tuotantoni ja osaamiseni todellisen tason?

Totuus, mikä se sitten liekään, paljastuisi julkisesti, jos joku viitsisi kirjoittaa kirja-arvosteluja väsäyksistäni. Yksityisesti voin odotella arvosanoja avoimen yliopiston kursseista, kunhan niitä saan suoritettua. Tai en.

Mutta kiistatonta on, että blogin FB-sivulla on tätä kirjoittaessani 482 tykkääjää! Yksi niistä olen minä, mutta muuta huijausta lukuun ei käsittääkseni sisälly.

Kuvan pohja julkaisusta "Obiter" (1918)
Tekstin löysin Matti Kuusen kansainvälisestä sananlaskutietokannasta

1 kommentti:

Lauri Martikainen kirjoitti...

Historiaa (valitettavasti) viime vuosikymmenellä yliopistossa opiskelleena voin kyllä todeta, etteivät opinnot sisällä juurikaan sellaista, mitä ei olisi mahdollista omaksua itsenäisesti kirjallisuuteen perehtymällä. Suurin osa opinnoista muodostuu joka tapauksessa kirjatenteistä tai sekalaisista luentokursseista, jotka käsittelivät yleensä vain jotain professorin/dosentin spesifiä aihealuetta. Tentittyjen kirjojen tai luentojen aiheilla ei välttämättä ollut sen suurempaa väliä; kunhan nyt sai kerättyä opintoviikkoja. Hyödyllistä lähiopetusta olivat oikeastaan vain muutamat historiantutkimuksen johdantokurssit sekä seminaarit. Seminaareissa toki sai suoraa palautetta kirjoittamistaan tuotoksista, ja opponoidessa oppi sujuvasti löytämään heikkouksia muiden töistä. Ainakin omien kokemusteni perusteella "oikean historioitsijan" koulutus ei sinänsä tee tutkimusta yhtään "amatöörin" kirjoittamaa pätevämmäksi, mikäli molemmat noudattavat suurin piirtein yleisesti hyväksyttyjä metodeja ja käytäntöjä.