Pätkä esitelmämaratonia

Eilen illalla puoli kuusi alkoi SLS:n järjestämä 24 tunnin esitelmämaraton Svenska teaternissa. Ohjelma oli jaettu kuuteen osaan eikä yleisön ollut tarkoitus istua koko tilaisuutta alusta loppuun. Itse en jaksanut edes neljää tuntia, joten raportoin vain siitä minkä näin ja kuulin. (Esitykset striimattiin Yle Areenaan ja pätkiä on luvattu julkaista syksyn kuluessa Vetamixissä ja radio-ohjelmassa Kvanthopp.)

Lähteenä Suomi100 -tililtä lähetetty twiitti.
Tekijänoikeutta rikottu, mutta oletan tarkoituksena olevan näkyvyys, jota on nyt lisätty.
Minä en ole kuvassa, mikä osoittaa rajauksen olevan ammattilaisen.

Henrik Meinander piti alkuun tulevan kirjansa markkinointipuheen. Aiemman 1944-kirjansa mallia seuraten hän kirjoittaa vuodesta 1968. Päällimmäiseksi jäi mieleen tiedotusvälineiden ja kanavien vähäisyys nykyiseen verrattuna. Minkä verran mahtoi olla tiedonsiirtoa ulkomailta epävirallisesti? Vrt. 1600-luku.

Blanka Henriksson on tutkinut vuoden 2008 paikkeilla käydyn nuuskadebatin argumentteja ja teemoja. Nuuska liitettiin ruotsinkielisen kulttuurin osaksi ja jopa kulttuuriperinnöksi. Pietarsaarelaisen tupakkatehtaan historiallinen ulottuvuus 1800-luvulle ei riittänyt, vaan mukaan tuotiin myös Suuri Pohjan sota ja vuonna 1637 (!) Porvoosta Ruotsiin (!!) viety nuuska.

Peter Stadius tarkasteli hyvinvointivaltion innovaatioita: astiankuivauskaappia ja äitiyspakkausta. Gebhardin keksintö suhteessa aiempiin ulkomaisiin vastaaviin jäi maaliskuulta 2015 vaivaamaan, joten oli mielenkiintoista, että Stadius sentään mainitsi "kokeelliset versiot Saksassa ja Yhdysvalloissa". Keksintö on nimissään patentin ja teollisen tuotannon takia?

Mirjam Kalland tarkasteli lapsuuden olojen kehitystä. Monta hätkähdyttävää lukua, kuten imeväiskuolleisuuden lasku 100:sta 1,9:een tuhannesta syntymästä vuosien 1920 ja 2016 välillä. Ja vaikka asevelvollisten mittaustilastoihin äskettäin tutustuinkin oli aika kammottavaa kuulla, että 1920 heidän keskipainonsa oli 40 kg ja pituutensa 140-150 cm. Aliravittuja oli 90%. (Löytämäni luvut 1930-luvulta eivät ole aivan yhtä rajuja.)

Paneelikeskusteluna Suvi Aholan, Anu Lahtisen ja Henrik Meinanderin Stormännen känner vi, men vilka är storkvinnorna? ei ollut kehno, mutta palautti mieleen keväällä tehdyn päätöksen vältellä formaattia. Enkä tiedä kestänkö "naiset historiassa" -teemaakaan enää kovin montaa kertaa.

Tässä sessiossa todettiin, että suurihmisiksi kutsutaan niitä, jotka tekevät jotain epätavallista (Lahtinen). Tämä ei onnistu yksin ja ilman resursseja. Vaan on helpompaa kun on jo tietty asema yhteiskunnassa, suhteita, verkostoja, yhteiskuntarakenteiden tuki. Jotka naisilta on vuosisatoja puuttuneet, mitä ei mikään muuksi muuta.

Ellei sitten historiankirjoitusta saada kollektiivisemmaksi (taidettiin yrittää 1960-luvulla?) ja häivytetä poikkeusyksilöiden auraa.

Masentavasti nykyajan naisetkin jäävät jatkuvasti katveeseen. Ahola raportoi Hesarissa tehdyn laskutoimituksen, jonka mukaan syksyn elämäkerroista 56 käsittelee miehiä ja vain 6 naisia. Melko nuoristakin miehistä kirjoitetaan, mutta ei vastaavasti naisista. Ja jos naisista kirjoitettaisiin, nostettaisiinko kirjoja mediassa esille?