Perhesalaisuuksia

Deborah Cohenin kirja Family Secrets. The Things We Tried to Hide vaikutti niin mielenkiintoiselta, että ostin sen verkkokirjakaupasta. Lukukokemus ei ollut hinnan väärti. Cohen käsitteli seitsemässä luvussa luvussa asioita, jotka brtittiperheissä ennen olivat salaisuuksia - avioero, kehitysvammaisuus, homoseksuaalisuus - mutta eivät ole enää. Epilogissaan hän yhdistää nykyisen "kerro kaikki" -kulttuurin sukututkimuksen uuteen suosioon. Huomionsa eivät puhutelleet minua.

Toisin kuin Jennifer Teegen kirja My Grandfather Would have Shot Me. A Black Woman Discovers Her Family's Nazi Past... (käännös, alkuperäinen saksaksi), jonka luin viime lauantaina. Teege tarttui tietämättään kirjastossa kirjaan, jossa biologinen äitinsä käsitteli suhdetta omaan isäänsä, joka oli tunnettu keskitysleirin johtaja. Teegelle tämä oli täysi yllätys ja järkytys erityisesti siksi, että oli lapsena tuntenut isoäitinsä, joka oli asunut leirin naapurissa ja nähnyt miehensä väkivallan ja päätösten seuraukset.

Kirja keskittyy Teegen kokemuksiin, mutta viittaa natsirikollisten lasten ja lastenlasten yleisiin reaktioihin. Mistä tuli mieleen, etten muista koskaan lukeneeni/kuulleeni sisällissotamme teloittajien jälkeläisten tarinoita. Onko tieto välitetty suvussa ja miltä sen selviäminen tuntui? Kirjoittaessani mummoni isän sotaa auki jäin miettimään "osallistumista puhdistuksiin", mutta onneksi (?) en löytänyt mitään yksityiskohtaisempaa.

Sunnuntaina luin Raija Orasen kirjan Anna, elämäsi. Sen "henkilöt eivät ole kokonaan keksittyjä, vaikka monet esiintyvät keksityillä nimillä. Oikeilla nimillä esiintyvät henkilöt eivät aina ole oikeita". Näin lukee itse kirjassa ja Orasen kotisivuilla kerrotaan nyt, että

Kirjailijan työtoverina Teboilin pääkonttorissa toiminut nainen kertoi elämästään, erityisesti vakoilusta ja maanpetoksesta saadusta tuomiostaan ja vankeusajastaan Hämeen linnassa.
Keskeinen henkilö, romaanin Reino Anderssonin esikuva on Suomen ja Neuvostoliiton Ystävyyden seuran järjestäjänä toiminut nuori mies, Risto Westerlund, joka kuoli toiseksi viimeisenä poliittisena vankina jatkosodan viimeisinä päivinä. Kirjailija sai Westerlundin vankilakirjeet ja hänen rakastettunsa muistot tarinansa pohjaksi ja pyrki pitämään kiinni historiallisesta paikkansapitävyydestä; hän haastatteli monia tuon ajan poliittisia toimijoita sekä mm. kirjailija Elvi Sinervoa, joka tunsi Westerlundin ja jonka aviomies Mauri Ryömä kärsi rangaistustaan samassa Vaasan lääninvankilassa kuin kaksinkertaisen kuolemantuomion saanut Westerlund.

Tarinassa keski-ikäinen tytär saa alkaa selvitellä äitinsä sota-ajan kokemuksia, joihin liittyy kommunismia lähellä oleva miesystävä ja vankeudet. Näistä ei ole puhuttu, eikä äiti edelleenkään kerro välttämättä/heti totuutta. Tarina on rakennettu hienosti ja suosittelen kirjaa lämpimästi. Mutta siitä jäi mielestäni puuttumaan tyttären reaktio ja tunteet selvinneseen. Ja miksi hän halusi tietää äitinsä menneisyydestä?