Ennen lauantain lounasta kävimme vielä Liikkalan linnakkeella, jonka venäläiset rakensivat Kustaan sodan jälkeen. (Aivan niin kuin
Fort Slavan ja
Kyminlinnan, joissa kävimme viime vuonna.) Linnakkeen vallit erottuivat ulkopuolelta melko selvälinjaisina, mutta sisäpuolella kaiken peitti kasvillisuus.
Kasvillisuus peitti myös tien varressa katsastamamme venäläisten kasarmien jäänteet. Mutta näissä kukat kukostivat nimenomaan suorakaiteisten rakenteiden päällä ja rakennusten paikat oli helppo hahmottaa bussin ikkunasta.
Ei siis tarvittaisi geofysiikkaa selvittämään mistä kaivaa, jos joku haluaisi kaivaa. Bussissa kiersi arkeologian harrastajien lehti Hiisi 1/2013, jonka geofyysisiä menetelmiä käsittelevää artikkelia ehdin sen verran selata, että jäin käsitykseen, ettei menetelmiä ole Suomessa vielä täysillä hyödynnetty. Mikä tuntuu ahkerasta Time Team-tuijottajasta erikoiselta. (Joku ystävällinen sielu on todnäk laittomasti ladannut
kokonaisia TT-jaksoja YouTubeen. Olen saanut yliannostuksen.)
Lounasta söimme Kouvolan upseerikerholla. Mannerheimin muotokuva edessä ja sivulla, joku olisi voinut menettää ruokahalunsa.
Sitten sisävesilaivan kyytiin. Mikäs sen mukavampaa kauniina kesäpäivänä. Yläkannella oli niin mukava istua, etten lähtenyt edes lähietäisyydeltä tarkistamaan Löppösenluolan kalliomaalausta. Oppaamme ääni kuului sen luota korviini niin selkeänä, että mietiskelin omassa rauhassa ulkomaisia näkemyksiä maalausten sijoittamisesta akustisesti toimiviin kohtiin. (Näistä joskus myöhemmin lisää.)
Toinen pysäys oli Mäntysaari, jossa on Valkealan seurakunnan hautausmaa. Sen kappeli vuodelta 1940 oli ulkoa kuin leikkimökki, mutta sisälle on mahtunut kuulemma 70 häävierasta.
Viimeinen kohde oli Voikkaan keskustan lähellä, Kymijoen rannalla. Pakanavuoren kalliomaalaukselle en uskaltanut äheltää, mamis kun olen. Valitettavasti samaa ei voi sanoa paikallisista maalipullon heiluttajista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti