Aikamatkailua 60- ja 70-luvun elämään

Olen alkanut purkaa varastoituja lasten- ja nuortenkirjojani. Vaikka minulla olisi joku sopivan ikäinen lahjoituskohde, en kirjoihin tutustuttuani olisi niitä kovin suurella innolla luettavaksi ojentamassa. On suoraan sanottuna herännyt kysymyksiä siitä, millä mekanismeilla ne ovat aikanaan hyllyyni päätyneet. Täytin 10 vasta 80-luvun alussa ja silti minulla oli useampi 70-luvulla painettu nuortenkirja?

Otoksen yllättäjä oli Aarno Kellbergin Nelonen (1970), joka Hannele-mummon käsialalla on siirretty omistukseeni syksyllä 1981. Päähenkilö on 18-vuotiaaksi itsensä valehteleva poika ja rohkenen epäillä, etten ollut kirjaa tätä ennen läpi lukenut. Mutta nyt luin ja pääsin kesäksi metsäkämpälle, jossa painoi töitä muiden mukana jalaton sotainvalidi. Lähes ennalta arvattavasti pojalle valkenee koulun arvo ennen viimeistä sivua, mutta tunnelma metsässä oli ulkopuoliselle uskottava.

Mutta ne asunto-ongelmaiset.

Peruskonsepti Kerttu Vuorisen kirjasta Kuin taivaan linnut oli muistissani, vaikka en usko lukeneeni sitä kovin montaa kertaa. Alunperin vuonna 1964 julkaistu kirja oli saanut kolmannen painoksen 1975. Neljälapsinen perhe asuu ahtaasti ja isä määräilee älyttömästi. Sitten ongelmana oli puuttuva asunto ja lopussa oli löytynyt vasta tilapäinen ratkaisu.

Onerva Vartiaisen Tule mukaan, Mirjami oli ilmeisesti julkaistu alunperin 1968 ja saavuttanut kolmannen painoksensa 1976. Päähenkilö on 12-vuotias tyttö, jonka häpeä alkoholisoituneesta isästä tarjoaa (valitettavasti) samaistumiskohteen kaikille ikäpolville. Historialliselta (toivottavasti!) taas tuntuu lopun ilo, jossa haaveillaan äidin ja veljen kanssa muutosta yhdestä huoneesta kahteen huoneeseen ja keittiöön. "Jos he vaikka saisivat ihan oikean kodin, kylpyhuoneenkin. - Ei. Ei. Ei pitänyt ajatella. Se oli liian mielikuvituksellista."

Anna-Liisa Lehtosen Kuka pelkää mustaa miestä on ilmestynyt 1976 ja oli rakenteeltaan niin uudenaikainen ettei soveltunut selauslukuun, jolla selvisi kyllä, että päähenkilön äiti oli lähtenyt muille maille ja jättänyt tyttären vanhempiensa hoidettavaksi. Kadulle, jossa asuu "epäsosiaalisia aineksia". Yhteiskunnassa on luokat ja niiden välissä rajat. Sivuhenkilö toteaa: "Mun faijan täytyy vaan päästä tarpeeks usein Mallorcalle, ettei kukaan muistais, et se on rengin poika Punkalaitumelta."

Peruskuvio kirjasta Ikkunaton talo oli myös jäänyt muistiin, mutta yllätyin huomatessani, että sen oli kirjoittanut Raili Mikkanen, jonka myöhemmistä kirjoista olen pitänyt paljon enemmän kuin tästä. Taas oli perheessä neljä lasta ja rakas koti meni alta. Loppu sentään aidosti onnellinen: "Juuri nyt ei kannattanut vaivata päätään sillä, ettei läheskään kaikilla muilla asunnon tarvitsijoilla ole näin hyvää tuuria."

Opittu: Asunnoista oli pulaa 1960- ja 70-luvuilla. Lapsilla oli joko kaksi vanhempaa ja kolme sisarusta tai sitten ei isää ollenkaan. Töihin pääsi, viimeistään Ruotsissa.

P.S. 70-luvun materiaa on esillä blogissa 70-luvulta, päivää!