Näyttely yllätti positiivisesti. Kosketusnäytöt olivat toimiva ratkaisu tarkemman esinetiedon jakamiseksi, esineet oli ryhmitelty järkeviin kokonaisuuksiin eikä niitä ollut liikaa. Huvila tilanakin rajasi näyttelyn järjelliseen kokoon. (Tosin jäi takaraivoon fiilis, että jotain tästä jäi puuttumaan. Osa tehdastuotannosta? Arkisemmat esineet?)
Eniten pidin Salinin nyöritehtaan esilletuonnista (Ida Salinista kirjoitin tänne taannoin) ja Easy-Beasy haalarien esillenostosta. Minunkin lapsuuteni on jo museotavaraa!
Lisää oman elämän historiaa saimme, kun äitini kanssa jatkoimme kahvitauon jälkeen Kansallismuseon 1900-luvun näyttelyyn. Siellä oli äidin turkki vitriinissä ja mummon makaroonilaatikkovuoka toisessa. Tavaraa oli yllin kyllin, mutta esillepano antoi kävijän päättää kuinka intensiivisesti sisältöön paneutui.
Me katsoimme useimmat filmit, tökimme isojen kosketusnäyttöjen kuvia (hieman tuskastuen), luimme joitakin esinetekstejä ja yritimme ajaa Kuplalla. Yritykseksi jäi, vaikka 70-luvun lopussa äitini kyllä ajoi samanlaisella pitkin Kokemäen kyläteitä.
Kaipaamaan jäin jotain tekniikkaa, jolla kävijät saisivat näyttelyn herättämät muistot talteen kotiin viemiseksi. Tai voisihan ne tallettaa kootumminkin?
Kuva: Marja Mykkänen, Helsingin kaupunginmuseon lehdistökuvat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti