Olen viime vuosina tuhahdellut kirjoille, jotka perustuvat pelkästään aiemmalle kirjallisuudelle. Oli siis korkea aika lukea John Toshin kirjan The Pursuit of History kuudennen luvun alaluku, jossa todettiin, että laajemmista aiheista ei voi muuten kirjoittaa. Ja erikoisasiatuntijoiden nipotus on väistämätön seuraus, kirjoittaa Tosh, joka näkee yhden ihmisen kirjoittamilla katsauksilla (tietenkin) kolme tärkeää funktiota.
Ensinnäkin alkuperäislähteistä irroittautuva historioitsija pystyy tutkimuskirjallisuutta tarkastelemalla löytämään uusia rakenteita ja korrelaatioita varsinaisen tutkimuksen myöhemmäksi kohteeksi. Toiseksi tällaiset katsaukset ovat pääasiallinen tapa tuoda historiantutkimusta tiedoksi laajemmalle yleisölle. Kolmanneksi synteettisessä kirjoituksessa voidaan paneutua selitysmalleihin, jotka eivät "mahdu" pienempään tilaan.
Luvun lopuksi Tosh hahmottelee hyvän historiankirjoittajan ominaisuuksia. Ensinnäkin historioitsijan pitää pystyä tunnistamaan tapahtumien suhteita ja löytää lukuisista yksityiskohdista ne rakenteet, jotka parhaiten selittävät mennyttä.
Älyn lisäksi historioitsijalta vaaditaan mielikuvitusta. Ei asioiden keksimiseksi ilmasta vaan lähteiden välisten aukkojen järjelliseen täyttöön. Yksityiskohtia ei voi vain luetella, ne pitää saada elämään.
Vaaditaan ymmärrystä ihmisen ajattelusta ja kokemusta eletystä elämästä. Näkemällä elämää eri maissa ja erilaisissa ihmisryhmissä historioitsijalle on helpompaa kuvitella menneisyyden elämän erilaisuutta.
Ennen kaikkea historioitsijan pitää olla hyvä kirjoittaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti