Jutusta riitti tekstiä useampaan numeroon, hakemistojen mukaan
1898: s. 9 (no 1), s. 21 (no 2), s. 44 (no 4), s. 57 (no 5), s. 70 (no 6), s. 92 (no 8), s. 113 (no 10), s. 128 (no 11)
1899: s. 9 (no 1), s. 14 (no 2), s. 38 (no 4), s. 51 (no 5)
Sen verran alkua silmäilin, että selvisi kyseessä olevan erämaahan lähtevä porukka. Tuli mieleen allegoria tulloin käynnissä olleeseen siirtolaisuuteen, mutta ehkä tarkoitus oli vain hehkuttaa Suomen (Hämeen?) kansan uljasta menneisyyttä. Tyylinäyte tekstin alusta:
Hämeen vainioilla ja lehdoissa oli kevät herännyt. Tuores nurmi harsoi kedot, maa tihkui ylenpalttisesta nesteestä, valkovartisten koivujen punaisissa virvissä piirotti uusi lehti. Vesituuli leuhutti kevään väkevää tuoksua kylästä kylään. Kaikki olivat rientäneet käyttämään hyväkseen otollista hetkeä. Peltokalut oli viety ulos, pellot oli kynnetty ja kylvetty ja uudet humalaseipäät seisoivat jo kuin metsät pitkien pirttien seinustoilla.Yllä ja alla kertomuksen kuvitusta lehden sivuilta.
Nyt oli kaikki valmiina, kylvöt jätetty luonnon haltuun. Jos ei oltu saatu pappia vainioita vihkimään, oli itse vihitty ja viety pyhiin paikkoihin uhrit ja Ukon vakat maan kasvun ja karjan onnen puolesta. Joka paikassa vietettiin suurta kevätjuhlaa ja toivomielin kutsui kansa luojan siunausta ja santtain suojelusta rakkaitten peltojen yli.
Sinisiä ilmoja vastaan tunsi jo kaukaa vainiolta Pyhällön kyläahteen suuresta kyläpuusta, joka kasvoi kyliin etelärinteellä. Puunsa monihaaraisen latvan suojaan näytti koko vanha maatunut kylä rymäytyneen yhdeksi harmaaksi seinäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti