Ennen viittomakieltä

Lainattuani pikkuserkkuni FB-päivitystä, sain häneltä kirjasuosituksen kuurojen historiasta: Eeva Salmi & Mikko Laakso: Maahan lämpimään (2005). Varasin sen kirjastosta lähinnä kiinnostuneena ajasta ennen 1800-lukua, mutta nähtyäni alaotsikon Suomen viittomakielisten historia, arvasin, että kyseinen anti tulee olemaan vähäinen. Alaotsikon paljastama rajaus on kyllä hyvä ja omalla tavallaan mielenkiintoinen. Päästään esittämään sitä ajanjaksoa, jolta on tietoa, ja yhteisön identiteetin ytimessä olevan asian kautta.

Varhaisimmista ajoista oli kyllä kahden tiiliskiven kokoisessa opuksessa jotain. Heti alkuluvussa todetaan

Kuulonsa menettäneitä oli vuosisatoja sitten todennäköisesti enemmän kuin nykypäivänä, sillä lääketieteen kehitys ja antibioottien keksiminen on vähentänyt kuulolle vaarallisten tartuntatautien esiintymistä. Todennäköisesti myös perinnöllinen kuurous oli tuolloin nykyistä yleisempää, koska väestö pysyi synnyinseuduillaan ja puoliso valittiin kylä- tai heimoyhteisön sisältä.(s. 20)

Molemmat pätevät Suomeen, jossa voidaan arvioida kuuroja olleen noin promille väestöstä.(s. 32) Väkilukumme pienuuden ja pitkien välimatkojen perusteella on todennäköistä, ettei viittomakieltä syntynyt ennen 1800-lukua. Kirjan tekstin mukaan "1600- ja 1700-luvuilla uskottiin Suomessa yleisesti, että kuurouden kaltaiset vajaavuudet johtuivat paholaisen ilkitöistä." (s.30) Sitten todetaan "Suomen kuurojen arkielämästä ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa tiedetään vain vähän, ja säilyneet lähteet kuvaavat käytännössä poikkeuksetta kuuroja kuulevien silmin sekä julkisen vallan toimenpiteiden kohteena". Kuullostaa mikrohistorialliselta haasteelta, joka odottaa ottajaansa?

Ensimmäinen nimeltä tunnettu kuuro on kirjan mukaan Wolfgang Henrik Helsingius (s. 31.10.1749 Iisalmi), joka kuuroutui kaksivuotiaana. Hän jäi historiaan siksi, että häntä opetti puhumaan 1750-luvulla tai 1760-luvun alussa siskon mies Abraham Argillander, jonka tutkielma Försökt sätt, at Lära Dumbar Läsa och Tala ilmestyi vuonna 1771. Tekstistä selviää melko yksityiskohtaisesti Argillanderin käyttämät menetelmät, joissa oli vaikutteita ulkomailla kokeillusta. (s. 32-35)

Seuraava mahdollisuus koulutukselle oli Tukholmassa 1810-luvulla. Sinne lähti vuoteen 1860 mennessä 7 suomalaista, joista viisi oli kuuroa. Kirjassa näistä mainitaan nimeltä 30-vuotias kokkolalainen Niklas Brandt, joka oli koulussa 1810 ja "murrosikäinen" David Wegelius 1813-15. Koulussa käytettiin puhutun kielen ohella viittomakieltä. (s 35-36)

Helsingiuksen kirjasi rippikirjaan hänen isänsä, eikä vuosien 1759-1765 sivua katselevalla voi olla aavistustakaan, että poika eroaisi sisaruksistaan mitenkään. Kokkolassa Anders Chydenius on pitänyt huolella rippikirjaa 1791-1797, jossa Anna Greta Jungdahlin pojalle Johan Niclas (s. 28.7.1788) on oppimismerkintöjen kohdalle kirjoitettu "hör intet". (Kasteista näkyy, että hän oli syntynyt avioliiton ulkopuolella. Anna Gretan aviomies Nils Brandt 4.4.1793 alkaen.) Kuurous on merkitty myös rippikirjaan 1798-1805. Ei siis ole mahdotonta, että rippikirjamerkinnöistä olisi tunnistettavissa muitakin kuuroja ja heidän määränsä jossain määrin tarkennettavissa.

Tosin jos David Wegelius on Hattulan David Wegeliuksen 27.12.1797 syntynyt poika kuulovammaa ei ole todennettavissa rippikirjasta 1801-1806 eikä 1807-1812. Mutta rippikirjasta 1812-1818 löytyy merkintä Tukholmassa käynnistä, joka sopii kirjassa esitettyyn.