Ameriikasta saapuneesta kirjapaketista paljastunut Lynda Barryn What it is herätti ensireaktion "nyt meni jotain vikaan". Olin kuunnellut pariin otteeseen Barryn selostavan kirjoitustekniikkaansa ja kuvittelin ostaneeni saman tekstinä. Mutta aukeama kerrallaan esiin kääntyi värikästä kollaasia. Jossa oli osittain Barryn elämäntarinaa ja osin esseekysymyksiksi otsikoituja teemoja kuten "Can we remember something we can't imagine?" "What/where is a story before it becomes words?"
Kun otin ajan selata kirjaa rauhassa läpi, se alkoi viehättää. Ja sivulta 137 alkaen löytyivät kirjoitusharjoitukset, joita Barry oli kuulemissani haastatteluissa kuvannut. Tiivistettynä: tarinan sijaan liikkeelle lähdetään mieleen (virikekesanasta) nousevasta kuvasta. Sitten vastataan kysymyksiin kuten mikä aika päivästä on, kuinka vanha sinä olet, onko joku muu mukana tilanteessa, mitä kuulet jne. Ja sitten kirjoitetaan ylös. Kuullostaa hyvältä, joten laitan kirjan talteen ja yritän. Sitten joskus.
Huomattavasti selkeämmin rakennettu opaskirja oli kirjastosta lainaamani Jyrki Pietilän Muistot kirjaan. Opas muisteluskirjan tekijöille. Tuntuu siltä, että näitä oppaita on ollut viime vuosina jo aika monta (?), mutta tämä ainakin vaikutti hyvin käytännönläheiseltä ja selkeältä. Pietilä on suunnannut tekstinsä ryhmätyömallilla tehtäviin kirjoihin. Näistä hän toteaa alkusanoissaan:
"Antologiamalli on jo työekonomisestikin usein se paras malli. Puhumattakaan siitä, että kirjankin yhdessä tekeminen voi olla lystiä"Lainaan alkusanoista vielä tähdennykset, jonka kanssa ei voi olla kuin yhtä mieltä:
"Yksi. Muistot katoavat, ellei niitä säilytetä.
Kaksi. Jokainen ihminen on muisteluksen arvoinen, eivätkä ainoastaan ns. merkkihenkilöt.
Kolme. Myös lähimenneisyys ja elämä yhä kaupungistuneemmassa yhteiskunnassa on muistelemisen arvoista. Elävä ihminen keskuudestamme voi kertoa haastateltavana verrattomasti enemmän kuin vanhat kirkonkirjat."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti