Kaksi juttua teekaupasta

Suometar 10.9.1858: 

Mutta on niitä sellaisia meidän Suomessammeki. Niin Kuopion viime talvi-markkinoilta täytenä totena haastetaan seurava juttu.

Eräs talonpoika Pohjan puolelta oli hairahtanut tullin kautta käymättömiä tee-lehtiä Kuopioon myötäviksi tuomaan. Yhtyy siellä yhden Karjalaisen talonpojan seuraan, ja se lupautuu häneltä tee'tä ostamaan ja kärttää korttieri-paikkaansa tulemaan, sitte muka kauppa lopullisesti päätettäsiin ja rahat maksettasiin. 

Mies menee sinne kuorminensa. Vaan kauppaa kuin hierotaan, ilmautuu äkkiä kaksi miestä, toisella pilkku eli virka-merkki lakin kauluksessa, toisella virka-napit nutussaan. Pohjolainen kysyy: mitä miehiä nuo ovat? Siihen saapi kuulla: "taitaapa olla viskaali", josta polonen Pohjan poika aika tavalla hätäytyy. Mokoma viskaali taas sen nähdessään kumppanilleen virkkaa: "kuuleppas, silta-vouti, tuolla miehelläpä saattaa olla kiellettyjä tavaroita, mennäänpä katsomaan!“ Mitä nyt Pohjolaisella oli muuta tehtävää: hän vaan polttaa pakoon, heittäen siihen hevosensa, kuormansa, tee'nsä. 

Sepä oliki toivottu. Nämä kunnon miehet näet oli kolme talonpoikaa Karjalasta, jotka täten viekkaudella ryöstivät eli varastivat toisen tavarat ja keskenään ne jakoivat. Hevosensa jälestä oli Pohjolainen kuitenki sittemmin ajanut halki Karjalan, mutta turhaan: se oli jo muille hävitetty, eikä enää käsiin saatava. Moiset miehet ovat täydelleen hyvin kunnialliset olevinansa, ehkä vielä pyrkivät kauppamiehiksiki, kun kauppa-tavaroita näin itselleen varastivat.

Toista laatua oli toinen tee-kauppiaan juttu. Moniaita vuosia sitte tuli hänelle liki Kuopiota vastaan yksi poliisin käskyläinen, jonka hyvin tunsi, vaikk'ei ollut tietävinänsä, ken hän oli. Tarinoilla kotvasen oltuaan pyysi poliisin käskyläinen päästäksensä talonpojan keralla matkaa jatkamaan. Niin pääsiki. 

Mutta vähän matkan päästä poikkeutui Pohjolainen autioon taloon. Yhdessä molemmat menivät kaivolle juomaan. Mutta kaivon äärelle tultuaan, talonpoika hyvin sukkelasti povestaan sieppasi pistoolin ja pitäen sen aivan ampumaisillaan toisen rinnan edessä lujasti ärjäsi: "kyllä minä tiedän kuka sinä olet, enkä tahdo sinun seurassasi sen kauemmin kulkea. Laskeudu nyt pian kaivoon, muuten paikalla ammun, ja on viimeinen hetkesi". Ehkä kaivo oli kuiva, kuitenki tämä astunta arvelutti miestä; — mutta toinen kun ei vähemmällä heittänyt, yhä kiivammasti vaan vaati häntä sinne laskeutumaan, kumminki luvaten huolta pitää hänen ylös nostamisesta; niin ei ollut muuta, poliisimiehen täytyi noudattaa tämän kovan käskyn ja käskijän avulla astua kaivoon. 

Sitte ajoi talonpoika tiehensä ja pitkän virstan päästä kun tapasi miehiä tiellä, haastoi mitenkä oli kuullut hullun miehen aution talon kaivossa huutavan, jonka vuoksi kärtti heitä sitä ylös auttamaan. Niin pääsi poliisi kaivosta, — vaan teekuorma oli jo ammon hänen kynsistään mennyt. 

Melalahden kylän Kurki-Anni

Minun lapsuuteni aikoina eli kotikylässäni monta harvinaista henkilöä, jotka varmaankin ovat kaikki jo kauan levänneet turpeen alla. Minulle kaikkian unhottumattomin niistä on Kurki-Anni, joka asui miehensä, sen Kyrö-Tuomaan kanssa pikku mökissä, siellä kylän myllyjen vierellä, tulvan aikana kohisevan Myllypuron äyräällä. Niihin aikoihin — esim. Krimin sodan aikoihin — ei tullut suomalaista lehteä koko meidän pitäjässä muille kun lukkarille "Oulun viikko-Sanomat." Kirkolla käydessä urkittiin lukkarilta tärkeimmät tiedot suuren maailman tapahtumista ja kun ne sitten viikon kiertelivät suusta suuhun pitkin pitäjätä, niin kyllä ne muuttuivat vaikka minkälaisiksi. Syrjäkylissä ei koskaan nähty mitään sanomalehteä, mutta semmoinen ämmä kun Kurki-Anni meidän kylässä korvasi sen puutteen aivan yhtä hyvin kuin tavalliset nykyajan sanomalehdet, joihin ei ole paljon enemmän luottamista. 

Anni se urkki asiat kylältä ja levitti ne talosta taloon, kertoen ne miten milloinkin edullisimmaksi näkyi hänen ammatillensa. Hyviä uutisia saanut emäntä pisti aina joko leipää, lihaa taikka kalaa Annin pussiin. Toinen emäntä, joka tunsi itsensä juoruista loukatuksi, torui ja uhkaeli, mutta minkä sille hyvälle teki — voihan se levittää vielä paljon pahemman juorun kostaaksensa, aivan niin kuin sanomalehtikin, jos joku uskaltaa sitä vastustella. Ja sillä keinolla se Anni eli ja elätti Tuomaansakkin, ollen ylipäänsä hyvässä ystävyydessä kaikkien kanssa. Se Kurkela oli minun mieleisin käymäpaikkani, sillä Anni kohteli minua jo pienestä pitäen aivan kuin oma äiti. Kun kävin viime kerran heidän luonansa keväällä 1867, niin Tuomas makasi kuolinvuoteellaan ja Anni oli jo melkein sokeana. Itkusilmin hän sanoi minulle viimeiset hyvästit.

Kurki-Pekka oli Annin velimies ja tavallansa myöskin huomattu henkilö. Hänen oikean jalkansa polvi oli jo nuorena kuivanut koukkuun, jonka tähden hänen kävelynsä oli surkean vaivaloista. Mutta hän repi puiden juuria maasta ja teki niistä erinomaisen hyviä köysiä, jonka tähden hänen arvonimensä oli "Köysi-Pekka." (Kajaanin Lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittajanimimerkki Matkailia asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla" ja kertoi myöhemmin Chicagon maailmannäyttelystä 1892 (Kajaanin lehti 9.5.1900). Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen. Tämän johtopäätöksen teki myös Leinosta jonkin verran nuorempi kirjoittaja, joka kertoi omia muistokaan Melalahdelta Kajaanin lehdessä 4.10. 18.10., 21.10., 28.10., 1.11 ja 4.11.1899. Hänelle Leinonen oli "Seppälän Aleksi": Tunsimme ja tiesimme tarkain ken useinkin oli Seppälän lehmäin paimenena, sillä sen hienosta, hiukan nais-ääntä muistuttavasta, kutsunta- huiskinta-äänestä, jota vielä sen talon kirkas ja heläkkä-ääninen vaskikello säesti, niin, tiesimme, että paimen oli "Seppälän Aleksi", (—der —nen) kenties noin loppupuolella lapsuus-ikäkauttansa niihin aikoihin. 

Digitoitujen almanakkojen ja osoitekalentereiden löytäminen

Viime lokakuussa Kansalliskirjasto tiedotti, että "Kansalliskirjaston hakupalvelussa on uusi Digitoidut kokoelmat -koostesivu, joka tarjoaa uudenlaisen näkymän kirjaston digitaalisiin aineistoihin. Koostesivu tarjoaa pikaväylän Kansalliskirjaston digitoimiin aineistoihin." Kyseisen koostesivun alareunassa näkyvät ne "kokoelmat", joita olen tottunut hyödyntämään digi.kansalliskirjasto.fi -sivulla joko aloittamalla kokoelman valinnalla välilehdellä Kokoelmat ja painamalla avautuneesta kokoelmasta nappia "Näytä kaikki niteet"

tai rajaamalla hakua alasvetovalikosta. 

Ja mitä tekemistä tällä on almanakkojen ja osoitekalentereiden kanssa? Jälkimmäisten osalta viime vuonna tehty kokoelmien uudelleen järjestely tarkoittaa sitä, että ne löytyvät nyt kokoelmasta "Aikakauslehdet > Almanakat ja kalenterit" eivätkä omana kokoelmanaan kuin ennen. Edelleen kuitenkin toimii melko hyvin vanha kikka eli tietyn kaupungin osoitekalenterit saa poimittua rajaamalla julkaisupaikaksi kyseisen kaupungin.

Huonoiten rajaus toimii Helsingissä, jossa painettiin kaikki viralliset eli yliopiston almanakat. Niitä ja muita almanakkoja on kokoelmassa "Aikakauslehdet > Almanakat ja kalenterit" vuoteen 1939 asti. MUTTA, jos tarvitsee almanakkoja ennen vuotta 1810 niin pitää valita kokoelma "Kirjat > Ruotsin ajan kirjallisuus (1488–1809/1827) > Almanakat". Eilen yritin hakea 1700-luvun almanakkaa väärästä paikasta, joten siksi tämä teksti tuli kirjoitettua.

Muistoja Hilman Helsingin vuosista

Hilma Salome Vilander syntyi Mäntyharjulla 15.4.1868 pitäjänräätäli Elias Wilanderin ja vaimonsa Maria Ropan lapseksi. Hän oli vain 15-vuotias isänsä kuollessa vuonna 1883. (LK 1865-1874, 1070; RK 1880-1889, 1483).

Vuoden 1889 alkuun mennessä Hilma päätyi Helsinkiin ainoaksi piiaksi rakennusmestari Juho Salomon Ahteen talouteen, johon kuului vaimonsa, Lyyli-tyttärensä ja äitinsä. Marraskuussa 1890 syntyi poikavauva, joka sai nimen Wäinö. Perhe asui Antinkadun eli nykyisen Lönnrotinkadun loppupäässä numerossa 31 puutalon yhtä puisessa piharakennuksessa, jossa Hilma viihtyi seuraavat vuodet (U:114:457; U:118:508; U:123:490). Syksyllä 1891 hän vaihtoi työpaikkaa, mutta palasi Ahteen perheeseen viimeistään vuotta myöhemmin. Poissaollessaan perheeseen oli syntynyt tammikuussa 1892 Aili-tyttö (U:128:505; U:130:544). 

Vaikka Hilma, jota Aili kutsui Hinnaksi, oli henkikirjoissa useimmiten ainoana piikana, tilapäisiä apulaisia saattoi olla.

... sattuipa kerran, kun meillä tilapäisesti oli pieni maalaistyttö Hinnan apuna, että mamma löysi hänet keittiössä repimässä "klapeista" tikkuja puulaatikon ääressä. Kun mamma kysyi: "mitä sinä niillä?" sai hän vastaukseksi: "pyyhinpä vain tuon Ailin p----ttä!"! (Ahde-Kjäldman 1964, 85)

Lisäksi "Koiviston Mari" kävi tekemässä viikkosiivouksen (Ahde-Kjäldman 1964, 84).  

Ailin muistelmien mukaan perhe vietti kesät 1893 ja 1894 huvilassa Lauttasaarella. Koko talouden pakkaus jäi varmasti Hilman muistiin (Ahde-Kjäldman 1964, 13-15). Vuoden 1893 aikana perhe ja Hilma muuttivat juuri valmistuneeseen kivitaloon Erottajan ja Etelä-Espan kulmaan. Aili muistaa "lastenkamarin mahtavan kaari-ikkunan", josta näkyi Ruotsalainen teatteri eli perhe asui toisessa kerroksessa Esplanadin puolella. (U:138:386; U:143:473; Ahde-Kjäldman 1964, 16-17).

HKM

Syksyllä 1895 Hilma ehti olla mukana myös perheen seuraavassa muutossa Iso-Roobertinkatu 6:een juuri valmistuneen rakennuksen neljänteen kerrokseen. Hilma ei saanut omaa huonetta, vaan hänen sänkynsä ja liinavaatelaatikkonsa olivat lastenkamarissa. (Ahde-Kjäldman 1964, 23, 105)

Hinnan makuullemenoa illalla ja aamulla nousemista en minä muista koskaan muista nähneeni, ja yölläkin kun me tarvitsimme hänen apuansa, olimme niin unenpöppörössä, ettemme paljoakaan tajunneet. Mutta aamulla herätessäni muistan ensimmäisen näkyni. Se oli Hinna kyykistyneenä uunin edessä sytyttämässä praasua. Hinnan ihmeen kaunis hame loisti takkatulen loimutessa ja sen vihreät ja keltaiset ristiraidat hehkuivat kirkkaina presussinsiniseltä pohjaltaan. 

(Ahde-Kjäldman 1964, 105)

Lapsia ei päästetty leikkimään omalle pihalle vaan Hilma kuljetti perheen nuorimmat säätyläisten ilmoille.

Hinna, Wäinö ja minä läksimme kyökinrappusia juosten alas pihalle ja sieltä ohi Kolmikulman vanhaan tuttuun Runebergin esplanadiin, jossa jo Erottajan-aikanakin olimme leikkineet. Helsingin lapset viihtyivät siellä hyvin häärien iloisesti palloineen, ämpäreineen ja hiekka- tai lumilapioineen aamuauringon paistaessa yli Etelä-Esplanaadin matalien puutalojen. Siellä oli myös hauskaa juosta naattaa (olla hippasilla) tai hypätä barbiita (ruutua), Siellä me, Hinnan istuessa puiston penkillä virkkuu- tai neuletyö käsissään, lensimme kuin sukkulat hänen penkkinsä ympärillä, joskus ulottaen juoksumme aina Runebergin tukevan selän taakse. (Ahde-Kjäldman 1964, 27-28)

US 17.9.1895

Syyskuussa 1895 Hilma kuulutettiin avioliittoon kotipaikkakunnan torpparinveljen Antti Juhana Piiran kanssa. Isäntäperheen luona pidetyistä häistä jäi hänelle varmasti enemmän muistoja kuin vielä alle 4-vuotiaalle Ailille. 

Muistan niistä vain sen, että pitkä vieras mies seisoi hänen vieressään ja mustapukuinen pappi, jolla oli valkoiset rimpsut kaulassaan, seisoi hänen edessään ja puhui ja kysyi ja Hinna itki ja kuiskasi jotain, ja Hinnalla oli valkoinen leninki ja valkoinen harso ja puketti kädessään. Se oli kaikki vielä hauskaa ja kaunistakin. Mutta sitten kun oli juotu kahvit ja Hinna sanoi hyvästi, ei se enää ollut hauskaa, eikä se hääkonvehtikaan tahtonut tunnelmaa parantaa. Mamma sanoi, että Hinna kyllä tulee meillä joskus käymään, mutta ei joka päivä, sillä Hinna muuttaa nyt omaan kotiinsa Kotkaan.(Kjäldman 1964, 105-106)

Aili Salli Ahde-Kjäldman: Kotini vuosisadan lopun Helsingissä. WSOY 1964

Finna tutkimusaineiston esityspaikkana

 Kaponieeri eli Kari Hintsala päivitti FB:ssä viikko sitten:

Anders Ramsayn muistelmat "Muistoja lapsen ja hopeahapsen" saattavat olla monille tutut. Tämän värikkään hahmon elämään liittyvää materiaalia on päätynyt Turun kaupunginmuseon kokoelmiin. Siitä on koottu nyt Finnaan Turun kaupunginmuseon ensimmäinen tutkimuksen aineistopaketti.

Finnassa on kaikenlaista, mutta aineistopaketti ei kuullostanut tutulta, joten tutustumaan. (Varsinkin kun Anders Ramsay on ennestään tuttu.)  Paketin pääsisällön muodostaa seitsemän valokuva-albumia, jotka on kuvattu sivu sivulta eli yksittäiset valokuvat ovat alkuperäisessä kontekstissaan, mikä on mainiota.

Valokuvat on myös digitoitu erillisiksi tiedostoiksi ja Finna-tietueiksi. Aineistopaketin esittelytekstin mukaan "yhteensä 725 kpl", mutta seuraavan kappaleen linkki tuottaa 727 tulosta Finnasta. Linkki ei perustu Finnan rakenteisiin vaan tekstinpätkään, joten mukaan on voinut sattumalta tulla jotain aivan muuta. Kuten pääkaupunkiseudun kirjaston CD. 

Valokuvia selatessa vastaan tuli vanha tuttu eli Kokemäenkartanon herrassöörinki Eugen von Knorring. En muistaakseni ollut hänestä kokovartalokuvaa nähnytkään. 

Koska tulin kuvaan aineistopaketista, ymmärrän, että sanat 'Anders Ramsayn perhealbumi' tarjoavat mahdollisen reitin tarkastella kuvaa albumin sivulla. Mutta kun palaan aineistopakettiin huomaan, ettei vastaavan nimistä albumia ole olemassa. Eugen von Knorringista on myös kasvokuva, jossa ei ole yhtä selvää viitettä albumiin. 

Molemmissa kuvien merkinnöissä puhutaan albumista, mutta perushaulla tietueeseen päätyvä ei voi arvata, että albumi on digitoitu. Kun tieto on käytettävissä, pystyy toki kokovartalokuvan tunnisteella muokkaamaan hakua ja selvittämään, että kyseinen albumi on Anders Ramsayn valokuva-albumi. Jonka tietueesta puolestaan ei käy ilmi, että valokuvat on myös digitoitu erikseen.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun toivon, että Finnassa olisi tietueita yhdistävä rakenne. (Muuallakin kuin arkistosivuilla.)

Yksi selitys rotokollien mitoille

Kirjoitin helmikuussa arviota artikkelikokoelmasta, josta itselleni nousi keskeiseksi kysymys tuomiokirjojen sisällöstä suhteessa "todellisuuteen". Ja kun asia oli mielessä, vastaan tuli relevantilta tuntuva kuvaus.

Jos vanha tuomari hankkii itselleen vapautuksen niiden tai näiden käräjien istumisesta ja määräyksen jollekin nuorelle auskultantille ne istumaan, tai jos, kuten tiedän muutamissa paikoin käyneen, hän jättää kokonaan jonkun käräjäkunnan nuoremman miehen hoitoon, ei hän maksa apulaisilleen palkkaa, vaan apulaisen on edellisessa tapauksessa hankittava tulonsa käräjissä esiintyvistä töistä, jälkimmäisessä vielä maksettava joku määrätty summa isännälleen siitä hyvästä, että saa käräjäkuntaa hoitaa. 

Tuo nyt kyllä ensi silmäyksellä näyttää jotenkin yksityiseltä asialta, jonka kanssa ei yleisöllä luulisi olevan mitään tekemistä, mutta lieneekö tositeossa asian laita niin. Tuomarin velvollisuus on valvoa oikeuden ja lain mukaista järjestystä yhteiskunnassa, ja oikeuden etsijöiden tulee myös oikeuden edessä saada se. Mutta monessa - niin jopa hyvin monessa tapauksessa - on oikeuden etsiminea jotenkin epämääräistä laatua ja sellaisissa tapauksissa tulisi tuomarin ehdottomasti koettaa saada asiamiehet joko kokonaan sopimaan tai ainakia nuhteen kautta ajattelemaan, mikä heidän rauhaansa sopii. 

Mutta jos nyt nuoren tuomarin aineellinen toimeen-tulo riippuu siitä, kuinka monta "rotokollaa" hän saa kirjoittaa, niin on selvä ettei hän tällaisiin toimiin ryhdä, vaan antaa kunkin asian mennä menojaan. (Olenpa kuullut senkin seikan että kun lautamies kerran on asian "kirjoittanut sisään" ei asiapuolet enää saa sitä sopia ilman sovinto rotokollaa, vaikka ennen jutun esille ottoa siitä ovat tuomarille ilmoittaneet.) Luonnollista on että sellaisissa suhteissa ihmisen luonnossa piilevän itsekkäisyyden riitahalu saa esteittä kehittyä ja "parakrahvit" käräjissä kasvavat satoihin jopa tuhansiin. 

Jos olisi tehdä tilastollinen taulu suhteesta niiden käräjäkuntien, joissa vanhat tuomarit istuvat, ja niiden välillä joissa nuoret ovat tuomareina, niin luulen aivan varmaan, että se taulu osoittaisi riitahalun huomattavassa määrässä kasvaneen jälkinmäisissä. Jos sitävastoin tuomarin aineellinen toimeentulo olisi turvattu ja vakava huolimatta siitä suuremmasta tai vähemmästä työmäärästä, mikä hänen on tehtävä, niin luulempa todella useampien asiamiesten saavan "astua ulos" — sopimaan, eikä oikeutta turhanpäiten vaivaamaan, kuin mitä nyt on tapana. Sillä niin turhan päisistä asioista kuin nyt käräjöidään useastikin, tuskin silloin tuomari ottaisi rotokollaa tehdäkseen. (Olen omin korvin kuullut oikeudessa vaadittavan 12 penniä (sic) ja sen tuomittavan maksettavaksi 12 markan käräjäkuluilla — todella ilmeinen makkaratikusta sopan keittäminen). 

Itsestään siis johtuu ajatus siihen loppupäätökseen että tuomarien, alaoikeuksissa ainakin, tulisi olla miehiä sellaisilla palkkaeduilla, ettei enempi tai niukempi työ käräjissä vaikuttaisi ainakaan missään sanottavassa määrässä heidän aineelliseen toimeentuloonsa. (Oulun lehti 12.3.1887)

Sampo ja muita peliuutuuksia jouluna 1904

Joulun 1904 lahjamarkkinoille ilmestyi lautapeli Sampo. 

Isonlainen, 64 centimetrin levyinen ja suunnille yhtä korkea kuvitettu paperi on jaettu 40:ään ruutuun, itsekussakin kuva numeroineen. Itsekukin peliin osakas saa 15 "oravannahkaa" (pelimerkkiä) ja yhteinen kassa perustetaan, johon itsekukin osanottaja suorittaa 5 oravannahkaa. Nuorin joukosta alottaa, heittäen "nappulan" (nopan). Kuvat ruutuissa on Kalevalasta lainakalua; siinä väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen y. m. uroot kanteleineen vasaroineen miekkoineen, siinä Pohjolan väki, siinä Iki-Turso, siinä jos jotain "Sammon" taontaan ja Sammon ryöstöön kuuluvata. Varsin sievät ovatkin nuo kuvat, taitavan taiteilijan tekemät. Yhtä kansallinen kuin lystikäs peli. (Kaiku 19.12.1904) 

Missään löytämässäni tekstimainoksessa ei valitettavasti nimetty  "taitavaa taitelijaa" ja signeerauksestaan ei tullut edes ehdokasta mieleen. Kommenttikenttä on vapaa tietäjille. 

Kuvista viehätti isoin, jossa karhu oli osa jengiä. Slitteen mukaan kyseessä oli "Väinämöisen laulu", joka tunnetusti oli mahtavaa.

Sampo-pelin kanssa lahjamarkkinoilla kilpailivat kolme muuta. Ennestään tuttu oli Helsingin pelin uusi versio. Kiinnostavan kuuloinen Kirjailijapeli, joka koostui 90 kortista ja tutustutti "useampiin eteviin runoteoksiin ja niiden tekijöihin" ei kuullosta kovin jännittävältä, vaikka "tarjoo se peliin perehtyneille tilaisuutta monenlaatuisiin hupaisiin ja leikillisiin huomautuksiin" (Satakunta 15.12.1904).  Ilmeisesti kirjailijapelejä tehtiin myöhemminkin, sillä Aalto-yliopiston arkiston kuvaama kappale, jossa näkyy vuonna 1902 syntynyt kirjailija ei voi olla vuodelta 1904. Finna-haku tarttui myös Helsingin kaupunginmuseon kokoelmiin kuuluvaan kotitekoiseen kirjailijapeliin. 

Joulun 1904 neljäs peliuutuus oli sotapeli Port Arthuriin, joka oli jossain määrin myöhästynyt joulumarkkinoilta, sillä vielä jouluaattona houkuteltiin jälleenmyyjiä. Lupaavimmalta kuvauksessa vaikuttaa virke "Huom! Pelaaminen ei ole ainoastaan arvanheittoa!".

Kokkola 24.12.1904