Eräs Helsingissä kariutunut avioliitto

Carl Alfred Löfgren (Löwegrén, Löfvegren, yms.) syntyi Helsingissä 19.10.1836. Vanhempansa eli porvari Johan Löfgren ja Maria Gustava Sandberg olivat menneet naimisiin 24.10.1833. Perhe ei kuulunut kaupungin kermaan, mutta Carl Afredin isä sai ostettua  vuoden 1844 lopussa nykyisen Unioninkatu 43 kohdalla sijainneen Hevonen-korttelin tontin (HKA kiinteistökortisto). Johan Löfgrén ei ehtinyt ostoksestaan kauaa nauttimaan, sillä hän kuoli 51-vuotiaana ja haudattiin 20.8.1849.

Maria Gustava ehti näkemään Carl Alfredin sulhasena (RK 1856-1869, 877). Hänet vihittiin 10.6.1856 avioliittoon kultasepäntyttären Josefina Christina Lindroosin (s. 20.12.1832) kanssa. Tai kultasepän tyttäreksi häntä vihittyjen listassa kutsuttiin. Isänsä Anders Gustaf Lindroos oli kultasepän kisälli kun vuonna 1832 avioliittoaiettaan kuvanveistäjän kisällin lesken Anna Christina Lindbladin kanssa kuulutettiin.Anders Gustaf kuoli kisällinä ja Anna Christina 21.10.1845 kisällin leskenä. Kummallekaan ei löydy perukirjaa, joten 13-vuotiaana orvoksi jäänyt Josefina Christina tuskin oli perijätär.

Pian avioliittonsa jälkeen aviomiehensä sai perinnön. Carl Alfredin äiti kuoli 26.12.1857. Esikoispoikansa Johan Vilhelm (s. 30.10.1834) oli tuolloin aliupseeri, Karl Alfred kauppakirjanpitäjä ja vielä alaikäinen Johan Robert (s. 21.4.1839) välskärin oppilas. Nuorimmat pojat Viktor Alexander (s. 30.10.1844) ja August Edvard (s. 22.2.1847) eivät olleet vielä missään opissa (HKA 3805). He yhdessä perivät Unioninkadun tontin. Karl Alfred osti sisaruksiensa osuudet kesällä 1858, mutta myi koko tontin eteenpäin jo ennen vuoden loppua.

Vuonna 1861 Karl Alfred ja Josefina Christina muuttivat kolmen lapsensa kanssa Luhangalle (Luhangan sisäänmuuttaneet. He palasivat vuonna 1865 Helsinkiin, josta Karl Alfred hävisi seuraavana vuonna . Josefina Christina sai 23.6.1871 pojan Axel Adolf ja häntä ripitettiin avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. (RK 1856-1869, 877, 876)

Virallista avioeroa varten tehtiin vuonna 1875 pesänselvitys, jonka mukaan avioliitosta oli elossa 17-vuotias tytär Alma Maria (s. 31.12.1857), 16-vuotias poika Karl Fridolf (s. 1.3.1859) ja 9-vuotias Amanda Gustava. Velkoja oli enemmän kuin omaisuutta eikä näitä edes listattu (HKA 6231). Eronneena Josefina Christina meni 10.10.1875 naimisiin työmies Johan Kristiersson Kurosen (s. ~1843) kanssa. 

Kymmenen vuotta myöhemmin uusperhe eli Josefina Christina aviomiehineen, aikuiset lapset Alma Maria, Amanda Gustava ja Axel Adolf sekä jonkun alaikäinen tytär asuivat Vuorikatu 5:ssä. Johan Kuronen oli tuolloin ruokatavarakauppias.(KA. U108:151) Hän kuoli 43-vuotiaana 5.11.1886 (US 15.2.1887)

Leskenä Josefina Christina vaihtoi Kurusen sukunimeksi Korander (FAT 31.8.1887). Hän muutti nuorempien lapsiensa kanssa Töölöön Strömstenin plantaasille, jossa hän toimi ruokatavarakauppiaana (KA. U111:1052). Vuonna 1889 he asuivat naapurissa Töölön Taipale 5:ssä. Amanda Gustava oli nyt ompelija ja Axel Adolf verhoilijaoppilas (KA. U115:1190).

Johanna Kristina kuoli 57-vuotiaana leskenä kesällä 1890 (Hbl 10.6.1890). 

Amanda Gustava meni kesällä 1892 naimisiin työmies Niklas Leinosen kanssa (US 8.6.1892). Miettiköhän hän toisinaan isänsä kohtaloa? Todennäköisesti hän tiesi jotain, joka ei ole perusasiakirjoihin tallentunut.

Isoveljensä Karl Fridolf oli kirkonkirjojen mukaan jonkin aikaa tarkk'ampujana. Kyseiseen aikaan ehkä viittaa sukunimen muutos, sillä uusi nimensä oli Skott (SWL 5.11.1885). Muutos viittaa myös siihen, että isän sukuun ei ollut tarvetta pitää yhteyttä. Hänestä tuli Helsingin kaupungin poliisilaitoksen ylikonstaapeli (FAT 9.4.1912, SWL 21.4.1914, Lördagen 1.3.1919).

Kädessä vasara, ongelmat näyttävät nauloilta

Wikipedia kertoo, että kauan tuntemani viisaan lausahduksen on Abraham Maslow vuonna 1966 kirjoittanut muotoon: "jos käsillä on vain vasara, on houkuttelevaa lähestyä kaikkea, kuin se olisi naula". Suku- ja historiantutkimuksessa tämä tarkoittaa sitä, että lukkiudutaan tiettyihin lähteisiin ja työtapoihin. Eli tullaan sukututkimusryhmiin ihmettelemään, mistä löytyy 1600-luvun rippikirjat. Tai väännetään taulukkolaskentaohjelmalla, vaikka relaatiotietokannalla saisi aikaan enemmän.

Joskus selityksenä on tietämättömyys, joskus ajattelemattomuus. Kaikkia mahdollisuuksia on vaikea pitää muistissa. Itse ähelsin viime vuoden puolella Helsingin Tehtaanpuiston historiakatsausta karttoihin ja sanomalehtiin keskittyen. Vasta jälkikäteen huomasin, että kaupunginarkistolla olisi ollut vuodelta 1890 nätti kartta kasvihuoneen rakennuspiirustuksen yhteydessä.

En myöskään hyödyntänyt kaupunginmuseon valokuvia täysimittaisesti. Ehkä siksi, että halusin ymmärtää, miten niiden esittämään tilaan päädyttiin? 

Noin vuoteen 1900 ajoitetussa Tehtaankadulta otetussa kuvassa  (HKM) näkyy suhde Punavuoren rakennuksiin, kasvihuone ja kasvatuslavat.

 Daniel Nyblin otti kuvan lähes samasta paikasta vuonna 1909 (HKM).

Samana vuonna Signe Brander otti kuvan (HKM), jossa etualalla on Laivurinkadun ja Sepänkadun risteys.

Kaksi Antti Vartiaista

Jatkona tai täydennyksenä eiliseen Aapeli Vartiaisen elämäkoosteeseen ajattelin koota (huomattavasti lyhyemmin) Antti-veljensä elämäkerran. Koska tekijätietonsa olivat aiemmin Finnassa keskenään sekaisin, aloitin tarkistushaulla. Se toi esiin toisen kiuruvetisen Antti Vartiaisen, jolla on Kiuruvedellä muistokivi.

Tämä uusi, mutta vanhempi Antti, oli saanut merkittävyytensä runonlaulajana. Wikipedian mukaan hän kuoli ruotuvaivaisena vuonna 1833 eli seitsemän vuotta ennen Aapelin pikkuveljen syntymää. Geni-profiilin perusteella välillään ei ole yksinkertaista tai lyhyttä sukulaisuussuhdetta.

Aapelin pikkuveli Antti (s. 16.2.1840) sai ehkä veljeltään tai heidän yhteiseltä opettajaltaan luku ja kirjoitustaidon. Todennäköisesti hän oli "talollisen poika Antti Vartiainen Kiuruvedeltä", joka otettiin vapaalle oppilaspaikalle Leväsen maaviljelyskouluun huhtikuussa 1862 (Tapio 19.4.1862). Hän otti muuttokirjan Kuopioon toukokuun alussa (Kiuruvesi RK  I 1862-1871, 172).

Ehkä opinnot eivät koskaan alkaneet tai sitten ne keskeytyivät pian. Muistokirjoitustensa mukaan Antti Vartiainen nimittäin kävi Jyväskylän seminaaria vuodet 1863-67 (Keski-Suomi 7.1.1897). Jo valmistumispäivänä kesäkuussa 1867 hänellä oli tiedossa työpaikka Iisalmella (Sanomia Turusta 16.8.1867). Hän oli siellä kiertokoulunopettajana 1867-68.

Tammikuusta 1. päivästä 1869 Antti Vartiainen oli kansakoulunopettaja Varkaudessa (Tapio 6.12.1879). Hän ei aivan täysin unohtanut maanviljelystä, sillä Leppävirroilla järjestetyssä maanviljelyskokouksessa kesällä 1876 kansakoulunopettaja h:ra A. Vartiainen Varkaudesta puhui mieltä ylentävästi Suomen maata-viljelevälle talonpojalle (Karjalatar 29.9.1876). Lisätuloja hän yritti hankkia avaamalla kirjakaupan (Savo 4.1.1881).

Uusi Savo 5.1.1897

Toisin kuin veljensä, Antti Vartiainen perusti perheen. Tämä, työ ja asuinpaikka viittaavat siihen, että suurin osa eilisessä tekstissä luetelluista julkaisuista on todennäköisemmin Aapelin kuin Antin. Muistokirjoituksissakaan ei puhuta kirjoittamisesta vaan kerrotaan hyvistä ominaisuuksista

Vainaja oli innokas kansanvalistuksen harrastaja ja on hän m. m. paljon työskennellyt kirjallisuuden ja sanomalehtien levittämiseksi kansan keskuuteen. (Savo-Karjala 4.1.1897) 

Vainaja oli vanhimpia opettajia täällä, tarmokas toimessaan ja yleensä kaiken yhteishyvän lämmin harrastaja. valistusta koki hän kaikin tavoin edistää kansan piirissä ja raittiutta hän harrasti itse ja kehoitti siihen muita. Hän piti pientä kirjakauppaa, edistäen silläkin lukuhalua. Kaikki, jotka oppivat häntä tuntemaan, huomasivat hänessä lämpimän valistuksen ystävän. (Uusi Savo 2.1.1897)

Abel Vartiaisen elämästä ja kirjoituksista

Olen kertaalleen luonnostellut Aapeli Vartiaisen elämänvaiheita, ja blogitekstistä on muokattu Wikipedia-artikkeli, joka on puolestaan kopsattu Geni-profiiliin. Mutta historiaahan voi aina kirjoittaa uudelleen.

Aapelin (s. 3.2.1836) Juho-isä oli tilallinen Kiuruvedellä ja hänen jälkeensä tilan pito jatkoi isoveli Juho. Leipäpuu oli löydettävä toisaalta. Kiuruvedellä Aapeli ei ollut käynyt mitään koulua, vaan oli "omintakeinsa opetellut kirjoittelemaan ja ruotsinki kieltä". (Suometar 23.8.1861). Myös pikkuveljensä Antti (s. 16.2.1840) oppi kirjoittamaan, eivätkä veljekset olleet Suomen ainoat A. Vartiaiset, mikä tekee kirjoitusten attribuionnista hieman epävarmaa.

Suomettaressa julkaistiin 7.10.1853 nimimerkillä A. W. Iisalmesta (johon Kiuruvesi kuului) paikalliskirje, jossa kerrottiin sadosta ja kirkkoherran vaalisaarnoista. Varmemmin Aapeliin on liitettävissä pari vuotta myöhemmin Kiuruvedellä päivätty nimimerkin A. W:nen kirjoitus, jossa toivottiin pitäjään maanviljelyskoulua (SJS 9.4.1857). A. Vartiainen kirjoitti otsikolla Muuan sana suomalaisesta sanomalehtikirjallisuudesta (SJS 20.4.1857). A. Vartiainen esitti myös Mietteitä toivoistamme tulevaisuuden suhteen (SJS 15.6.1857) Myöhemmin samana vuonna A. W. kertoi sadosta ja säästä (SJS 10.8.1857). Samaan aikaan A. W-n osallistui keskusteluun kyytivelvollisuudesta otsikolla Vielä talonpojan kyydistä. (SJS 13.8.1857). A. W-nen kommentoi syksymmällä satoa samaan tapaan kuin A. W. aiemmin (SJS 10.9.1857). 

Kirjoittaminen siirtyi kansallisemmalle tasollle artikkelissa Maamme eräs varallisuuden haitta ja köyhyyden syy (SJS 5.11.1857) sekä pitkässä runossa Maani. Kieleni. Mieleni (SJS 28.12.1857). Runo muistettiin vielä vuotta myöhemmin ja tiedettiin, että kirjoittaja A. W:nen oli "nuori toivon alainen rahvaan mies" (SJS 3.3.1859). Lyhyiden paikalliskirjeiden (SJS 4.2. & 15.4.1858) jälkeen samalla nimimerkillä julkaistiin kahdessa osassa kirjoitus Köyhyys on kurjuus (SJS 22.&29.4.1858). Se alkoi

Ei kauvan sitte astuin muutamaan köyhään, lahden perällä Pohjoissavossa olevaan, mökkiin. Oven avattua olin heti takasi pyörähtää, sillä vastaani puhalsi sakea hikihöyry ja kitkerä savu; menin kuitenni perälle kumarruksissani, vaikka henkeni vaikeasti kulki ja silmistäni vieryi vesi karpaloina. Istumaan päästyäni rumatekoselle penkille eli lavolle, selveni toki silmäni, että sain katsella ympärilleni, ja näin olevani pirtissä, kussa oli vaimoja ja lapsia. Pari pienoista akkunaa koki tunkea valoa huoneeseen, mutta vaikeasti, sillä useampi povakko eli pookien väli oli päreillä vaan suojustettu, joiden raoista, niinkuin poan-pielistäki, kylmä häkähuuru tuoskui huoneeseen. Mustat nokiset seinät ja varsin paksussa noessa oleva laki olivat vesi-hiessä, joka mahtoi höyrystä syntyä, kuta huoneessa paksulta häilyi. Oven suun nurkassa röhötti kiuas, kuin pahatekonen raunio; lattea (permanto) oli loukkainen, juuri siivotoin kuin sikopahna. Kiukaan edessä liedellä, tulessa hehkuvien hiilien päällä, oli pari melkosta pataa, joissa yhdessä oli lunta vedeksi sulatettavana, toisessa heiniä vedessä kiehumassa, luultavasti lehmälle hauteeksi. Mökin vaimo kehräsi, ja lapsia istui vieressänsä, likaisina ja surkeanäköisinä. Muuan lapsista leikkeli kaislan juuria kuivamaan, joista sanottiin sekoja leipään pantavan. Vaimo loiki leipiä ulos uunista. Niitä ei outo leiviksi, ei ensinkään ihmisen syötäviksi, olisi luullut; — olivat mustaa haperoa, paistaessa muruiksi repeilleet. — Köyhyyttä ja nälkää valitettiin — valitettavalle se näkyiki. Mökinmies kuului olevan kylän töissä; mutta vähä palkka, mikä nykyään maksetaan, ei sanottu piisaavan perheelle tavalliseksikaan ruuaksi.

Syksyn paikalliskirjeissä A. W-n kertoi jälleen sadosta ja säästä (SJS 5.8.1858 & 2.9.1858 & 28.10.1858). Näiden lomassa ilmestyi suomen kielen kehittyvää kirjakieltä kommentoiva puheenvuoro Sanojen-sepillen (SJS 13.9.1858). 

Maaliskuussa 1859 Aapeli Vartiainen otti Kiuruvedeltä muuttokirjan Helsinkiin. Muuttokirja kuitenkin päätyi kesäkuussa Tammelaan, jossa hän aloitti opinnot Mustialan maatalousopistossa (Kiuruvesi RK 1852-1861, 141; Tammela RK 1855-1861, Mustiala; sisäänmuutot). Talontytär Kiuruvedeltä kirjoitti elokuun lopulla 1859, että paikkakunnalta oli muuttanut pois Abel Vartiainen, joka aiemmin oli kuulumisia sanomalehteen lähettänyt (Oulun Wiikko-Sanomia 1.10.1859). Seuraavat paikalliskirjeet Kiuruvedeltä allekirjoitti koko nimellään Antti Vartiainen, Aapelin veli (SJS 6.6.1859 & 29.3.1860). Syksyllä 1860 kynään tarttui jälleen A. W:nen eli ehkä kotilomalla ollut Aapeli (SJS 15.10.1860).

Opinnot Mustialassa päättyivät kesällä 1861, jolloin Aapelia erityisesti ja julkisesti "kiitettiin erinomaisesta opinhalusta sekä erittäin hyvästä edistymisestä taidossa ja toimeliaisuudessa. Hän oli myös suomentanut kahta kirjaista, laiminlyömättä yhtäkään velvollisuuksistansa." (SJS 15.7.1861) Suomennetut kirjat olivat

• Muutamia sanoja lannasta, sen oikeasta hoidosta ja käyttämisestä. Mukailemalla suomentanut A. Vartiainen. 1861
• Nevain ja soiden viljelemisestä C. G. Indebetou'lta. Mukailemalla suomentanut A. Vartiainen. 1861 

Mustialan oppeja Vartiainen pääsi soveltamaan ensimmäisenä Muhoksella Koivikon maanviljelyskoulun inspehtorina (Suometar 17.1.1862). Samana vuonna Oulussa julkaistussa arkkipainatteessa oli A. Vartiaisen runo.

Muhoksella oli useita ja riitaisia sanomalehtikirjoittajia, joten Aapeli Vartiainen on viisaasti pitäytynyt kahdessa lyhyessä tervehdyksessä Koivikolta (SJS 6.6. & 6.10.1864). Ainakin yksi paikkakunnan kirjoittajista oli samassa Muhoksen talouskunnan kokouksessa 30.9.1864, jossa myös Aapeli Vartiainen osallistui keskusteluun (OWS 25.2. & 4.3. & 11.3.1865).

Yksi kirjoituksensa oli mukana kirjassa Neuvoja yhteiselle kansalle Oulun läänin Talouden-seuralta (1864). Vartiainen kirjoitti myös pitkän artikkelin Maanviljelyskouluista Oulun läänissä (OWS 24.03. & 1.4. & 8.4. & 15.04. & 22.04.1865). Paikallisten kanssa hän oli puheväleissä, sillä sai kokoon ainekset kirjoitukseen Kuvaus viime sodan ajasta. Tapaus Muhoksella (OWS 5.1. & 13.1. & 20.1.1866).

OWS 2.6.1866

Keväällä 1866 Aapeli nimitettiin läänin kynnönopettajaksi (Oulun Wiikko-Sanomia 12.5.1866). Kirjallisia harrastuksiaan hän ei jättänyt vaan loppuvuodesta oululaisessa Pohjan-tähdessä julkaistiin jatkokertomuksensa Se ihana Ulla (*) ja Sormus (**). Pohjan-Tähdessä julkaistiin myös lokakuun lopussa päivätty Oulun läänin kyntöopettajan A. Wartiaisen matkakertomus, josta selviää ketkä maanviljelijät olivat valmiita vastaanottamaan uutta oppia (PT 28.11. & 5.12. & 12.12. & 19.12.1866

Päiviö Tommila toteaa kirjassaan Oulun Wiikko-Sanomia 1829-1879. Oulun lehdistön alkutaival (s. 142), että Pohjan-Tähden historian "ainoa todellinen lehtipolemiikki" lähti liikkeelle nimimerkki -iw:n 20.12.1866 julkaistusta artikkelista. Toisena osapuolena oli Aapeli Vartiainen (PT ainakin 23.1. & 27.2. &  27.3.1867). Vartiaisen Mailman kauneimmat maisemat (OWS 16.3. & 23.3. & 6.4. & 13.4. & 20.4.1867), oli Tommilasta "voimakkaasti eroottissävyinen kertomus. Kauneimmat maisemat eivät suinkaan ole lumihuippuisia vuoria tai palmurantoja, vaan se näkymä, joka paljastuu tytön laajentuneesta kaula-aukosta hänen kumartuessaan ja auringon kullatessa hänen povensa." (s. 104)

Pohjan-Tähdessä julkaistiin useassa osassa Aapeli Vartiaisen Koivikon maanviljelyskoulussa 25.11.1866 pitämä luento Maanviljeleminen ja maanviljelijä (PT 17.4.& 24.4. & 1.5. & 8.5. & 15.5. & 22.5. & 29.5.1867) sekä mielipidekirjoitus Rahan muutoksen seikasta (PT 1.5.1867). Vuonna 1867 ilmestyi myös 

• Maanviljelyn ja karjanhoidon oppikirja alhaisemmille maanviljelyskouluille. Ruotsinkielelle toimittanut Hjalmar Kylberg. Suomentanut A. Vartiainen. 1867

Viimeinen sanahauin löytynyt nimimerkkillä A. W-nen kirjoitettu teksti on Kaakipuu (OWS 4.7. & 11.7.1868)

34-vuotiaana Aapeli Vartiainen nimitettiin johtajaksi Jokisaaren maanviljelyskouluun (OWS 1.10.1870), jossa hän työskenteli 

inspehtorin, karjakon, emännöitsiän ja tallitrengin avulla, joka viimemainittu myöskin tekee työmestarin ja kaluinhoitajan viran. Yksitoista oppilasta otettiin sisään, niistä 7 mies- ja 4 naispuolista. (SWL 4.7.1872)

Ympäristössä arvostettiin työtään.

Jokisaaren maanviljelyskoulu rupesi saamaan hyvin paljon suosiota näillä tienoilla, niin kauan kuin sen silloinen johtaja, A. Vartiainen eli, sillä Vartiainen oli kansan keskestä lähtenyt kansan-mies, joka nerolla ja kunnolla toimitti virkansa ja koetti kaikissa isänmaan parasta. Vartiaisen aikana kävi tämänki kunnan ukkoja, kymmeniä, Jokisaaren maanviljelyskoulun vuositutkinnoissa ja tilasivat kääntö-auroja; vaan ei niitä ennätetty saada kuin 4 kappaletta ensi-tilausta, ja toisen vuoden tilaukset, toistakymmentä kappaletta, jäivät kaikki saamatta, kun kuolema katkasi Vartiaisen elämän-langan ja opisto rupesi horjumaan sinne ja tänne (US 6.10.1875)

Aapeli Vartiainen kuoli 2.1.1873 (OWS 11.1.1873).  

OWS 25.1.1873

(*) Pohjan-Tähti 8.8., 15.8., 22.8., 29.8., 5.9., 12.9., 3.10., 10.10., 24.10., 31.10., 14.11.1866
(**) Pohjan-Tähti 12.12., 19.12., 27.12.1866, 9.1., 23.1., 30.1., 6.2., 13.2., 20.2., 27.2., 9.3., 13.3., 20.3.1867

Voiko historiantutkija erehtyä?

Onnistuin siirtymään kotoani viime viikon Tieteen päiville ainoastaan torstaina, jolloin muun muassa seurasin sessiot Erehtyvä humanisti – ja mitä erehdyksestä voi seurata ja oppia? ja Etnografisessa tutkimuksessa sattuneita erehdyksiä ja oivalluksia. 

Ensiksi mainitussa paneelin historiantutkijaa ja kahta folkloristia ei patisteltu paljastamaan omassa tutkimustyössä tapahtuneita erehdyksiä, mutta oli paljon puhetta antropologien "itseruoskinnasta". Toisessa sessiossa antropologit sitten esittivätkin sujuvasti tapauksia, joissa he olivat kentällä havahtuneet ennakko-oletuksiinsa, joihin nojautuen päätelmät olivat menossa päin mäntyä. Aivan samaa tapahtuu (tietenkin) historiantutkimuksessa. Pitäisi (jotenkin) saada kiinni siitä, mitä ei oikeasti tiedä vaan kuvittelee. Sukututkijat ovat toisinaan tässä hyviä herättelijöitä, sillä heidän "tyhmiin" kysymyksiinsä ei välttämättä ole helppoa vastausta.

Ensiksi mainitun session jälkeen istuin onnekkaasti kahden fiksun historiantutkijan välissä ja pidimme oman vartin paneelimme. Omista kokemuksistani nostin toistuvan kokemuksen: vähäisen tiedon varassa tehty johtopäätös osoittuu uuden tiedon varassa virheelliseksi. Mutta historiantutkimus vaatii tulkintaa, eikä se voi olla vain lähteiden kertoman toistoa. Eli erehdysten mahdollisuus on olemassa.

Eri asia on erehdysten paljastuminen. Eka paneeli nosti esiin "tontit" eli kun tutkimus on perusteltava uraaurtavaksi, ainutlaatuiseksi ja ennentekemättömäksi, tutkijat puurtavat latuja koskemattomiin hankiin. Joihin toiset eivät ehkä uskalla koskea. Tai ajattelevat pääsevänsä helpommin asiantuntija-asemaan toisaalla. Jolloin (luonnontieteellisten kokeiden tapaan) aineistoja ei katsota uudelleen eikä tehtyjä virheitä havaita.

Kaikkein helpoin tapa erehtyä historiantutkimusta tehdessä on unohtaa. Iselleni se tapahtui viimeksi eilen. Vaikka väikkäriä tehdessä väänsin 1700-luvun sensuurisäännöksiä erilaisiksi teksteiksi, jo parissa vuodessa olin unohtanut yhden vuosiluvun. Ja huomasin käynnissä olevassa duunissa merkittävämmänkin mokan, mutta jätetään jotain paljastamatta.

Yhteisiä merkkipäiviä vuonna 1809

Totesin kesällä 2023, että autonomian ajan kiitosjumalanpalveluksia yms. voisi jossain vaiheessa koota yhteen, ja nyt on sarjan aika.

Aleksanteri I vuonna 1807
Wikimedia

Vähemmän yllättävästi ensimmäinen Turun tuomiokapitulin kiertokirjeistä löytämäni määrätty kiitosjumalanpalvelus liittyi Aleksanteri I:n hallitsijavakuutukseen. Kirje Turusta päivättiin 8.5.1809 eli hiippakunnan seurakunnissa juhlavaa päivää vietettiin jonain sunnuntaina melko pian.[1] Porvoon tuomiokapitulin kiertokirjeiden hakemistossa ei ole vastaavaa, mutta epäilemättä sielläkin sama viesti kulki seurakuntiin. Anders Johan Sjögren toteaa toukokuussa 1809 päiväkirjaansa: "Den 7 uplästes Hans Kejserl. Majts säkerhetsact och efter ett lämpeligt tal ifrån Predikstolen, afsjöngs Te Deum."[1a]

Suomen historian perusesityksissä tästä alkaa pitkä rauhan aika, mutta siltä ei tuntunut kirkkojen penkeissä. Turusta lähti 18.10.1809 ja Porvoosta 20.10.1809 ohjeistus viettää kiitosjumalanpalvelusta Rassevatissa saadun taisteluvoiton (4.9.1809) ja Izmajilin linnoituksen valloituksen (25.9.1809) johdosta. Turusta muistettiin tässä välissä määrätä, että Haminan rauhastakin sopisi kiittää, ellei tätä jo aiemmin ollut seurakunnassa tehty. [2] Taistelut olivat osa Venäjän ja Turkin välistä sotaa, joka oli alkanut vuonna 1806. 

Koska Turussa julkaistu sanomalehti ei sisältänyt juuri mitään kotimaisia uutisia, emme tiedä liittyikö näihin kiitosjumalanpalveluksiin lisäelementtejä kuten tykinlaukauksia tai juhlavalaistuksia samaan tapaan kuin Ruotsin vallan aikana. Anders Johan Sjögrenin Porvoossa 3.12.1809 tekemä päiväkirjamerkintä todistaa juhlavalaistuksesta ainakin seuraavan kiitosjumalanpalveluksen yhteydessä.

Den 3dje Afsjöngs härstädes Te Deum, för det att fred vore sluten emellan Franska och Österrikiska Kejsaren, och Ryssland därigenom blifvit tillökt med några Polska länder, för samma orsaks skull var ock hela staden om aftonen jämte hela Gymnasiehuset illuminerad. do inkom en bataillon af det 14de Infanterie Regementet med Klingande spel här i staden kommande från St. Pettersburg. do inkom äfven från do do åter 700 man Svenska fångar som nu återwände till sitt fädernesland, samt afmarcherade widare fram härifrån.[3] 

Juhlan syynä oli siis Ranskan ja Itävallan solmima rauha, jossa Venäjä sai alueita Puolasta. Ohjeistus kiitosjumalanpalveluksesta lähti seurakuntiin Turusta 15.11.1809 ja Porvoosta 1.12.1809.[4] Kuinka merkitykselliseksi tämä koettiin suomalaisissa maalaisseurakunnissa, jää pohdittavaksi.

Lähteet:

[1] ÅCB 139, 3:25

[1a] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 70

[2] ÅCB 141, 3:31; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872, 248

[3] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 85

[4] ÅCB 142, 3:35; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s. 248

Sokos-trilogian 3. osa: Heikinkatu 13

Kaupunginarkiston kiinteistökortiston mukaan Heikinkatu 13:n tontin osti kaupungilta vuonna 1852 Carl Johan Ekroos, joka myi sen eteenpäin keväällä 1856 veljelleen kauppias Gustaf Fredrik Ekroosille. Tämä teetti vuonna 1858 piirustukset, joiden näköinen kivitalo tontille myös nousi.

Elintarvikekauppiaiden sarjassa G. F. Ekroos kuului vuoden 1863 verotuksen perusteella ylempään keskiluokkaan (HD 27.5.1863). Julkisesti kerrottiin myös, että "Näinä päivinä on - Hbldin mukaan - kauppias G. F. Ekroos'in kivikartano täällä myyty kauppias Smolanderille 72,000 markasta" (Suometar 4.8.1865) Ekroosin Geni-profiilista löytyy hieman epäselvä ja lähteetön teksti, jonka mukaan Smolander oli Ekroosin palveluksessa ja että kaupalla setvittiin Ekroosin pelivelkoja Smolanderille.

Wilhelm Smolander oli kotoisin Myrskylästä ja hän kuoli 59-vuotiaana Helsingissä  2.4.1880. Kuolinilmoituksensa mukaan hän oli kauppakirjanpitäjä eikä kauppias. Ilmoituksesta käy ilmi myös pitkällinen sairaus, jonka aikana Smolander oli ehtinyt tehdä testamentinsa. Se jätti kivitalon Fredrika-sisaren Johanna-tyttärelle, joka oli ollut Wilhelm Smolanderin luona. Ehkä tätä hoitamassa.(US 2.4.1880; HKA 7208)

Signe Brander, n. 1937, HKM

Saatuaan 280 tuhannen markan arvoiseksi arvioidun kivitalon ja vähän muutakin perintöä  saatuaan Johanna Smolander meni 27.2.1881 naimisiin kapteeni Alexander Schepovalnikoffin kanssa (Helsingfors 7.3.1881).

Finland 3.3.1887

Avioliitto jäi varsin lyhyeksi, sillä Johanna kuoli 22-vuotiaana 4.6.1886. Avioliitossa oli ehtinyt syntyä lapset Alexander, Alexandra ja Agnes (KA. HRA 8481). Agnes kuoli alle 2-vuotiaana 1.3.1887.

Kivitalon arvo nykyeuroiksi muutettuna oli 1,48 miljoonaa euroa vuonna 1880 Wilhelm Smolanderin perukirjassa, 2,96 miljoonaa euroa vuonna 1886 Johanna Schepovalnikoffin perukirjassa ja 3,26 miljoonaa euroa, kun vuonna 1907 Johannan leski eversti Alexander Schepovalnikoff sekä lapset luutnantti Alexander Schepovalnikoff ja neiti Luli Alexandra Alexander Schepovalnikoff myivät talon viipurilaiselle Albin Ramstenille (Nya Pressen 4.10.1907).

Vuoden kuluttua Ramsten anoi kolmen muun miehen kanssa senaatilta kiinteimistöosakeyhtiön "Heikinkatu 13" yhtiöjärjestyksen vahvistamista. Tarkoituksena ei ollut yhden kivitalon hallinnointi vaan "ostaa taloja ja tontteja sekä rakentaa ajanmukaisia liike- ja asuinhuoneita" (Wiipuri 18.12.1908). Yhtiö saatiin kuntoon ja Ramsten myi sille keväällä 1909 kivitalonsa 800 000 markalla eli nykyrahassa 3,85 miljoonalla eurolla.

Aarne Pietinen Oy, 1937, HKM