Rehellisen työmiehen muisto

Työmiehen ystävässä oli vuonna 1875 kirjoitussarja Työn sankarit. Valitut henkilöt eivät olleet niinkään "työntekijöitä" vaan paremminkin keksijöitä eli sarjan aloitti Yrjö Stephenson ja häntä seurasivat Jaakko Watt, Höyrykoneen tekijät ja R. Polhem. Viidenneksi osaksi löytyi suomalainen mies, joka ei ole yhtä tunnettu kuin edeltäjänsä.

Suomi on köyhä maa, niin hyvin luonnon kuin älynki lahjoista. Siis ei meidän työmiehien seassa olekkaan maailman mainioita ilmestynyt. vaan hyvä vähäki. On meidänki maassa aina välistä joku elänyt, joka työn alalla, muiston ansaitsee. Semmoinen oli myös kihlakunnan vanhin eli herastuomari Martti Lassus, joka viime helmikuun 27 päivänä Karvatin kylässä Vöyrin pitäjää Pohjanmaalla päätti hyödyllisen elämänsä noin 70 vuoden ikäisenä. Tästä työmiehestä kirjoittaa A. S—g Hbl:n muun muassa seuraavaa:

Kihlakunnau vanhin Martti Lassus oli pohjaisessa Suomessa lavealta tunnettu kultaajataidostansa. Moniat Pohjanmaan kirkoista loistavat hänen ahkeralla kädellään hankitussa rikkaassa kultauksessansa. Kenenkään opettamatta oli hän siinä harjoittainut varsinaiseksi taideniekaksi. Munsalan kirkko, jonka sisällys on rikkaasti kullattu, loistaa vielä tänäänki alkuperäisessä kirkkaudessaan, ehkä Lassus jo 40 vuotta sitten sen kultasi.

Vainaja on elämässään myös osoittanut oivaa keksijä-älyä koneiden valmistuksessa. Mainittavin siinä suhteessa on jauhomylly, jonka valmisti Oonääsin koskeen Oravaisissa. Siinä ei kuitenkaan voinut vedenlaskua riittävään määrään myllyn eduksi käyttää. Tukholman kautta matkusti hän siis Ruotsiin, siellä Arbogan kaupunkissa tutkimaan uusia keksintöjä sillä alalla. Palattuansa valmisti hän myllynsä, joka uyt on esikuvana myllyn rakentajoille.

Kivenhakkaajana on Martti Lassus tullut lavealta tunnetuksi. Enimmät muistopatsaista Pohjanmaan etevimmillä haudoilla ovat hänen valmistamiansa, ja osoittavat neki sitä älyä ja ahkeruutta, kuin hänessä osoittui.

Kansan muinaismuistojen säilyttämistä ahkeroitsi hän kaiken ikänsä. Näitä pyhiä muistoja esi-isiemme ajoista ja pyrinnöistä kokoisi hän minkä ennätti. Usein oikeuspaikallaki jätti hän yksitoikkoset lakiasiat sikseen, kokoisi keräjiin kokoontnneet maanmiehet ympärillensä), haastoi heille tietojaan menneistä päivistä, sai vähän kultaki uusia tietoja ja kehoitti kansaa muinaismuistojaan säilyttämään. Nämät muistelmansa kirjoitti Martti Lassus kirjaan, joka Vöyrin kirkon arkistossa säilytetään.

Kansankoulut Pohjanmaalla saivat hänessä yhden etevimmistä puolustajitansa. Maan miehillä on tapana kansakouluja ja muitaki uusia vehkeitä vastustaa; mutta semmoinen ei ollut Lassus. Siitäpä, jos ei muusta, nähdään hänen terävä älynsä. Lempiällä, sydämestä lähtevällä ja sydämeen juurtuvalla puheellansa, sai hän kansalaisten vastahakoiset mielet muuttumaan; sillä sai hän kaikki ystäviksensä ja arvattavasti ei hänellä yhtään pähansuopaa eli vihamiestä ollutkaan. vielä viimeisinä elämänsä vuosina mietti ja puuhasi hän vaatetus- ja apurahastoa seudun kansakoulun käypiä köyhäin lapsia varten. Tämä jalo hanke raukesi kuitenki sikseen.

Kauan on tämän rehellisen työmiehen muisto pysyvä niillä tienoilla, missä hän eli ja ahkeroitsi kaikkea hyvää ja hyödyllistä; monet kaipaavat häntä ja hänen älykkäitä lempeöitä neuvojansa. Hänen hankkeensa, hänen työnsä elävät vastedeskin kaukaiseen tulevaisuuteen, ehkä hän itse, toimistansa väsynyt ijällisenä muutti haudan hiljaiseen lepoon. (Työnmiehen ystävä 25.3.1875)

Mårten Lassuksen muistiinpanoista julkaistiin jo hänen elinaikanaan Oskar Ranckenin toimittama kirja Några traditioner från Wörå (1862).

Elättioravia

Ilmoitus löytyneestä elättioravasta yllätti minut Keski-Suomessa 20.8.1877. En muistaakseni ollut ennen kuullut oravien pitämisestä lemmikkeinä, mutta haku sanomalehtiin toi esiin muitakin karanneita oravia sekä muita mainintoja, usein yhdistettynä häkkiin.

Lasten Suometar opasti 4.1.1856: 

Kesyksi saadaan orava vähällä aikaa. Se juoksee kuin kissa kartanolla. Kesynä syöpi orava leipää, keitetyitä lanttuja ja muuta ruokaa. Tuttu talonväki saapi sitä kurittaakin tukistamalla ja lyömisellä, josta se ei virka mitään. Hän tuntee nimnensä kutsuttaessa ja kuin on hyvällä mielellä, niin kurnaa hän äänellänsä kuin kissa. Ruokaa tahtoessa rupee orava istumaan ja nuolee hyväilijänsä kättä, Ihmisen poveen menee se mielellänsä makaamaan ja paneikse selällensä ja ottaa siinä pitkän unen. Aamuisella makaa orava pitkään ja on hyvin laiska. Etukäpälöillänsä pesee hän itsensä puhtaaksi ja pitää asuntonsa siivona, mutta muita paikkoja pilaa hän. Sievä se on varastamaankin. Kerran oli kesy orava ikkunan kolosta varastellut kaikki luutturätit kyökistä ja teki niistä pesän. Muutama kesy orava ei koskenut kotonansa mitään, mutta naapurissa, jonka väki oli tehnyt sille pahaa, kävi se varastelemassa ja pureksimassa kaikkia, mitä sai.

Sanomia Turusta 15.10.1889: 

Orava kotieläimenä. Eräällä peeheellä Nummen mäellä on jo neljä vuotta ollut kodissaan kesy orava, jota ei pidetä häkissä vaan saa vapaasti juosta huoneessa. Tämä orava saatiin nuorena kiinni, ja on se saanut niin hyvän kasvatuksen kuin orava voipi saada. Se tuntee nimensä, tulee heti huudettaessa ihmisten luo ja voipi tehdä pieniä konstejakin. Se on niin tottunut kotielämäänsä, että se voidaan päästä yksinänsä ulos kävelemään, ja huviltuaan kotvasen ulkona, palaa se aina isäntäväkensä luo ruokaa hakemaan. Sivumenneen mainittakoon, että sen ruokakuppi on pidettävä sangen puhtaana, muuten se ei huoli syödä siitä. Tämä hupainen eläin on isäntäväelleen sangen rakas, eivätkä he tahtoisi siitä luopua mistäkään hinnasta.

Pääskynen 11-12/1920:

Minulla on kesy orava. Se on aika hauska velikulta. Sen sain kiinni, kun asetin leivänmuruja aidalle, josta se kävi niitä syömässä. Jatkoin tätä menettelytapaa, kunnes se oli aivan kesy. 

 

Viime kesänä oli meillä orava elättinä yhden päivän. Se saatiin kiinni lakkiin, kun se metsätiellä juoksi. Sitte se aluksi pantiin suureen, lasiseinäiseen laatikkoon, jossa sillä oli kaikkea, mitä luulimme sen tarvitsevan. Ilmaa oli kylliksi, oli ruokaa, juomaa, pieni kuusi ja heinäkasa, jonne se heti piiloutui. Mutta kun sen sieltä vihdoin esiin kaivoimme, oli se kuollut, vapaudenko puutteesta vai mistä, — sitä emme tiedä. Ja kyllä se oli niin surkeita, että ainakin minä päätin, etten ikinä ota oravaa elätikseni. 

Kaksi Alankomaihin haudattua suomalaista

 

Valokuva: Jos van Zetten.
CC BY 2.0.
Wikimedia 

Alankomaan rannikkoa reunustaa kapeiden raarien nauha. Yksi näistä saarista on Terschelling, jossa on vanha hautausmaa nimeltä Strieperkerkhof.

Saarelle poikkesi lokakuun lopulla 1880 suomalainen merikapteeni.

Tulitornin päällysmies pyysi meitä tulemaan hänen huoneesensa juomaan kupin kahvia, jonka myös teimme. Puheltuamme yhtä ja toista, tuli myös puheeksi kuinka monta kymmentä laivaa vuodessa joutuu hukkaan tämän saaren rannalla, sillä siitä pistää pitkät ulkomatalat. 

Puhuessamme sanoi päällysmies löytyvän meren puolisella rannalla erään haudan, jonka päällä on kivi ja siinä kirjoitus, jota ei yksikään ihminen osaa lukea, vaikka sitä on paljon oppineita miehiä Gröningin yliopistosta käynyt katsomassa. Siitä haudasta kertoi hän käyvän kaikellaisia puheita saaressa, että siinä muka pimeinä iltoina kuului koiran haukkuminen, nähtiin palavan valkioita j. n. e., ja kuinka 2 vuotta takasin oli nähty enkelin istuvan koko päivän tämän kiven päällä, jota muka kaikki majakka-vahdit olivat nähneet. 

Kuultuani kaiken tuon, pyysin minä majakkamestaria, että hän olisi niin hyvä ja lähtisi näyttämään sitä paikkaa, jonka hän myös kernaasti teki. Tultuamme paikalle ja puhdistettuamme kiven, joka oli sammaltunut, pisti minulle jotakin outoa silmään, ja vähän aikaa kummasteltuani, sanoin majakkamestarille, että minä osasin sen lukea, jota hän ei missään tapauksessa voinut us koa. Vaikka sanoin että se oli minun äitinkieltä, suomea, väitti hän vain, että jos se olisi semmoista kieltä, jota vielä maailmassa puhutaan, niin kyllä siitä olisi selvä saatu. Näin oli latinaisilla kirjaimilla kir joitettu: 

"Cuollu ja hautattu tähän baiccan Jacobus Andreaccen boica Mutru syntyny Viiburi 28 Sebtember 1558 cuoli 15 October 1601. Jumala armaha meiden bäle cun caicci voibi Amen“.

Vähän ylömmä maalle päin on toinen hauta, jossa on seuraava ruotsinkielinen päällekirjoitus: "Captain Jacob Kumelius född i Gamla Garleby afled här den 30 September 1846 i sin 53 lefnads år".

 Luultavasti, ja aivan selvästikin, nuot hautakivet ovat laivakumppalein tekemät. Mutta mistä nuot kivet ovat saaneet, ei tämän kirjoittaja voi ymmärtää, sillä saaressa minä en huomannut mitään kiviä. Kivet ovat sinertävän taulukiven lajia, pehmeitä ja hakkamattomia, soikion tapaisia; kirjaimet selvästi näkyvät. Kaksi sataa vuotta takasin ei saaressa ole ollut yhtään ihmistä. (Uusi Suometar 8.11.1880)

Oletukset ja 1800-luvun tuomiokirjojen monipuolinen anti

Toimittaessani kevyesti viime viikon ajan julkaistua elinkautisvangin elämäkertaa tuli mieleen hyödyntää Kansallisarkiston Sisältöhakua. Tuppurainen ei ole tavallisin sukunimi ja elämäkerrasta sekä vankilistoista näkyi, missä oikeutta oli käyty, joten rajauksilla tuloslistaa saisi lyhennettyä.

Tärkeintä oli löytää metsänhaaskauskeissi, joka tarkentaisi Petter Tuppuraisen muuton Muhokselta Tyrnävälle. Mutta mikään yritykseni ei tuottanut yhtään Tuppuraista Oulun tuomiokunnan renovoiduista tuomiokirjoista. Mikä tuntui hieman omituiselta, kun Petterin isäkin oli oikeuden kanssa tekemisissä ja paikkakunnalla oli muitakin Tuppuraisia. 

Olin olettanut, että Sisältöhakuun oli syötetty samat/kaikki tekstit Tuomiokirjahausta. Vasta kun pysähdyin asiaa ajattelemaan muodostin ymmärryksen, että Tuomiokirjahaku perustuu Transcribuksella toteutettuun konelukuun ja Sisältöhaku Kansallisarkiston omaan ratkaisuun. Ja, kas, kun kokeilin Tuomiokirjahakua, Tuppuraisia alkoi löytymään Oulun tuomiokunnasta. Koska Astiassa ei enää/nyt näy koneluettua tekstiä, en päässyt tarkistamaan oliko Tuppurainen luettu Sisältöhakuun jotenkin järjestelmällisesti väärin vai oliko Oulun tuomiokunnan kirjat jääneet käsittelemättä Sisältöhakuun.

Tuomiokirjahaku tuotti niin paljon tuloksia, etten blogijulkaisua varten käynyt niitä kaikkia läpi. Katseeni kuitenkin kiinnittyi lukutulokseen "sysselsatt tillredande af mågis ka medel för att genom deras användande återställa Inhyseskarlen Johan Tuppurainen". Maagisten keinojen hakeminen 1800-luvun tuomiokirjoista ei ole käynyt mielessä, mutta ainakin tässä tapauksessa ne olivat mukana, joten mielenkiinnosta ja harjoitukseksi hain alkuperäisen tekstin esille. 

Kyseessä oli surullinen tapaus. Itsellisnainen Kaisa Andersdotter Väänänen oli Oulunjoen joen rannalla yrittänyt jotain taikakeinoja palauttaakseen Johan Tuppuraisen mielenterveyden. Väänänen oli kuitenkin joutunut veden varaan ja hukkunut.  Mukana oli ruumiinavauspöytäkirjansa kesäkuulta 1859.(*)

(*) Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:59 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. Muhoksen syyskäräjät 21.9.1859- §98, s. 166- 

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Kohti Siperiaa

Kun Petter Tuppurainen toukokuussa 1866 tuomittiin toista kertaa varkaudesta hän sai ensimmäistä kertaa varsinaisen vankeustuomion. Kahden vuoden työvankeutensa alkoi Turun Kakolassa kesäkuun alussa.(*) Omaelämäkertansa ei mainitse vapautumista Turusta ja hyppää monen vankilan ohi virkkeellä "v. 1870 vietiin minä Luostan linnaan ja pääsin sieltä vapaaksi samana vuonna ja vietiin sieltä Liminkaan". Petter tuli Hämeen kruununvankilasta Luostaan 24.2.1870. Sieltä hänet vapautettiin 7.6.1870, mutta kuvernöörin passituksella lähetettiin 11.6.1870 Turun linnanvankilaan, jonne hän saapui 26. päivä, mutta vapautettiin niin, ettei häntä kirjattu heinäkuun vankilistaan.(**)

Petterin kirkonkirjat olivat vuoteen 1872 Tyrnävällä (***), mutta hän ei omaelämäkerrassaan käytä kappeliseurakunnan nimeä, vaan syksyllä 1870 hän oli jälleen "Limingassa".

 Taas menin pastorin tykö ja tein siellä ahkerasti työtä. Ja hän olisi kauvemminkin pitänyt minun; mutta taas tuli Oulun markkinat, joilta en saanut olluksi pois. Pastori kyllä kielsi, peljäten että taas rupeisin elämään entiseen tapaani, mutta sain vihdoin rouvalta luvan ja lähdin kohta paikalla. 

Näillä markkinoilla varastin minä monta sataa markkaa, jotka hupasti kuluivat. Kotiin tulleena nuhteli pastori minua pahasta elämästä, josta hän oli saanut kuulla. Työ ei tahtonut enää käydä, semmenkin kuin taas Raahen markkinat olivat tulossa, joille minä lupaa pyytämättä lähdin. Näillä markkinoilla minä varastin hyvinkin monelta mieheltä tavaraa. Rohkenin kuitenkin palata takasin pappilaan. 

Täällä pastori kohta kysymään, kussa olin kulkenut, johon ylpiästi vastasin käyneeni Raahen markkinoilla. Siitä tuli pitkä kanssapuhe ja millaista se oli, arvaa lukia, kuin herännyt pappi ja paatunut pahantekiä joutuvat kanssapuheisiin. Minä tulin niin pahalle tuulelle, etten mennyt iltasellekkaan, vaikka käytiin monta kertaa käskemässä ja olisin jo samana iltana lähtenyt pois, jollei olisi ollut niin myöhäinen. 

Seuraavana aamuna lähdin pois ja tulin Ouluun ja aloin taas kulkea pahoissa paikoissa ja elin niin ilkiästi kuin suinki saattaa, ja kuin rahat loppuivat niin myin vaatteeni ja kuin liikavaattet loppuivat, niin vaihetin pitovaatteeni mitä kehnoimpiin ryysyihin. Usein ei ollut ruuastakaan tietoa. Varastamista ei myöskään ollut; sillä siihen aikaan ei kulkenut maalaisia kaupungissa. Viimein päätin varastaa eräältä rikkaaksi hoetulta kauppamieheltä ja teinkin sen, mutta saaliiksi sain paljasta vaskirahaa vähäsen. Riihiladossa sitte eroitin eriksensä, mitä oli käypää rahaa ja vanhanaikaiset myin pois summa kaupalla. 

Sitte kävin Iissä ja Oulujoella varastelemassa. Näillä rosvoreisulla varastin yhdestä talosta kaksi reppuryssän laukkua ja olisin kolmannenkin ottanut, mutta en voinut kantaa. Varastamat tavarani myin Oulussa. 

Niin lähdin Kajaanin markkinoille joulukuussa. Täällä jouduin sellaisen miehen pariin, jolla oli väärää paperirahaa. Näitä autin panemaan kaupaksi ehdolla, että saisin puolet saaliista. Tämä kaupan teko menestyi hyvin. Sitte mentiin tekemään enemmän väärää rahaa ja niitä lähdettiin kaupitsemaan Iisalmen markkinoille. Sitte menin kyytihevoisella toisen rosvon kanssa Jyväskylän markkinoille, mutta tulin täällä kiinni väärän rahan kaupitsemisesta. 

Tästä sain tuomioni kahdeksi vuodeksi Kakolaan ja 28 vuorokaudeksi vedelle ja leivälle. Näin vietiin miestä Turkuun, mutta pääsin Euran vanginvartialta karkuun. Ensiksi varastin vaatteita ja kuljin sitte monta vuorokautta tietämätäni missä. Eräs vaimo, jonka tapasin, sanoi että olin Nousiaisissa. Päätin nyt mennä Turkuun ja tulinkin ja myin juutalaiselle varastaman tavarani. 

Turusta lähdin Tampereelle. Yöt kuljin ja varastin pitkin tietä, päivät makasin metsässä. Tampereelle tultuani oli minulla tavaraa niin paljon kuin kantaa voin. Nämät myytyäni huvittelin itseni. Sitte lähdin Tampereelta kuljeskelemaan varastellen pitkin tietä milloin jalkasin, milloin varastetulla hevoisella, milloin kyydillä isävainajani maahanpaniaisiin Lappajärvelle. 

Näin tulin Laukkaan pitäjään, kussa minulla oli morsian. Hyvästi olin täällä vastaanotettu ja oleskelin siellä, kunnes tuli lähtö Jyväskylän markkinoille. Täällä minä taas pantiin kiinni hevoisen varkaudesta v. 1872. Sieltä minä lähetettiin Vaasan linnaan odottamaan tuomiotani. Se tulikin saman vuoden kesäkuussa. Ja nyt lähetettiin minä elinkautiseen vankeuteen Kuopion linnaan ja läksiäisiksi annettiin minulle 40 paria raippavitsoja linnan portilla. Keisariin panin anomuskirjan päästäkseni Sipiriaan, jonka sain v. 1877 ja pääsin lähtemään kesäkuun alussa samana vuonna.

Alpo Juntusen luettelossa Karkotetut suomalaiset Siperiassa autonomian aikana Petteristä on tiedot:

Tuppurainen Pekka Juha Tyrnävä Sen. oik.os. 1877 Da 100; Tuomittu Turun rangaistusvank.; VSV 1877/164 (570, 240); Tehnyt anomuksen päästä siirtolaiseksi Sip. ja sen. suostui, H:ki 5.3.1877; Mvs esitti asian keisarille, joka hyväksyi sen 8/20.4.1877.

(*) KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto - Eoa:205 Kruununvankilain vankiluettelot, II 1.4.-30.6.1866. Förteckning öfver de å Krono Spinnhuset i Åbo hållne häktade personer under loppet af April månad År 1866

(**) KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:249 Kruununvankilain vankiluettelot, 1.5.-30.6.1870, Kuopio Läns Arbetskompani juni 1870; KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto - Eoa:249 Kruununvankilain vankiluettelot, 1.5.-30.6.1870. Åbo kronohäkte juni 1870

(***) Kuopion lääninvankilan seurakunnan arkisto. Elinkautisvankien rippikirjat, I Aa:2, 1869-1877, 47

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Lisää rikoksia

Petter Tuppuraisen elämäkertaa keskikesästä 1864 alkaen:

Matkalla Kemistä Iihin rupesin varastamaan. Ensityökseni varastin eräältä vaimolta, joka palasi Oulusta, neljättä kymmentä ruplaa rahaa, lankapuntin, kahvia ja sokuria y. m. Nämät minä sitte myin tutuille ihmisille, joita minä tunsin sellaisia, jotka ostavat varastettua tavaraa, vaikka mitä; mutta halvan hinnan sain kumminkin minä aina, semminkin vaatteista, joita ei olisi ensinkään kannattanut varastaa ja tehdä ihmisille suurta vahinkoa vain niille hyväksi, jotka niitä ostivat, jollei täytymys olisi siihen pakottanut, kun ei aina saanut tarpeeksi rahaa. 

Koko tämän suven kuljeskelin minä Kemin, Iin ja Simon pitäjässä aivan kuin paholainen varastellen ja siirryin sitte Oulun jokivarrelle varastellen kärryiltä ja veneistä voipyttyjä, eväslaukkuja, konttia, matkavakkoja y. m., ja hautasin ne maahan tuttavan puutteesta, jolla ne olisin myynyt. 

Mutta näin kuljeskella ihan yksin metsissä tuli minulle ikäväksi ja menin sentähden Oulun kaupunkiin ja oleskelin siellä porttoin parissa muutamia päiviä varsin hauskasti niin kauvan kuin rahaa kesti. Uutta rahaa hankkimaan lähdin toisen kumppanin kanssa Liminkaan, siihen taloon, jossa ennen olin palvellut. Tavaraa saimme kaksi tynnyrin säkkiä, vaan ei rahaa. Varastettu tavara myytiin Oulussa, kussa on kyllä sellaisia, jotka ostavat varastettua tavaraa. Tästä varkaudesta pantiin minä epäluulon alaisena kiinni syyskuun 7 päivä. Tästä varkaudesta pääsin kuitenkin vapaaksi, kuin ei ollut selviä todistajia. 

Sitte lähetettiin minä Liminkaan ja määrättiin hakemaan itselleni palveluspaikka 30 vuorokauden kuluella. Nyt menin pappilaan kussa ennen olia palvellut tiedustelemaan, jos olisi vielä jäljellä siellä karkuun lähteissäni jättämiäni vaatteita. Mutta ei minua otettu vastaan lempiästi, niin lähdin sieltä mitään kysymätä tieheni. Pakkanen ahdisteli minua suvivaatteissa aivan ankarasti, eikä minulla ollut rahaakaan muuta kuin 3 markkaa. Minä turvausin sisareeni samassa kylässä ja sain häneltä lainaksi pienen turkin. 

Sinne tänne miettien; miten elää, miten olla, pidin parhaimpana neuvonani mennä Kajaanin markkinoille. Sinne meninkin ohi oman äitini kodon, poikkeemata häntä tervehtimään, kuin olin niin huonoissa vaatteissa ja ilman rahaa. Ahkeruuteni markkinoilla tuli hyvin palkituksi. Kuin nämät markkinat loppuivat oli minulla rahaa 300 ruplaa ja 30 ruplaa maksava hevoinen, ja sillä kuorma tavaraa, jota lähdin viemään Oulun markkinoille. Ouluun tultuani ostin kohta ensimäiseksi työkseni uljaan miespuvun. Sitte rupesin myymään Kajaanista tuomia varojani ja Oulun jokivarrelle hautaamiani. Viimiseksi myin hevoiseni. 

Nyt rupesin taas juomaan ja huoraamaan. Oulussa varastin toisen kumppanin kanssa toista sataa ruplaa. Sieltä läksin taas Liminkaan ja tulin jälleen pappilaan, kussa minä nyt otettiin vastaan paremmin, kuin edellisellä erällä, ehkä hyväin vaatetteni tähden. Mutta pastori oli hyvin murheellinen minun tähteni ja koetti neuvoa minua oikialle tielle, jolta minä olin kauvas eksynyt; mutta nämät hyvät neuvot menivät ihan hukkaan. Täältä lähdin Ouluun ja asuin siellä erään porton tykönä, kussa elettiin juuri kuin olisi jokapäivä ollut viimeinen. Sitte kuin rahat rupesivat vähenemään, niin rupesin kauppamiesten tuvissa varastamaan matkamiehiltä rahoja ja mitä hyvänsä sain. 

Näin kului aika helmikuun 16 päivään asti, jolloin minä pantiin kiinni irtolaisuudesta ja tuomittiin Hämeenlinnan oijenushuoneesen kuudeksi kuukautta. Sinne tulinkin huhtikuussa ja kävin siellä rippikoulua ja laskettiin sitte Herran ehtoolliselle. 

Täältä karkasin kuitenkin tammikuussa v. 1866 erään toisen kumppanin kanssa. Sitte varastimme Vanajalla, Hauhossa, Kangasalla ja muuallakin ja menimme myymään tavaroita Tampereelle, mutta jouduimme taas kiinni ja lähetettiin Hämeenlinnaan, kussa miehet olivat hyvin tutut ja pidettiin korjussa. 

Ojennuslaitoksen listaus vahvistaa elämäkerran tiedot ja tarkentaa karkauksen ajankohdaksi 4.1.1866. Petter saatiin kiinni Messukylässä jo kymmenen päivää myöhemmin ja hänet vietiin kruununvankilaan tutkintavankeuteen.(*) Toukokuussa kihlakunnanoikeudet tuomitsivat hänet varkauksistaan 40 raippapariin ja kahden vuoden työvankeuteen.(**)  Eli elämäkerran sanoin

Taaskin saimme kumpikin toisesta murtovarkaudesta 40 paria raippavitsijoja ja Kakolan rangaistushuoneeseen me määrättiin kahdeksi vuodeksi.

(*) Kansallisarkisto. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:203 Kruununvankilain vankiluettelot, I 1.1.-31.3.1866. Januari månads Förteckning öfver de vid Arbets och Korrektionsinrättningen å Koronobergs slott i Tavastehuslän insatte personer År 1866; Kansallisarkisto. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:202 Kruununvankilain vankiluettelot, I 1.1.-31.3.1866. Fånga Lista ifrån Tavastehus Slotts Häkte för Januari månad, år 1866, Fånga Lista ifrån Tavastehus Slotts Häkte för Januari månad, år 1866, Fånga Lista ifrån Tavastehus Slotts Häkte för Mars månad år 1866

(**) Kansallisarkisto. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:204 Kruununvankilain vankiluettelot, II 1.4.-30.6.1866. Fånga Lista ifrån Tavastehus Slotts Häkte för Maj månad år 1866

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Karkumatkoilla

Karatessaan lain kättä Petter Tuppurainen ei hankkinut väärennettyä papintodistusta...

Tein itseni rohkeeksi ja menin provastilta Abrahami Mäkelän nimeen pyytämään työkirja Tornioon. Se onnistikin, sillä mahdotonta oli provastin tuntea kaikkia pitäjän nuorukaisia. Tämä mies oli kotoperää samasta pitäjästä kuin minäkin ja oli palvellut Oulussa muutamia vuosia ja oli nyt itsellisenä. 

Kirjan kanssa menin Kemiin, ja olin talven eräässä talossa kortteeria ja kävin sieltä Tornion, ylä Tornion ja Raahen markkinoilla. Ketään ei hyödytä kertoella kaikkia ilketöitäni, joita tein joko yksin taikka muitten kanssa. Keväällä rupesin taas suvitrengiksi ala Torniossa. Tämä olikin minulle varsin mukava paikka; sillä talo oli lähellä kaupunkia, kunne joka pyhä ilta pääsin menemään ja kussa minä aina olin siellä, missä ilkeintä elämää pidettiin. Rahasta ei ollut puutetta ja suvi kului sentähden hauskasti ja hupaasti. 

Mutta syksyllä tapasin miehen, jolta olin varastanut arkun pappilaan muuttaissa. Tämä vaati minulta sovintoja, joita annoinkin hänelle. Mutta nyt rupesin pelkäämään, että hän antaisi minun ilmei nimeni väärentämisestä ja karussa olemisestani. Minä varastin sentähden hyvin rohkiasti ja lähdin Ruotsin puolella, siellä viettääkseni talvea. 

Mutta veljeni ajoi minua takaa, saavutti minun, toi takasin ja kutsui sen isännän, jolta vaatteita oli varastettu, katsomaan, jos minun hallussani olevat vaatteet olivat hänen. Nyt minä tunnustin kaikki, lupasin tuoda kaikki takasin ja rukoilin, että hän päästäisi minun irralle. Hän olisikin päästänyt, mutta ei veljeni sallinut, vaan toi vallesmannin, joka pani minun rautoihin ja lähetti Oulun linnaan. 

Täällä nyt olin muitten pahantekiäin parissa, joista opein enemmän pahuutta. Nämät luulivat, että tämä oli ensimmäinen tekemäni varkaus, josta heti kohta jouduin kiinni, ja koettivat neuvoa, kuinka minun vasta tulisi olla viisaampi. Huono viisaus, jossa eivät itsekkään olleet tarpeeksi viisaita; sillä eipä heidänkään viisautensa voinut estää heitä kiinni tulemasta. Lyhyet ovat ainakin vääryyden ja petoksen jäljet. Murheessa ja surussa ensi alussa ollessani lohduttivat he minua kaikilla ilkeyden keinolla ja vääryyden innolla. Minua ei ensimmältä huvittanut kuulla, kuin nämät kehuivat pahoja töitänsä ja neuvottelivat, kuinka ne edeskäsin saataisin hyvin luonistumaan; mutta ennen kuin talvi oli kulunut puoliväliin rohvastuin minäkin jo kehumaan pahuuttani, ja alinomaisena keskustelemisena oli mistä ja kuinka, irti päästyä, helpoimmin saataisin rahaa ja tavaraa. Maaliskuussa v. 1864 sain tuomioni ja se oli 40 paria raippavitsoja ensimäisestä murtovarkaudesta, ja väärästä papinkirjasta menetin kunniani.

Vankilistojen mukaan Petter Tuppurainen oli saapunut Oulun kruununvankilaan 25.11.1863. Puolisen vuotta aiemmin sinne oli tullut Muhoksesta varkaudesta syytetty Johan Tuppurainen, jonka täytyy olla Petterin isä, jonka rippikirjan mukaan hovioikeus tuomitsi 6.3.1864 varkaudesta 24 pariin raippoja ja kirkkorangaistukseen.(*)

Petter sai samaisessa maaliskuussa kihlakunnan oikeuden tuomion, joka vaati sakkoa, 40 paria raipaniskuja, kirkonrangaistusta ja kunnianmenetystä. Tuomio alistettiin hovioikeudelle, joka vahvisti sen sellaisenaan ja Petter lähti vankilasta kesäkuun alussa Ala-Tornioon rangaistavaksi (**) 

Rangaistukseni kärsittyä rupesin suvitrengiksi samalle isännälle, jota edellisenäkin suvena olin palvellut. Mutta eipä työnteko enää ollut niin mieluista, kuin ennen. Kyllä oli aikomuksenani tehdä työtä, mutta samalla joutui mieleeni, että näin suvella kelpaisi paremmin elää rosvona, kuin työmiehenä. Heinäkuun 10 päivä lähdinkin karkuun, mutta tätä vapauttani en saanut kauvan nauttia, sillä nimismies pani minun kiinni jo saman kuun 15 p. ja lähetti minun Kuvernööriin. Kemin vanginvartialta pääsin kuitenkin karkuun. 

(*) KA. Muhos IAa:20 Rippikirja, Tilattomat, Leh-Ö 1861-1879, 1014; KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:187 Kruununvankilain vankiluettelot, I 1.1.-31.3.1864 1864-1864. Oulun kruununvankila maaliskuu 1864 

(**) KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto - Eoa:189 Kruununvankilain vankiluettelot, II 1.4.-30.6.1864 1864-1864. Oulun kruununvankila huhtikuu 1864, toukokuu 1864, kesäkuu 1864