Velkavankeuden loppu

Karl August Tavaststjerna (Juhani Ahon suomentamana) kuvasi tarinassaan Väärinkäsitys tunnelmaa velkavankeuden viimeisenä päivänä:

Vankilan ylikerrassa lähellä sen luoteista kulmaa oli Heikki Hytönen saanut auki velkavankilansa ikkunan. Iltarusko oli jo kadonnut ja rauhassa voi hän hengittää viileää ilmaa, — velkavankeja ei pidetty tiukalla, eiväthän ne olleet vaarallisia pahantekijöitä. Raollaan oli ikkuna sentään ja sen takana tuumaili Hytönen omia tuumiaan.

Huomenna on hän istuttavansa istunut ja pääsee kotiinsa heinäajaksi, pieneen mökkiinsä Pieksämäellä. Siltavoudin velka on siis silloin maksettu! Alussa oli Heikki Hytönen kyllä valitellut saamamiehen kovuutta, kun panettaa hänet kahdenkymmenen markan velasta kiinni kiireimpänä työaikana, mutta muutamien päivien kuluttua hän rauhoittui. Entäpä sitten, vaikka tässä nyt istuukin, — eihän tuosta kunniakaan mene! Akka ja vanhin poika hoitavat kyllä mökkiä sill'aikaa, — ja onhan tässä oikeastaan itsekin rahaa ansaitsemassa. Puhdasta rahaa ansaitsemassa! Huomenna on velka maksettu, tuntui oikein hyvältä sitä ajatellessa. Hulluhan se on tuo siltavouti, joka tällä tavalla velkaansa maksattaa, vaan oma asiansapahan lienee.

Hytönen oikasi vähän kankeita jäseniään ja ajatteli sitä, miten hän muutamain päiväin perästä kotiniityllään viikatetta heiluttaa, — eivät ne vielä liene kotiniittyä niittäneet.

 Satakunnan Kansassa 10.10.1937 julkaistusta artikkelista selviää, että

Vuoden 1734 laki määrää velkavankeuden ja työpakon velkojan aseiksi velallista vastaan. Velkavankeutta käytettiin jonkinlaisena vakuuskeinona ja myöhemmin tavallaan ulosottovälineenä. Velkavankeuden tarkoituksena oli nimittäin pakottaa niskoiteleva velallinen ilmaisemaan salatut omaisuutensa. On kuitenkin huomattava, että velkojan oli suoritettava velallisen ylläpitokustannukset, ellei velallinen itse kyennyt niitä maksamaan. [...]

Vuonna 1868 annettiin täällä asetus, joka määräsi velkavankien käytöstä ja samalla antoi velkojalle oikeuden käyttää velallista työssä velkansa suorittamiseksi. Viimeksi mainittua asetuksen kohtaa ei liene täällä kuitenkaan koskaan käytetty. Joulukuun 3 päivänä vuonna 1895 velkavankeus poistettiin.  

Vielä käytössä olleena velkavankeutta kritisoitiin Wuoksessa 4.3.1893 m.m. näin:

Velkavankeus ei ole sellainen velan ulosotto keino, jolla velan antaja tulisi omansa takaisin saamaan. Pikemmin voimme sitä nimittää kuritukseksi ja rangaistukseksi velallista kohtaan. velkavankeudella ei velkoja saa omaisuuttaan useastikaan takaisin, vaan menettää yhäti entisen lisäksi kun ylläpitää velallisen vankihuoneessa. Ainoa hyöty siitä on, jotta saapi kerskua ja iloita kostostaan saadessaan riistetyksi toiselta vapauden. 

Tosin saattaa hän toivoa, että velallinen ennemmin maksaa velkansa kuin lähtee vankeuteen, mutta jos velallinen on niin köyhä ettei voi maksaa, niin täytyy hänen sinnekin mennä. Tästä on velkojalle toinenkin vaara tarjona. Velallinen saattaa tehdä — päästäkseen velkavankeuteen menemästä — konkurssin ja senkään kautta ei velkoja tule kuin osan omaisuudestaan takaisin saamaan joten siltäkään puolen ei velkojalle ole hyötyä, vaan päinvastoin lopullinen tappio. velkavankeus ulosottokeinona ei ole siis miltään kannalta katsoen velkojalle eduksi. Jos velkoja sitä vastoin käyttäisi muita laillisia pakkokeinoja, voisi hän aina vähin erin omansa takaisin saada, ja niissä ei ole vaaraa, jotta kulungit joutuvat velkojan vahingoksi.

Tavastjernan tarina ilmestyi kokoelmassa Kertomuksia ja kuvauksia (1896). 

Historian väitöskirjan tekijäksi 1880-luvun lopulla

Selvitettyäni kolmen hylätyn väitöskirjan vaiheet lienee aiheellista tarkastella myös edes yhtä hyväksyttyä. 

Oskar Adolf Forsström (myöh. Hainari) syntyi Tohmajärvelle 7.3.1856 postimestarin pojaksi. Hän suoritti ylioppilastutkinnon 1876 ja aloitti yliopisto-opinnot. Näistä elämäkerturinsa Oskar Relander kertoo

Hänen opintonsa suuntautuivat etusijassa historian alalle, myös luki hän filosofiaa, estetiikkaa ja suomea. Hänen hyvin tehdyt muistiinpanonsa prof. Estlanderin luennoilta kulkivat monissa käsissä ja auttoivat monta selviytymään tutkinnossa. Historiassa Suomen historia ja muinaistutkimus erityisesti häntä viehättivät, ja niihin kohdistuivat hänen harrastuksensa, ajatuksensa ja työnsä suuressa määrin pitkin ikää. Yrjö Koskinen ja J.R. Aspelin olivat hänen opettajiaan. Filosofiassa hän luki joitakuita Hegelin teoksia. Hegelin historian filosofia näytti tehneen häneen syvimmän vaikutuksen. Myöhemmin luki hän hartaasti Langen teosta Geschichte des Materialismus.

Julius Krohnin kanssa joutui hän ystävälliseen suhteeseen. Hän tarjoutui auttamaan Krohnia Suomen Kuvalehden toimittamisessa, ja kirjoitti silloin tällöin jonkun kirjoituksen Kuvalehteen, käyttäen nimimerkkiä "Virta". Mainittakoon hänen kirjoituksistaan vaan "Europan alkuasukkaat", koska ne harrastukset, jotka saivat hänet sen kirjoittamaan, jatkuivat pitkin ikää..- Kun v. 1878 Suomen kaarti palasi Turkin sodasta, oli Hainari Suomen Kuvalehden puolesta sitä vastassa ja kirjoitti siitä kuvauksen. Tämä tehtävä nuoresta ylioppilaasta tietysti tuntui hyvin tärkeältä ja mieltä kiinnittävältä. 

 

Kirjoittaminen tai ainakin nimimerkin käyttö näyttää rajoittuneen vuoteen 1878. Suomennosten ja Relanderin mainitsemien artikkelien ohella Forsström elämäkerrat äidinisästään Kaarlo Kustaa Polviander ja Saksan keisarista Vilhelm I sekä artikkelin Indian kalliotemppeleistä. Kirjoittamisen loppumista selittää se, että Forsström jätti opinnot Helsingissä ja muutti Jyväskylään. Yliopiston matrikkelitietojen perusteella hän oli "lukuvuotena 1878-1879 viransijaisena hoitanut voimistelun ja ruotsinkielen opetusta Jyväskylän kansakoulunopettaja-seminaarissa", "lukuvuotena 1879-1880 suorittanut anatomiallisen dissektiooni-kurssin Yliopiston anatomiallisessa oppilaitoksessa; suorittanut käytännölliset opettajanäytteet voimistelussa Helsingin normaalilyseossa 23 p. Huhtik. 1880" ja "lukuvuotena 1880-1881 niinikään viransijaisena hoitanut voimistelun, yleistajuisen anatomian ja ruotsinkielen opetusta Jyväskylän opettajaseminaarissa"..

Syksyllä 1880 Forsström piti Jyväskylän Brahe-juhlassa "onnistuneen esitelmän, jossa hän kuvailtuansa Suomen oloja ennen "krevin aikaa" esitti tärkeimmät kohdat Pietari Brahe'n suurista ja jaloista toimista maassamme" (Päijänne 15.9.1880). Vuoden vaihtuessa Forsström ryhtyi sivutoimenaan Päijänteen toimittajaksi. Syksyllä 1881 hän sai kahdeksi koevuodeksi nimityksen lehtorin Sortavalan kansakoulunopettaja- ja opettajatarseminaariin opetusvelvollisuudella voimistelussa, yleistajuisessa anatomiassa, fysiologiassa ja terveysopissa (SWL 18.8.1881). Kesäkuun lopussa Jyväskylä jäi taakseen (Päijänne 16.11.1881). Seuraavan vuoden puolella Forsström sai yliopistosta kandidaatin paperit.

Vaikka Forsström oli nyt pätevä voimistelun opettaja, menneisyys ei häneltä unohtunut. Hän sai matkarahan Venäjän Karjalan muinaisjäännösten tutkimista varten (SWL 26.5.1882). Kesällä 1882 hän kävi yhdessä J. A. Lylyn kanssa Aunuksessa ja he luovuttivat Suomen muinaismuistoyhdistykselle 89 kiviesinettä ja joitakin rautakauden koruja (US 1&8.4.1886, Relander). Matkalta palattuaan Forsström puhui Kurun jahti- ja eläinsuojelusseuran vuosijuhlassa  "kivi- vaski- ja pronssiajoista, huomauttaen kuinka niillä aikakausilla eläneiden kansain toimeentulot ovat olleet huonot" (US 21.8.1882). Yliopiston matrikkelitietojen perusteella Fohrström hoiti lukuvuosina 1882-1887 Suomen historian opetusta Sortavalan yksityisessä tyttökoulussa.

Vuonna 1883 Forsström avioitui Tilma Haganin kanssa. Seuraavana talvena Forsström oli Salmen pitäjän metsässä karhujahdissa ja ampui karhun kuolemaan johtaneen laukauksen. Hän kunnostautui samoin myös Jaakkimavaarassa. (Nya Pressen 14.2.1884). Syksyllä 1884 virkansa vakinaistettiin (SWL 1.9.1884). Joulukuussa 1885 hän oli karhujahdissa Suojärvellä (Sporten 1/1885). Pari vuotta myöhemmin Suojärven metsästysretkellä, jossa kaatui viisi karhua, oli mukana O. Relander ja myös brittiläinen John Abercromby (Nya Pressen 14.1.1887, Abercrombystä enemmän Juho Pekkarisen gradussa ja väitöskirjassa). Relanderin mukaan metsästyksen kohteena oli myös kansatieteellinen esineistö. Kirjoittaminen ei unohtunut ja Valvojassa 1/1886 julkaistiin Forsströmin artikkeli Kuvaelmia Itä-Karjalasta. 

Päivän uutiset 8.8.1888

Mikään ei suoraan selitä sitä, miksi Forsström innostui "osaksi valtiovaroilla" oleskelemaan Tukholmassa kesinä 1887 ja 1888 ja kirjoittamaan Riksarkivetin löydöksistään väitöskirjan. Relander ohittaa suorituksen hyvin lyhyesti: "Tutkimustensa tuloksena hän julkaisi väitöskirjansa "Inkerinmaan oloista Ruotsin vallan aikana". Aineksia oli kumminkin koottu paljon enemmän kuin hän ehti käyttää." Myöskään väitöskirjan esipuheesta ei selviä, miksi Forsström oli ryhtynyt toimeen tai se, miksi hän oli selvittänyt nimenomaan Inkerinmaan historiaa. Väitöskirjaansa hän puolusti 26.4.1890 eli sopivasti ennen promootiota 30.5.1890.

Polkupyöräntekijä 1869: Alexander Sauren?

Polkupyörän kehitys lähti tosissaan vauhtiin 1860-luvulla, jolloin kehitetty malli muistutti tekniseltä ratkaisultaan lapsuuteni kolmipyöräisiä eli polkimet olivat kiinni etupyörässä. Näitä alettiin tuottaa vuonna 1868 Pariisissa tehdasmaisesti ja ensimmäisiä kappaleita odotettiin Suomeen vuoden 1869 purjehduskauden alkaessa. Innostus oli niin suurta, että eri puolilla Suomea tehtiin polkupyöriä itse.

Kuopiossa kävi Varkauden rauta-tehtaalta "eräs herrasmies, joka gymnasi-torilla näytti hra Sauren'in tekemällä Veloceped'ellä kiitettävän taidon" (Tapio 5.6.1869). 

Kontekstista voisi ajatella, että herra Sauren vaikutti Varkauden tehtailla. Mutta myös Kuopiossa oli arvostettu Sauren, jota tosin useimmiten kutsuttiin nikkarimestariksi.

Elämänsä lopulla rippikirjaan merkittiin, että Alexander Sauren (s. 29.12.1821) oli syntynyt Hattulassa tai Hollolassa, mutta häntä ei löydy kummankaan kasteista. Sauren ilmaantui Kuopioon mennessään 20.7.1848 naimisiin Brita Elisabet Holopaisen (s. 1803) kanssa. Tämän aiempi mies Jonas Norrgren (s. 1799) oli kuollut 18.11.1846. Norrgren oli ollut nikkari, joka oli otettu porvariksi Kuopiossa vuonna 1829. Avioliiton myötä Sauren sai useita lapsipuolia, joiden esikoinen oli vain kuusi vuotta häntä vanhempi (RK Kuopio 1823-36, 218;  1837-47, 255).

Tapio 4.3.1876

Uusperhe asui tontilla 67 (RK Kuopio 1848-58, 418; 1859-68, 21). Olo ei ollut täysin sopuisaa, sillä kun tontin omistusta selviteltiin kaksi poikapuolista oli lähtenyt eikä olinpaikkaansa tunnettu. (FAT 25.11.1878)

Saurenin edistyksellisyydestä ja muistakin ominaisuuksista kielii se, että hän oli Kuopion palokunnan varhainen ja pitkäaikainen johtaja (Tapio 28.6.1873; Tapio 23.4.1884). Kuopion Verotalon rakennushistoriallisen selvityksen (pdf) mukaan hän jopa 

luonnosteli tiilisen ruiskuhuoneen fasadia jo kesällä 1863 Kustaantorin laidalle. Samalle tontille kaavailtiin myös raatihuoneen paikkaa, ja 1864 Saurén laati suunnitelman, jossa ruiskuhuone sijoitettaisiin raatihuoneen siipeen. Suunnitelma ei sellaisenaan toteutunut, mutta ajatus toimintojen yhdistämisestä jäi itämään.

Sauren näyttää toiminaan rakennusmestarina, sillä myöhemmin mainitaan tekemänsä "eskissi-piirros maneesin muodostamisesta basaariksi" (Tapio 25.5.1881)

Sauren solmi toisen avioliittonsa Kristiina Miettisen (s. 7.8.1855) kanssa marraskuussa 1874 ja tämän kuoltua viisi vuotta myöhemmin vei keväällä 1880 vihille Anna Sofia Remeksen (s. 15.2.1862 Rantasalmi) (RK Kuopio 1869-80, 140). He muuttivat vuonna 1891 Joensuuhun (RK Kuopio 1886-92, 379). Sauren osti sieltä rakentamattoman tonttimaan (Karjalatar 30.6.1891; RK Joensuu 1891-1900, 141)

Kuka muistaisi Hans Henrik Aspegrenia?

Kun kirjoitin tekstin Kuka muistaisi Guntlackia?, lisäsin jälkikirjoituksen

P. S. Tukholman kaupunginvankilan listoista löytyy tietenkin suomalaisiakin. Tällä kertaa huomasin Dagligt Allehandassa 11.1.1770 joulukuuta koskevan kirjauksen "Magister Docens wid Kongl. Academien i Åbo, Johan Hinric Aspegren, för grofwa utlåtelser emot det Hederwärda Bonde-Ständet, med mera; Ransakningen har sedermera blifwit til Höglofl. Kongl. Hof-Rätten inlemnad". Täysin vastaavaa maisteri-dosenttia en Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista löytänyt. Lähimpänä mielestäni Hans Henrik Aspegren.

Aivoni eivät ole toimineet normaalisti, sillä Johan ja Hans ovat saman nimen variantteja, joten tietenkin olin löytänyt oikean, Mustasaaressa 9.4.1741 syntyneen, miehen. Ylioppilasmatrikkeli tietää hänen aloittaneen Vaasan triviaalikoulun oppilaana 3.11.1747 ja Turun yliopistossa kevätlukukautena 1760. Vaajakallion maanmittarimatrikkelin mukaan tirehtööri Runeberg otti hänet auskultantiksi jo vuonna 1762.

Yliopistollisten opinnäytteiden attribuutiossa 1700-luvulla pitää olla varovainen, mutta aiheensa puolesta Pehr Kalmin ohjauksessa vuonna 1763 valmistunut Försök til en historisk, geometrisk och physico-oeconomisk beskrifning öfwer Pedersöre sokn i Österbotn. Första delen, Öfwer sjö-staden Jacobsstad ja vuonna 1766 valmistunut jatko-osa Andra eller Historiska Delen ovat Hans Henrikin omia tuotoksia. 

Välillä Hans Henrik oli ehtinyt käydä Tukholmassa (Stockholms Weckoblad 20.7.1765) ja hän saapui kaupunkiin myös marraskuussa 1769 (Stockholms Weckoblad 25.11.1769). Matkustajalistan mukaan Hans Henrik asettautui asumaan Södermalmille eli hän ei tullut kaupunkiin vankina. Hänet pidätettiin 8.12.1769 ja tuotiin vankilaan seuraavana päivänä. Asiansa eteni hovioikeuteen tammikuussa (Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) Bild 70 (AID: v567671.b70, NAD: SE/RA/1340101); Dagligt Allehanda 11.1.1770; Dagligt Allehanda 14.2.1770; Dagligt Allehanda 14.3.1770)

Hans Henrik pääsi vapaaksi 7.2.1770 ilman rangaistuksia (Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) Bild 160 (AID: v567671.b160, NAD: SE/RA/1340101)). Seuraavina vuosina hän työskenteli "osaksi auskultanttina, osaksi varamaanmittarina" Pietarsaaren pitäjässä, mutta "eroitettiin siitä toimesta sopimattomana", todetaan E. O. Vaajakallion maanmittarimatrikkelissa. Käsialaansa on komea Kansalliskirjaston digitoima kartta.

Hans Henrikin isä Gabriel Aspegren muistetaan erityisesti puutarhastaan. Siitä kirjoittamansa yksityiskirjeen osa julkaistiin Inrikes Tidningarissa 3.3.1774. Toukokuisella Tukholman matkallani Riksarkivetissa sain käsiini Hans Henrikin piirtämän puutarhan kartan. 

Isän oppeja kirjaantui Hans Henrikin vuonna 1777 valmistuneeseen opukseen

Pedersöre landtman eller Tankar om landtbrukets hinder och hjelp i Pedersöre sokn af Österbotn och Wasa län; aflemnade på sin faders, probstens ... Gabriel Andersson Aspegrens befallning, af Hans Henric Aspegren. ... Wasa, 1777

Kyseessä ei ollut paikallisopas vaan julkaisua myytiin myös Tukholmassa.

Hans Henrik Aspegren kuoli Pietarsaaren pitäjässä 15.5.1790.

Anna Charlotan elämän useat vaiheet

Anna Charlotta Sallmén syntyi Raumalla 22.5.1853 ja kastettiin edesmenneen isänäitinsä kaimaksi. Hän oli vanhempiensa esikoinen, mutta perheeseen kuului sisaruspuolia äidin aiemmasta avioliitosta.  Solmimansa avioliiton myötä Anna Charlotan isä Paul Isak Sallmén oli jättänyt meren ja ryhtynyt kauppiaaksi. Anna Charlotta ehti tutustua äidinisäänsä Johan Michael Ilvániin, joka oli myös ollut merillä ennen kauppias- ja laivanvarustajauraa, mutta jäi raumalaisten muistoihin hyväntekijänä ja rukoilevaisten herätysliikkeen aktiiviina. Testamenttivaroillaan Raumalle palkattiin ensimmäinen diakonissa, joka asui Anna Charlotan perheen kanssa. [3, 4] 

Anna Charlotta vietti varhaislapsuutensa Raumalla, mutta pääsi toisinaan isänsä mukaan laivanveistänölle ja vietti kesiä Korkiakarissa, jossa "muljattiin kiviä, soudettiin, purjehdittiin".[1] Seurana olivat sisaruspuolten lisäksi pikkusiskot Laura Augusta (s. 1.9.1854) ja Olga Alexandra (s. 11.8.1856). He menettivät äitinsä 6.3.1865 ja saivat äitipuolekseen tätinsä. Tytöt lähetettiin käymään koulua Turussa ja sieltä palattuaan Laura Augusta perusti Raumalle koulun.[1,4, 5]

Vuonna 1870 Raumalle tuli kaupunginlääkäriksi Johannes Collan. Hän oli maaliskuussa 1868 mennyt naimisiin Anna Charlotan sisarpuolen kanssa, mutta kuolemaan päättynyt avioliitto kesti vain muutamia kuukausia. Anna Charlotan häitä Johannes Collanin kanssa vietettiin 17.11.1870. Perheeseen syntyivät Raumalla Paul Zakarias 1.10.1872, pariviikkoisena kuollut Karl Johannes 25.7.1874 ja Anni Sofia 13.1.1876 [4, 6]

Anna Charlotan aviomies valittiin vuonna 1879 piirilääkäriksi Pielisen piiriin ja perhe muutti Nurmekseen, jossa syntyivät pojat Kaarle Juhani Mikael 22.7.1881 ja Yrjö Wilho Rafael 27.6.1887. [4, 6] Tytär Anni lähetettiin kouluun Kuopioon. [2]

Perheenäitinä ja lääkärinrouvana toimimisen ohessa Anna Charlotta perusti työpajan, jossa tehtiin ikkunaverhoja ja pellavaisia pöytäliinoja. [7] Tyttärensä muistelman mukaan

Anna Charlotta hoiti kotia, raivasi ihanan puutarhan, rakennutti suuren keittiön, pihalle terassin ja lamminrantaa hän valtasi perunamaata varten. Lapset saivat äidin ommellessa istua hänen vieressään ja tutustua Luonnon kirjaan, Maamme kirjaan ja ruotsinkielen senaikaiseen konstikkaaseen kirjoitustapaan. Samalla Anna Charlotta itse oppi suomenkieltä rakastamaan. Vänrikki Stoolia hän luki ruotsiksi ulkoa lapsilleen. Usein hän retkeili lastensa kanssa, milloin hevosella ajaen, milloin kävellen, hiihtäen tai mäkeä laskien. Milloin paikkakunnalla oli yhteisiä juhlia, niin hän opetti siellä kirjasta katsoen lapsille ruotsalaisia laululeikkejä, suomalaisia ei silloin ollut vielä olemassa.[1]

Juuri ennen kuin perhe muutti Nurmeksesta pois, koko kirkonkylä paloi 20.7.1891. Syksyllä siirryttiin Uuteenkaupunkiin, josta saamaansa virkaa Anna Charlotan mies ei kauaa hoiyanut, vaan kuoli ennen vuoden loppua.[6] 

Anna Charlotan esikoispoika oli päässyt ylioppilaaksi keväällä 1891, mutta hänellä ei ole osoitetta ylioppilaiden osoitekalenterissa ennen syyslukukautta 1892. Tuolloin ilmoittamansa Vuorimiehenkatu 9 on sama, jonka Anna Charlotta antoi vuosien 1893 ja 1894 yleiseen osoitekalenteriin. Vuodesta 1895 alkaen hän asui Eläintarhan huvilassa 5, josta seuraavana vuonna kannusti tyttärensä polkupyörämatkalle ympäri Suomen.[8] Tyttären muistelman mukaan

Anna Charlotta muutti silloin Helsinkiin kouluttaakseen siellä lapsiaan. Samalla hän itse kävi Ateneumissa piirustamassa ja kutomakoulussa kutomassa. Jonkin aikaa hän oleskeli eräällä maatilalla oppiakseen maanviljelystä ja karjanhoitoa. Hänen vanha isänsä oli näet muuttanut asumaan maatilalleen ja toivoi, että kun hän sen kerran jättäisi, niin Anna Charlotta tarttuisi remmiin. Näin kävikin.[1]

Anna Charlotan sä oli ostanut Eurasta Vaaniin rusthollin, jota myös kartanoksi kutsutaan. Tytär jatkaa

Paikkakunnan eräät isäntämiehet, joitten mielestä ei nainen kyennyt yksin tällaista työtä tekemään, tulivat kosioretkelle — lienevätkö sitten kosineet häntä tai hänen tilaansa. Mutta Anna Charlotta vastasi heille, että hän tahtoi koettaa yksin tulla toimeen. Niinpä hän sitten tarttui työhön kourin jäntevin. Tilalle rakennettiin uusi, suuri navetta 100 lehmää varten (ei niitä kuitenkaan koskaan liene niin monta ollut), talli rakennettiin 20 hevosta varten, niinikään suuri sikala, pikku meijeri, saha, kaivoja y.m. työväenasuntoja korjattiin, ryhdyttiin järkiperäiseen maanviljelykseen ja metsänhoitoon, rakennettiin ulkotila erään suon reunaan, jota suota sitten ryhdyttiin viljelykselle valtaamaan, ja toista suurempaa suota kuivatettiin yhdessä muitten kanssa. 

 

Tilalle perustettiin oma kansakoulu ja siellä pidettiin lukuunottamatta koulua jos jonkinmoisia kursseja. Naisten työhuoneissa paukkuivat pirrat, siellä kudottiin m.m. nuoren Suomen ensimäiset kansallispukukankaat. Miehet taas ahersivat puhdetöissä, valmistaen yhtä jos toista taloudessa käytettävää esinettä. Isäntäemännän suhdetta alustalaisiinsa kuvaa se, että häntä aivan yleisesti kutsuttiin "Vaaniin mammaksi". 

 

Tuota vauhdikasta menoa — suuren talon isäntänä ja emäntänä olemista — kesti 20 vuotta. Sitten tuli tilaisuus jättää työ nuorempiin käsiin: oma poika tarttui ohjaksiin. Voimat olivatkin jo heikentyneet, osaksi sodan aikana läpikäytyjen kokemusten kautta, osaksi myöskin pienen tapaturman aiheuttaman vaurion, joka vaikeutti tarmokasta työskentelyä. 

 

Anna Charlotta Collanin päivätyö oli tehty. Hän siirtyi asumaan tyttärensä luo Helsingin läheisyyteen, jossa hänen viimeiset elinvuotensa kuluivat. Siellä hän edelleen harrasti kutomista ja otti osaa tulevan pikkukirkon hyväksi työskentelevän ompeluseuran toimintaan. [1]

Helsingin läheisyydellä tarkoitetaan Leppävaaraa ja pikkukirkolla sen kappelihanketta. Anna Charlotta kuoli 77-vuotiaana Diakonissalaitoksella 5.10.1930.[9] 

Lähteet:

[1] Tuikku (Anni Collan): Suomalaisia naisia eri aloilta. Eräs naiskohtalo. Suomen tyttö 3/1934
[2] Ester Alanko: Piirteitä Anni Collanin varhaisimmasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Suomen tyttö 1/1936
[3] Raumalaisen muistokirjoituksen täydennysharjoitus
[4] Anna Charlotan Geni-profiili ja siihen linkitttyvät profiilit
[5] Ulla Heino. RAUMA : Idylliä ja tehokkuutta 1875-2000. 2002, 210
[6] Suomen Wirallinen Lehti 28.12.1891
[7] Pentti Virrankoski. Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944. Historiallisia Tutkimuksia 186. 1994, 78
[8] Suomen yliopiston luettelo, syksy 1892, 41; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1893; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1894; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1895; Adresskalender för Helsingfors stad 1896; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1897
[9] Uusi Suomi 8.10.1930

Vuonna 1909 hävinnyt Helsinki

- Helsingin huutokauppakamarin välityksellä myytiin lauantaina pari vanhaa puista asuin- ja ulkohuonerakennusta tontilta n:o 2A Maneesikadun varrella. Puurakennusten sijalle tulee rakennettavaksi komea kivitalo ja vanhat rakennukset tulevat vietäviksi Espooseen. (US 24.2.1909)

- Tontille n:o 10, Aleksanterinkatu n:o 7 aikoo osakeyhtiö Union rakentaa 3-kerroksisen liiketalon kivestä, etusivu Aleksanterinkadulle. [...] Tontilla oleva mitätön, vanha puurakennus tulee revittäväksi ja Aleksantorin- ja Fabianinkadun kulmassa olevassa vanhassa kivirakennuksessa tehdään erinäisiä rakennusmuutoksia. (HS 7.3.1909)

- Eilen myytiin julkisella huutokaupalla I-Heikinkadulla n:o 9 Ylioppilaskunnan omistamat kolme puurakennusta 5,513 mkn yhteishinnasta. Heti huutokaupan päätyttyä käytiin purkamistyöhön käsiksi. Sadottain odotteli työttömiä jo ennen huutokaupan alkamista päästäkseen osallisiksi purkamistyöhön. (HS 23.3.1909)

US 24.3.1909

- Puurakennukset talossa n:o 10 Iso-Roopertinkadun varrella myytiin toissapäivänä täkäläisessä huutokauppakamarissa 796 mk:sta kirwesmies Hjalmar Sandbergille, jolla on aikomus muuttaa sanotut rakennukset Tuusulan pitäjän Kellokosken kylään. Myytyjen rakennusten sijalle tulewat protokollasihteeri Björn Wasastjerna ja apteekkari Gosta Salingre piakkoin rakennuttamaan useampikerroksisen kivitalon. (US 7.4.1909)

- Katoavaan Helsinkiin kuuluu nyttemmin myös vanha Beckerin talo Antin- ja Yrjönkatujen kulmassa. Sitä on näinä päivinä alettu repiä. Kuten tunnettua rakennetaan sijalle Suomi-yhtiölle komea kivipalatsi. (HS 9.6.1909) Sihne Brander dokumentoi talon Yrjönkatu 22/Lönnrotinkatu 5 vuonna 1909 (HKM)

"Tuosta pojasta tulee karvari"

Suomen nahkalehteen 17/1924 on tallentunut Salossa 3.11.1874 syntyneen Uljas Leander Lehtisen ammatinvalintatarina.

Poikana ollessani kuulin vanhempien ihmisten usein sanovan: "tuosta pojasta tulee karvari". Olin silloin vähän jänterämmän näköinen, ja karvarin tuli sellaisen olla.  

Kotini (urkuri-lukkari Uskelan Salossa), oli päättänyt tehdä pojasta maanviljelijän, koulussa taas arveltiin puuseppää. Luontaiset taipumukset veivätkin siihen, että kodissa ryhdyin tätä työtä harrastamaan. Oltuani verstaineni jo siinä kunnossa, että uskalsin ryhtyä mihin vaan, päätin kuitenkin saada ammattimestarin sanan kyvystäni todistuksen muodossa. Turkulainen puuseppämestari Lindqvist (kuollut), jolle asiani ilmaisin samalla tarjoutuen 1/2 vuotta ilmaiseksi hänelle työskentelemään tuosta lausunnosta ehdolla, että saan vaan arvokkaampia töitä tehdä, kehotti nuorikon ryhtymään 3:si vuodeksi oppiin à 25 mk. vuosipalkalla ja asunto verstaassa höylänlastuilla, kuten ajan tapa oli. 

Tästä suuttuneena päätin koko alan jättää. Harmissani katua astellessa tuli vastaani lapsuustoverini, joka oli opissa Ahlroth & C:olla ja hän kehoitti minun nyt rupeamaan karvariksi. Muistin, että sellaista oli ennustettu ja nytpä lähdin Ahlrothiin. Olin 20 1/2 vuotias. Jo tunnin sisällä olin kiedottuna (haarniskoituna) sänkiäisnahka "förkeliin" ja suuriin saappaisiin, joihin täytteeksi meni paitsi sukkia, pari kahvisäkkiä. Tällaisena olin niin kankea, etten aluksi tahtonut päästä kävelemäänkään. 

Että oppiaika 3 vuotta pian kuluisi, ryhdyin jo seuraavana tuntina voimien koetukseen, jota oppipaikassani vaan saikin kyllikseen harjoittaa, koska vanhemmilla oppilailla oli oikeus, jos nuorempi ei voimissa heille riittänyt kantamisissa y.m., vaatia viinaa. Tuota viinan valtaa vastaan taisteleminen sitte taisikin minut heti parkita siksi, etten myöhempinäkään aikoina ole vastuksia pelästynyt. Tuloviina, paari-, rauta-, amme-, triivi-, pummi-, leikkuu-, valssi- y.m. nimisiä viinoja olisi ollut lakkaamatta ostettavissa, joista kuitenkin kieltäydyin, turhaan tarjoten tilalle raittiusjuomia. "Värkkimestarilla" oli ylin sananvalta oppilaisiin, eikä mestarille, joka itsekin tarjosi palkkanaukut ja sunnuntaiaamuryypyt talon pöydässä oleville, kannattanut mennä valittamaan. 

Sain, toisten ryhtyessä juopottelemaan, pahimpia tehtäviä, mitkä jo toisena vuotena olisivat kuuluneet nuoremmalle oppilaalle. Kaikkina aikoina oli vaatimukset minuun nähden ankarammat. Mutta vähä vähälti alkoivat toisetkin jälkeen oppiin tulleet kieltäytyä viinoja ostamasta ja tulos oli, että minun kutsuani, kisälliksi päästyäni, tulla juomaan veljen maljoja empimättä noudatettiin raittiusjuomillakin. Sen perästä ei myös taitanut koko Turussa enää montaakaan viinaista veljenmaljaa juodun, kaikkien vedotessa edeltäjiin. Tämä viinajuttu teki kuitenkin oppiaikani puolta vaikeammaksi, joskin se parkitsi mielen uhmata kaikkia vastauksia, joita varsinkin myöhemmin ulkomailla, matkoilla eri maissa, sai kyllin kokea.