Saarijärveltä Petäjävedelle kesällä 1868

Nimimerkin "Matkustaja -tt- -ti-" Matkakertomus Saarijärveltä Petäjävedelle viime kesäkuulla julkaistiin Kansan lehdessä 25.07.1868.

Saarijärveltä lähettyäni matkustamaan etelää kohti; niin alku matkallani en havainnut mitään erinomaista; vaan ilma oli sangen kaunista. Koko luonnon olento oli siinä ihanassa juhannuksen aikaisessa kesäkukostuksessa ja juhla-puvussaan, kuin kauniiksi rakettu morsian hää-ruunussaan. Lintuin tuhatääninen sävel-laulu kaikui ihanalta korviini metsän mäki-rinteiltä, vuorilta, laaksoista. Viimeksi matkustin vene kulkua Lanneveden sinistä pintaa myöden Kuukkajärven kukkuloille. 

 

Siellä jo muuttui maa mäkisemmäksi kuin Saarijärvellä. Maaviljelys oli jo vähän erilaisempaa, esim. pelto-viljelys oli huonompi, vaan kaski-viljelys sen sijaan suuremmassa voimassa. Siinä muistui mieleeni, että eiköhän Kuukkajärveläistenkin olisi jo aika heittää pois esi-isältämme perittyä maaviljelys tapaa; koska havaitsin rukiit palomaissa olleen paljon huonompia, kuin pelloissa. Suvi touot olivat enimmästi kaikki hyvän-puoleisia; mutta aikaisempia kevät-tekoja näytti rikka-ruoho haittaavan. 

 

Taas oli minulla vesi-matkaa, joka meni Petäjäveden raja kyliin asti. Siellä oli maaviljelys suuremmassa voimassa, kuin Kuukkajärvellä, (Uuraisilla); vaan kaski-viljelys näytti sielläkin olevan, miltei paremmassa mahdissa, kuin pelto työ. Vaan rukiit olivat parempia, kuin Uuraisilla, samoin työntekokin oli paremmassa vauhdissa. Siinä muistin senkin vanhan sanan, "ahkeruus kovan onnenkin voittaa." Koska Petäjävedellä ei mainittu niin suurta köyhyyttä olevan kuin Uuraisilla oli. — 

 

Ihmisten käytöksestä havaitsin Petäjävedellä vähän muutosta kuin täällä Saarijärvellä, ja vähän Kuukastakin. Heidän kirkko olentonsa oli paljon eri-laisempaa. Heillä ei näyttänyt, esim. nuorukaisillakaan olevan mitään ystävällistä kanssa-käymistä ja miettimistä nyky-aikamme tärkeimmistä riennoista ja puuhista, niin kuin täällä Saarijärvellä on. Heidän olentonsa kirkolla (pyhinä) oli peräti hätäisen näköistä, ja kiireellistä ennen Jumalan palvelusta sekä jälkeen. Niiden olo oli senkin puolesta minusta hyvin kummaa ja outoa, kun ne toisiaan tervehtivät kirkon ympärillä, niin ne astuivat julman pitkiä askelia toisensa luokse, ja kysyivät jo ennen kuin tervehtiä ennätti, varsin kovalla äänellä "kuules," samalla taas toisen luokse, ja sitä tehden niin paljon kuin vaan ennättivät. 

 

Isäntä-miehillä näytti olevan erilaisempi tapa, kuin Saarijärvellä. Kaikki arvollisemmat isäntämiehet eivät, arvonsa tähden, menneet kirkkoon muualta, kuin sakastin kautta, ja sieltä aina koko jumalan palveluksen ajan yksi toisensa perästä vetääntyi kirkkoon. Minä kysyin eräältä tuttavaltani mitä se merkitsee, kun tuolta sakastista vähän päästä tulee miehiä kirkkoon? Vastauksen sain, että se on heillä olevanaan suuri mahti ja kunnia. — Olisi vähän heidän naisistakin mainitsemista, että ylpeys näytti niissäkin olevan valtaan päässyt; sillä krinuliinit, vannehameet, olivat useammalla. Mutta ei kumminkaan Petäjäveteläisten mahti ylettynyt ripsillenkään asti, Jämsän naisille joita siellä oli muutamia. Heillä oli ahkera työ, näyttää kuinka heillä on mahtava valkoinen alus-hame; vaan sitten he olivat hyvin tyytyväisiä, kun tuuli oli apulaisena, että valkoinen näkyi ilman nostelematta. 

Koirain kirkossa heinäkuussa 1865

Ote D. T-n:n eli David Tuomisen kirjoituksesta Matkamuistelmia itä-Suomesta länsi-Suomeen (*)

Tultuani Elimäeltä Iittiin erään vuoren kohdalle sanoi kyytimies minulle: "nyt me ollaan koirain kirkossa ja tässä on yön aikana vaarallinen kulkea"; sillä se oli himeä pohjolan yö kuin kulimme. "Miksikä niin"? kysäsin minä. "Tuolla vuoren rotkossa on piruen pesä", sanoi hän. "Mistäs sinä tiedät sen"? kysäsin taas. 

"Ennen aikaan, jatkoi mies, palasi matkustavaisia kaupunnista ja tässä kohdalla saavutti heidät pilkkopimeä, että täytyivät jäädä yöksi tuohon vuoren juurelle. Mutta tehtyänsä tulen vuoren rinteesen alkoivat kivet niin räiskymään tulessa että miesten oli asia loitommaksi muuttamaan; ja sanotaanpa heidän muitakin kummia kuulleen. Sitte sanoivat koirain kirkossa olleensa yötä ja siitä päivin on tämä paikka sen nimen kantanut, sekä myös arveltu olevan piruen pesän tuolla vuoren rotkossa“. 

Sitte pyysin miehen noutamaan muutaman kiven nähdäkseni. Mies näytti vähän epäilevän josko hän uskaltaisi mennä, vaan kuitenkin täytti pyyntöni. Kivet olivat pitkulaispyöreitä eli kanan munan muotoisia ja keskemäärin kanan munan kokosia myös sekä ruuni-väriset. — Arvattavasti on tässä vuoren kupeella ollut entisinä aikakausina jokin veden pyörre, joka on kivet hivuttanut pyöreäseen muotoon. 

Muutamia kiviä otin myötäni koetellakseni niiden paukkavaisuutta. Seuraavana aamuna ensimäisessä yökortteerissa kun näin emännän kahvikattilansa ala tulta virittävän riensin minäkin kiviä tulistaman pauketta nähdäkseni. Muuan mies, joka seisoi ja katseli tarkasti häärintöäni, kysäisi: "miksi näin tutten"? Asian selitettyäni vakuutti mies kokeeni toteentuvan; ja samassa alkoivat kivet: "puks, puks". — Kivennäistuntiat ovat vastanneet nämä kivet olevan pian puhdasta pata- eli vuolukiveä (fältspattia), ja niin hohkeloista että sisältää vettä sekä ilmaa. Me tiedämme veden ja ilman ottavan avaramman tilan kuumettuansa, ja hajotusvoima (Expansionskraft) kaasuhieketten (gosatomerna) välillä on voimallisempi kun kiinnevoima (kohesionskraft) kivennäishiuketten välillä. Tämä on se seikka joka vaikuttaa paukkamisen ja hajoamisen näissä kivissä kuumentuessansa. 

Nyt on piru parka, se olematoin olento, päässyt siitäkin pahasta maineesta että hän muka pitäisi asuntoansa Morsiankallio-vuoren *) rotkossa ja sentähden kivetkin paukkasivat. 

*) Hra U. F. sanoo tarun tietävän tämän vuoren saaneen nimensä siten, että muinoin oli kansalla tapa Juhannus-yönä polttaa kokkoa tällä vuorella (vieläkö nytkin polttanevat?) ja kerran eräs sulho morsiaminensa putoisi vuorelta; vaan olleeko sama vuori?

Suometar 15.09.1865 no 214, 16.09.1865 no 215, 18.09.1865 no 216, 19.09.1865 no 217

Polkupyörällä Oulusta Suomussalmelle 1890-luvulla

 Nimimerkki I. C.:n matkakuvaus Polkupyörällä Suomussalmelle (*) alkaa Oulusta.

Kuusi polkupyöräilijää yhtäaikaa Suomussalmelle! Se ei ole mikään vähäpätöinen vaihe sydänmaan kulttuurihistoriassa. Kyllähän semmoista oli tapahtunut että yksi polkupyöräilijä joskus oli näillekin syrjäisille seuduille kulkunsa suunnannut ja paljon huomiota saanutkin osakseen, mutta että puolitusinaa välkkyviä villipyöriä yhdessä laumassa lähtee Kainuun selän yli pyrkimään — se oli jotain, jonka sivistyskronikamme tulevaisuudessa tulevat riemuellen lehtiinsä piirtämään ja joka tapaus kuni "loistavan pyrstötähden lento on kauvan, kauvan säilyvä sukupolvien muistossa."

Torninkellon kullatut viisarit taisivat osoittaa muutamia minuutteja vaille seitsemää jälkeen puolen päivän kun ajoimme ulos maaherrankaupungin tulliportista ja jätimme jälkeemme Oulun surkeankuuluisat katukivet, joilla ennen kouluaikoina niin monta paria kenkiä oli rikki kulutettu. Ilma oli yhä edelleen kaunis ja ilta-aurinko paistoi kuumasti selkään, maantie oli ruutikuiva ja pölisi hienonhienoa tomua taitavimmankin pyöräilijän alla — sadetta janosi kipeästi kaupunki lympäristöineen. Kuului vielä takaapäin viimeinen junanvihellys, kuului kuin voihkaus tulisesta pätsistä kimeästi soiden kuivan kesäilman läpi ... Tuntui hyvältä saada vihdoinkin paeta näitä tällaisia ääniä, päästä pakoon kaikkea kaupunkimaista ja painua metsien helmaan ...

(*) Päivälehti 12.08.1899 no 203, 16.08.1899 no 206

Olavinlinnassa kesällä 1881

Juuri ylioppilaaksi päässyt nimimerkki -s retkeili kesällä 1881 kolmen toverinsa kanssa ja dokumentoi matkanteon Kuopiosta alkaen. (*)

Seuraavan päivän aamulla hankimme itsellemme veneen ja lähdimme tarkastelemaan ikivanhaa Savon eli Olavinlinnaa, joka, vaikka rauniona, vieläkin seisoo pystyssä uhkaavana, jälkimaailman ihmeteltävänä. vuolas virta ympäröi sitä joka taholta ja tunkeutuu niin likelle muuria, että täytyy kiinnittää vene itse linnan portaisiin. Me astuimme ensimmäisen portin läpi ja kuljimme sitten holvikäytävää myöten, kunnes tulimme toiselle portille, joka oli lukittu. Me soitimme kelloa; vanhat muurit kajahtivat sen äänestä. Samassa linnanvartija tuli aukaisemaan meille ja me astuimme nyt linnan suureen pihaan. Erään vartijan johdattamina, joka meillä oli muassamme, me sitten aloimme tutkia tarkkaan joka paikan, astuen yksiä ahtaita ja pimeitä portaita ylös, toisia alas, kävimme kaikissa kolmessa tornissa ja jouduimme vihdoin, kuljettuamme useita ahtaita käytäviä, erääsen pieneen kammioon.

Vartijan kertomuksen mukaan siinä muinoisina aikoina oli pidetty vangittuna jotakuta valtiovankia. Viettäessään täällä kurjaa elämäänsä oli hänen ainoana huvituksenansa ollut, että hän, istuessaan pienen akkunansa ääressä, oli saanut katsella pientä valoa, joka pitkinä syys- ja talviöinä oli pilkoittanut esiin eräästä mökistä. Mutta kun oli huomattu, että tämä häntä huvitti, niin oli hävitetty koko mökki, ryöstetty näin hänen ainoa huvinsa elämässä, valon ihanteleminen. Näin vartija meille kertoi. 

Sitten me tulimme erääsen ympyriäiseen, aivan pimeään huoneesen, jota katolisella ajalla oli käytetty kirkkona. Kun tarkkaan valkealla tarkastelimme sitä, niin huomasimme, että sen seinät olivat aivan mustat, luultavasti vahakynttilöiden savusta. Eräässä kohden seinää oli komero, jossa oli ollut jonkinmoinen istuin; tämä luultavasti oli se paikka, josta moni ihminen muinoisina aikoina papilta oli saanut syntinsä anteeksi. 

Täältä me sitten jatkoimme tarkastustamme ja jouduimme erääsen suureen, valoisaan huoneesen, jonka seinissä oli muinoisten Suomen ja Ruotsin mahtavien aatelissukujen vaakunakuvia. Yhdessä sentapaisessa luimme Vergiliuksen sanat:

" — — — — O torqve qvaterqve beati, Qvis ante ora patrum — — — — Contigit oppetere! — — — —"

("Oi kolmasti, neljästi autuaat ne, joiden on suotu kuolla isien kasvojen edessä!") Tämä huone oli ollut kirkkona siitä asti kuin lutherilainen oppi oli vallinnut maassamme. Vielä kävimme katsomassa hyvin monessa paikassa, niinkuin eräässä pimeässä ja sangen kylmässä maanalaisessa holvissa, johon johti pimeä ja niin ahdas käytävä, että sitä myöten täytyi käydä nelin ryömin. Muureilta ihmettelimme, kuinka viisaasti ja äärettömän lujasti linna oli rakennettu. 

Kun olimme poislähtemäisillämme, niin tulimme erääsen suureen, monimutkaiseen huoneesen, johon oli tehty pitkin seiniä puu-istuimia. Kun kysyimme, mihin tarkoitukseen tätä suojaa käytettäisiin, niin saimme vastaukseksi, että siellä tanssitaan silloin, kun palosammutuskunta viettää juhliansa ja muulloinkin, kun pidetään arpajaisia ja muita huvia. Tuota vanhaa linnaa, joka vuosia sadottain on puo-lunastanut isänmaata vihollisilta, jonka tulisi herättää kunnioitusta kunkin isänmaatansa rakastavan sydämmessä, muistuttaessaan häntä isien muinoisista urotöistä ja vielä raunioinakin komeana, lausuessaan juhlallisella äänellä jälkimaailmalle: "Bonus et faustus sit hic dies! Meminerint minores!" ("otollinen ja onnea tuottava olkoon tämä päivä; jälkeläiset pitäkööt sen mielessään!") — tätä isänmaan muinoista turvapaikkaa kaupunkilaiset nyt käyttävät tanssisalina! Mukavampaa paikkaa eivät ole löytäneet! — Ristiriitaisilla tunteilla jätimme linnan tarkasteltuamme sitä neljättä tuntia.

(*) Hämeen Sanomat 12.01.1883 no 4, 19.01.1883 no 6, 26.01.1883 no 8, 02.02.1883 no 10

Juhani Ahon kesämatkoilta

Ollessaan vuonna 1886 Keski-Suomen toimittaja Juhani aho kirjoitti kertomuksen Kesämatkoilta.(*) Toisin kuin varsinaiset matkakertomukset, se ei sisällä paikannimiä, joten kyseessä voi olla kaunokirjallinen teksti.

Minun mieleni ei ole juuri milloinkaan tehnyt matkustamaan Aavasaksalle tynnörin pohjan kokoista aurinkoa katsomaan. Eikä minulla ole koskaan kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni suurten miesten jälkiä myöten venäjän Karjalaan tai Lappiin tai Viroon tai muiden suomensukuisten kansojen luoksi runoja keräämään tai kansantieteellisiä riepuja tai rättejä penkomaan. Puhumattakaan siitä, että olisin hakenut tai saanut jonkun stipendion, jonka avulla olisin voinut tehdä huvimatkan ulkomaille vuodeksi tai pariksi.

Mutta matkustamaan minulla on aina kuitenkin ollut halu tulisen palava. Ja kun en ole päässyt ulompia taipalia liikkumaan, niin päätin lähteä kerran tallustelemaan niitä, joita jokainen on ennen minua tallustellut. Ja kirjoittaa matkamuistelmia kerran minäkin, niinkuin kaikki muutkin tähän maailman aikaan.

Paljon mulla tosin ei ole kertomista. Ei mitään muuta kuin mitä kuka tahansa saattaa nähdä siirtyessään hiukan pirtin nurkkajuurta ulommaksi. Ei ole mulla tarjottavana tarkkoja kertomuksia kivitaltoista eikä kansantieteellisistä housuista ja päähineistä, joista nuoret tiedemiehet tätä nykyä niin innokkaasti kirjoittelevat, ja joita tietävät niin ja niin monta kymmentä vuotta sitten siinä tai siinä paikkakunnassa käytetyn. En osaa myöskään määrätä, kuinka monta jalkaa meren pinnasta lukien ovat ne kukkulat, joille tulen kohoomaan. En sanalla sanoen kykene antamaan minkäänlaista luetteloa minkäänlaisesta "saaliista", jota kaikki muut matkamiehet saavat kokoon, ja jotkut hevoiskuormittain. En kykene, sentähden etten ole mitään saalista kokoon saanut.

Mutta siitä huolimatta minä nyt kuitenkin aijon matkastani kirjoittaa. Ja katson itseni siihen etupäässä sentähden oikeutetuksi, että aijon noudattaa yhtä pääsääntöä, jota kaikki matkamiehet ennen minua ovat noudattaneet ja luultavasti tulevat vastedeskin noudattamaan. Minä näet aijoin kirjoittaa hyvin paljon itsestäni. vaan jos sattuisi niin että joskus "poikkeaisin aineestani" ja kertoisin siinä sivussa jostain muustakin, niin pyydän huomauttaa, että kaikilla säännöillä on poikkeuksensa.

Minä siis lähdin liikkeelle muutamasta suuresta kirkon kylästä, jonka nimeä on sentähden tarpeeton mainita, että niitä samallaisia kirkon kyliä on Suomessa useampia satoja. vaan tämä oli kuitenkin yksi niitä suurimmia, sillä se oli suuren pitäjään keskessä. Lavea maaseutu levisi parin kolmen penikulman haaralle, vaikka olisit lähtenyt mitä ilmaa kohti tahansa kulkemaan jostain kirkon neljästä ovesta. 

(*) Keski-Suomi 23.09.1886 no 38, 30.09.1886 no 39, 07.10.1886 no 40, 21.10.1886 no 42, 28.10.1886 no 43, 11.11.1886 no 45, 25.11.1886 no 47

Pietarista Helsinkiin heinäkuussa 1873

Heinäkuussa 1873 J. H. matkusti Valamon ja Pietari kautta Helsinkiin (Uusi Suometar 15.12.1873 no 147 & 17.12.1873 no 148). Viimeisestä osuudesta hän kirjoitti näin:

Nähtyäni merkillisemmät paikat, kyllästyin heti Pietariin ja päätin matkustaa Helsinkiin, jonne olin alkuansa tarkoittanutkin. Tämä matka kävi aika joutuisaan, kun kerran rautatie-juna sai liikkeesen. Matkalla olin tilaisuudessa ihailemaan isänmaani tuotteita lihavissa vilja-vainioissa, jotka kaikkialla olivat ihastuttavan näköisiä. Koko päivän kuljettua, huomautti minua rautatien-palvelija Helsingin olevan läsnä. Nythän vasta kohosi rintani ilosta, kun kohta arvelin saavani ihailla oman isänmaani pääkaupunkia, ja toivoin saavani kuulla suloa suomenkieltä sujuvasti puhuttavan, jota koko matkallani en saanut kunnollista kuulla; kuului vaan sekamelskaa, milloin Suomen, milloin Ruotsin ja monia muitakin kieliä. 

Tultuani majataloon, kysyin muutamalta nais-ihmiseltä huonetta itselleni, vaan tämäpä ei ollut kuulevanaankaan, jonka tähden uudistin kysymykseni kovemmalla äänellä; vaan ei siitäkään etua, josta syystä aloin arvella, eiköhän, täällä maksutta saanekkaan vastausta kysymyksillensä. Vähän asiaa arveltua, kysyä tokasin ruotsinkielellä samaa asiata, jota ensin suomenkielellä kysyin, ja sepä auttoikin, paikalla näytettiin huone ja kohdeltiin vieraan tavoin. 

Vähän ajan kuluttua läksin huoneestani ilta-ruokaa itselleni tiedustelemaan, ja siihen tarpeesen löysinkin yhteisen ruokahuoneen, jossa näin muita samassa hommassa, kuin minäkin. Palvelija-pojalta kysyin suomenkielellä, saisinko iltaruokaa; vaan tämäpä ällistyi kysymyksestäni ja katsoi minua kuin jotain kummitusta. Mutta minua se ei naurattanut, kun luulin iltaruuatta jääväni, vaan kun näin että poika oli nöyrä ja kohtelias niille, jotka häntä ruotsinkielellä puhuttelivat, arvelin minäkin tuota koettaa, ja sepä auttoi; kernaasti sain mitä vaadin, ja siihen hätä loppui. 

Seuraavana aamuna olin jo varhain valmis lähtemään kaupunkia katselemaan. Hyvän aikaa astuskelin pitkin katuja, tietämättä mihin tieni viepi, mutta sattumalta satuin yliopiston seudulle, johon arvelin sisään pyrkiä, vaan siinäpä oli tekemistä ennen kuin pääsin, sillä Suomenkielen kysymyksiä ei näytty ymmärtävän tahi, oikeammin, ei oltu ymmärtävänään, josta syystä en ollut halukas kauemmin täällä viipymään, vaan jouduttausin kiireellä pois, käveltyäni yhden päivän Helsingin katuja kuin mykkä markkinoilla. 

Surulliset oli ajatukseni pois lähtiessäni, kun havaitsin millä alhaisella kannalla on Suomenkieli, koska omassa pääkaupungissakaan ei oman maan kielellä toimeen tule. Jos olisin täältä päin ensikertaa Pietariin matkustanut, niin varmaan olisin luullut Pietarissa suomea tai ruotsia puhuttavan, vaan kun jo edeltäpäin tiesin että siellä venättä puhutaan, niin arvelin että kaikki muut kansat ovat meitä suomalaisia edellä.

Hämeenlinna, Heinola, Mikkeli, Joroinen, Kuopio ja Joensuu vuonna 1860

 Nimimerkin Kalle Pamppulainen Matka-muistelmia julkaistiin Suomettaressa 4.5.1860. Ote:

Kuin matkustat Turusta Hämeenlinnaan, niin tälläkin välillä saat ihmeeksesi nähdä huonoja kestkievaria, joista et tahdo saada ruokaa etkä mitään, ja joissa on huono siivo. Se on kyllä vielä jotenkin tavallista Suomessa; mutta sitä luulisi jo niin väkirikkaissa paikkakunnissa kuin Turun lääni on, olevan toisin. 

Hämeenlinnasta ei minulla ole muuta mainittava, jos ei sen vasta rakennettavasta puistosta sen vierellä. Tässä on kyllä paraastaan jynkkää havumetsää; mutta koristelemalla, teiden ja lystihuoneiden sekä ravintolan tapaisen j. m. s. siihen rakentamalla saattaa siitä tulla Hämeenlinnan kaupungille saman arvonen paikka, kuin Kuninkaallinen Karja-tarha (Djurgård) on Tukhulmille: sillä meillä ei olla opittukaan tammimetsiä näkemään. Työtä näkyykin olevan jo tehty tämän puiston päälle. 

Ne matkalleni sattuneet kaksi pikkukaupunkia Heinola ja Mikkeli eivät näyttäneet juuri merkillisiltä: Heinolan puistot ovat kesällä kaunistavia tätä muuten peri-vanhan näköistä puukaupunkia. Juokseva Kymi-joki tuottaa myös hyvin raittiin ilman, niin että koulu=pojat tässä kaupungissa hyvin voivat. — Mikkeli on tosin uusi kaupunki ja siinä moniaita kivi-rakennuksiakin; mutta leveiden katujensa ja suurien toriensa vuoksi näyttää se hyvin harvalta, eikä ole juuri kukoistavaisen näkönen. 

Joroisissa oli kyytimiehillä ja kestkievareilla suurinna puheen-aineena se suuri liike, joka pari vuotta sitte ilmestyi varsin uudelle paikalle Huutokoski nimeltä. Siihen oli ensin eräs talonpoika Teittinen hankkinut ruukin rakentama-oikeudet ja sitte myönyt kosken sekä etu-oikeudet, niin että sen omistajana ja rakentajana on Pietarissa asuva nimi-neuvos hra Putiloff, joka tahtoo ruukkia nimittää puolisonsa nimeltä Katariinan ruukiksi. Ympärystö kutsuu sitä kuitenkin Huuto-kosken ruukiksi, huolimatta, jos se paperilla nimitetään Kaisan tahi Maijan ruukiksi. Tässä kuuluu konepajat ja kaikki käyvän hyöryllä. Toissa kesänä kuin sitä ensin perustettiin, oli siinä ollut noin 800 ja 900 työmiestä joka päivä työssä. Tämä on tuottanut kokonaan toisenlaisen elon ja liikkeen Joroisiin. "Paljo siitä on tullut turmellusta tähän pitäjään!" huokasi eräs kyytimieheni. 

Kuopiossa viivyin moniaita päiviä. Tämä on jo vanhastaan jotenkin iso näin maan sydämen kaupunkeiksi, niin että täällä jo kannattaa olla toistakymmentä isvossikkaa kasaanilaisine ajopelinensä. Kaupunki on laajaa ja enimmäkseen vanhaa. On kuitenkin joukossa moniaita uudempia ja siistiäkin puu-pytinkeitä. Ennenkin olin jo kuullut, että Kuopiossa pelataan paljo korttia. Sepä varsin toteutui mielessäni, kuin niin monessa paikassa tapasin korttia pelattavan ja puheessa kuului usein korttitieteellisiä nimityksiä, niinkuin: Preference, Grandissimo, Mariage, vhist, Knack j. m. s. Kortit kuuluu täällä talojakin saattaneen toisille omistajille. Muuten näyttää Kuopion sisällinen liike olevan jotenkin kukoistamaan päin, jota sanottiin paljo avittaneen sille äskettäin suodun merikaupungin oikeuden ja siitä seuranneen laveamman liikkeen.

Kuopiosta kääntyi matkani Joensuun kaupunkiin Karjalassa. Tällä välillä et voi olla tuskastumatta niihin huonoin kestkievariin, joita tapaat Kaavin ja Liperin pitäjäin rajoilla. Silloin varmaan toivosit aikain muuttumian, että edes matkustavaiset saisi käydä soveliaammissa majataloissa, joissa edes voisi levätä ja virvoittaa itsiänsä soveliaalla ja puhtaalla ruuvalla. 

Joensuu, tämä Karjalan kaupunki, on pieni ja hyvällä alulla oleva kauppakaupunki. Siinä sanottiin olevan jo toista kymmentä kauppamiestä ja siihen muita käsityöläisiä ja moniaita virkamiehiä. Tässä on myös suomalainen koulu. Kaupunki on tasasella paikalla suuren, leveän Pielisen joen varrella, joten se on sovelias merikululle. Tämän kaupungin moniailla kauppiailla onkin oma höyry-laivansa, entinen "Silmä", joka nyt sen korjattua ja uudesti laitettua on nimitetty "Onkkeliksi". Toinenkin höyry kuului heillä olevan vuokrattu. — Ihmetyttää, miksi tätä kaupunkia kirjoissa tahdotaan kutsua Joensuuksi, johon vielä lisäksi täytyy panna "Karjalassa" tahi taas "Pielisen Joensuu", eroitukseksi entisestä Pohjanmaan Joensuun kaupungista, jonka toki ruotsalaiset kutsuvat Uudeksi Kaarlepyyksi (Nycarleby). Paikkakunnan asukkaat kutsuvat tätä vaan lyhyesti: Joen kaupungiksi esim. lauseita: "Kävin Joella", "Joella maksaa voi niin ja niin paljo", "tulen Joelta“ j. n. e. Tämä on kyllä soma nimitys: sillä mitä se liika sana "suu" siinä tekee. On siis parasta, että jokainen suomalainen rupee sitä sekä sanomaan että kirjoittamaan Joeksi eli Joen kaupungiksi, niinkuin Karjalaiset itset sen tahtovatkin. Siitä olen varma, että siksi se vihdoinkin kääntyy.