perjantai 20. marraskuuta 2026

Omituisena pidetty Juho Kaikkonen

Nimimerkki Savonukko näki Pielavedellä 1800-luvun puolivälissä eläneen Juho Kaikkosen elämäkerran ansaineen julkisuutta ja kirjoituksensa Kertomus omituisesta miehestä julkaistiin Ilmarisessa 20.8.1885.

Siihen aikaan kuin ei vielä Kuopiosta ollut mitään höyryvene-liikettä pohjoseen päin, piti Juho itsellänsä veneen jolla kesäseen aikaan kyyditsi matkustavaisia Tuovilan lahdesta Kuopioon asti jota väliä on 6—8 penikulman vaiheille. Juho oli niin riski ja väkevä, että yksin käsin souti ilman lepäämättä edellä sanotun matkan ja oli myöskin siinä omituista laatuansa, kuin se mihin asiaan läksi sille piti lähtiessä pitää tarkka puhe miten miki kanta on tehtävä, muuten se teki mieltänsä myöten meni se vaikka päin mäntyyn.

Kerrankin kun läksi kahta herrasmiestä yllämainitusta lahdesta, soutamaan, oli jo peninkulman matka kulettu kuin herrat oli ruvenneet kiirehtimään kovemmasti soutamaan, johon Juho sanoi sanoneensa: "eipä sitä pidetty erityistä puhetta rannasta lähtiessä, jonka takia pitää kääntää vene ja soutaa takaisin, jossa pidetään uusi puhe miten kovasti sitä soudetaan". Pian aikaa olikin vene käännetty, ja Juho souti takaisin, josta sitte puheen pidettyä lähdettiin uudestmatkalle. Matkan olikin sitte soutanut niin pikaan, kuin yhden miehen soutamalla voipi paraite joutua.

Ja kun ei muita kyydittäviä ollut, kävi Juho Kuopiossa Pielaveden naisten asioita, painattamassa lankoja y. m. Siihen aikaan kuin ei ollut värjäriä, eikä itsellä väriaineita maakylissä, kuten nyt, ja viipyi aina niin kauan kuin värjäykset joutui mukaan. Samoin haki myöskin muita talon tarpeita, kun ei silloin ollut maakauppiaita, joilta olisi kahvia y. m. saanut kaikki piti kaupungista tuoda.

Talviseen aikaan, kun ei venekyyti auttanut, piti Juho ison kelkan jolla teki talvirahtia. Hän oli rehellinen mies, hänelle sai uskoa vaikka minkälaisen asian kuin vaan piti tarkan puheen miten miki on toimitettava ja miten missäkin asiassa viipyä. Muutaman kerran kun kevät-talvella oli tullut parhaasta päästä värjäyksiä Kuopiosta tuoden, oli puudan painava rautakanki kelkassa muun tavaran päällä. Likellä kaupunkia meni Juho yöksi erääsen taloon, jossa tiesi isännän olevan varkaansekaisen, kelkkansa jätti hän tuvan ikkunan kohdalle, että sopivimmin näkisi jos isäntä käypi kuormaa katsomaan. Juho itse rupesi lasista katsomaan miten käypi. Isäntäpä menikin ja otti rautakangen ja vei aittaansa. Kun oli kuuvalo näki Juho hyvin lasista tuon kepposen, mutta ei ruvennut hätyyttämään vaan pani penkille maata. Aamulla ylösnoustua alkoi Juho kiitellä isäntää sanoen: "olittepa isäntä kun panitte korjuusen mun rautakankini, sen olisi voinut varkaat viedä; olkaa hyvä ja tuokaa, minä tästä jo lähden taipaleelle". Isännän ei auttanut muuta kuin lähteä kankia hakemaan.

Siinä myöskin oli Juho omituinen, että saattoi olla syömättä 2 ja välistä 3:kin vuorokautta, ja saattoi syödä enemmän kuin muut tavallisella tavalla syöjät. Omissa ruu'issaan ollessa itse keitti ja milloin oli 3 vuorokautta syömättä, niin sitte se keitti puuroa, johon pani kapan ruis- eli otrajauhoja; keitettyä istui patansa ääreen eikä lakannut syömästä ennenkuin oli puuro kaikki suussa, siihen vielä söi hapanmaitoa ja leipää. Sitten sanoikin: "nyt sitä taas elääkin pari vuorokautta tällä syönnillä". Mutta jos missä oli päivätyössä talon ruu'issa, eli tavallisella miehen ruu'alla. Hänellä olikin tapa kysyä työhön käydessä: "maksetaanko sitä palkkaa, vai ruokanako se palkitaan", jolloin tyytyi työn tekoon ruokapalkalla. Mutta ruokapalkalla ollessa hän söikin kaksinkertaisesti sen palkan edestä mitä siihen aikaan maksettiin nim. kappa jyviä päivää kohti talon ruu'assa kesäseen aikaan.

Kuin piispa Frosterus-vainaja oli Iisalmessa rovastina, oli Juho käynyt hänenkin luonaan. Kerran kun oli ruustinna pyytänyt häntä ulkohuonetta puhdistamaan oli Juho ensin sanonut: "empähän tiedä sanoa ennenkuin tässä ruokaillaan". Ruustinna syötteli ensin kaksi vuorokautta sitte oli kysynyt kolmantena aamuna: "mitäs Juho nyt arvelee siitä huoneen puhdistamisesta", Juho oli sanonut: "niinpä olen arvellut, että itsekukin jälkensä korjatkoon", ja meni matkaansa. Toisen kerran kuin oli mennyt samaan paikkaan, oli rovasti itse pyytänyt nuotta-apajaa eli avannoita sytemään. Tällä kertaa kun oli Juhon mielestä puhtaampi työ, läksi sytemään. Sitte kun Juho oli jo 4 päivää sytenyt oli rovasti mennyt itse katsomaan jos nuotta-avannot oli jo kaikki valmiit. Juho sytikin vaan yhtä ainoaa avantoa joka oli ollutkin jo jokseenkin iso. "Eihän tällä tavalla nuotta-apajoita tehdä", sanoi rovasti; Juho arveli vaan ettei ollut muuta puhetta, kuin rovasti käski nuotta-apajaa sytemään, niin sanoi luulleensa että se sulataan koko apajan laajuudelta. Ja niin erosi taas tästäkin työstä ja meni taas matkaansa. Kuin taas meni kolmannen kerran samaan paikkaan oli pyydetty karjapihaan vettä vetämään. Juho läksi taas työhön. Kun oli ensikerran hakenut vesiastian, kaati sammion kartanolle tyhjäksi ja lähti toista hakemaan. Muut ihmiset kuin sen näkivät, kysyivät: "miksi Juho veden kartanolle kaasi". Juho sanoi: "kuin ei ollut muuta puhetta, kuin vettä vedättää, niin minä luulin että pihamaa vedetään vettä täyteen". Kun taas pidettiin uusi puhe, veti Juho vettä niinknin muutkin niin paljon kuin sillä kertaa vettä tarvittiin. Senjälkeen oli ruustinna pyytänyt Juhon hakemaan metsästä katajoita. Juho oli luvannut tuoda ja toikin katajoita, mutta vasta vuoden perästä; ruustinna kun näki Juhon tuovan katajoita sanoi: "nytkö vasta vuoden päästä Juho katajoita tuopi?" johon Juho vastasi: "eipä sitä tehty määrää miten kauan pitää viipyä ja kuinka etäältä niitä haetaan; minä ha'in niitä liki Helsingin kaupunkia Katajanokasta asti jonka takia näin kauan viivyin".

Jos Juho Kaikkonen oli omituinen kaikissa elämässään, niin olipa hän laittanut omituisen vaateparrenkin itsellensä jota hän kotikylissä kävellessään piti päällään. Kaikki päällysvaatteet oli laitettu hyvin monikerroksiset joissa oli monen näköistä erivaatetta, kaikkia seitsentä väriä; päällyspaltto oli tehty vanhasta nuottaverkosta, johon verkonväliin oli laitettu paksu toppaus monenlaisista vaatekappaleista. Hattu myöskin oli laitettu hyvin monenkertaisesta vaatteesta ison lipan kanssa, ja kuin mihin taloon meni, pani hattunsa porstuan naulaan, meni avopäin sitte tupaan ja sanoi olevansa herra. Kaikki hänellä oli omaa tekoa, paitsi pyhävaattaet oli räätälin tekemät ja ne olikin oikeen siistit verka vaatteet; mutta ei hän niitä muullon pitänyt päällänsä, kuin kirkossa jossa hän olikin uuttera käymään. Tarkka kuin oli, eikä juoppoutta rakastanut, säästi rahdin ja muun työn teolla rahaa useoita satoja ruplia, jotka jäi sukulaisille kuolemansa perästä.

torstai 19. marraskuuta 2026

Täkki-Liisa eli Liisa Hietanen

Liisa syntyi 11.9.1848 Kivijärven Salamajärvellä, joka kolme vuotta myöhemmin liitettiin Perhon seurakuntaan, joten myöhemmin synnyinpaikakseen merkittiin Perho (RK Kivijärvi 1843-52, 440). Isänsä nimi oli Anders Hotakainen (s. 31.5.1796), mutta kun Liisa tuli nälkävuonna 1868 "Jyväskylän kaupunkiin ja rupesi palvelukseen" hänet merkittiin kirjonkirjoihin sukunimellä Hietanen. Hän lähti joulukuussa 1879 Hämeenkoskelle töihin verkatehtaalle, mutta palasi Jyväskylään vuonna 1882 ja "ryhtyi innolla harjoittamaan kaikenlaista käsityötä" 

Pikaisuudella liikkuvat kangaspolkuset jalkain alla ja tulista vauhtia lentää sukkulainen edestakaisin loimien lomitse, käsien käyttämänä siistin kankaan valmistamiseksi. Sanovat tytön olevan näppärän ja sukkelan kaikissa hienommissakin naisten käsitöissä ja kuuluu saaneen palkintojakin maanviljelyskokousten näyttelyissä. Laajasta piiristä kuuluvat säätyläisetkin hänelle toimittavan kaikenlaisia käsitöitä, joita hän tuskin kerkeää valmistamaan, vaikka ahkeruutensa ja kykynsäkin on tavallista etevämpi. (Keski-Suomi 24.9.1887; RK Jkl maasrk 1869-80, 85; RK Hämeenkoski 1871–79, 175; RK Hämeenkoski 1881-90, 191; RK Jkl maasrk 1880-89 I, 261; RK Jkl maasrk 1880-89 II, 129; RK Jkl maasrk 1890-99, 791; RK Jkl maasrk 1900-09, 870)

Verkatehtaalla ansaitsemallaan rahalla ja myöhemmällä yksityisyritteliäisyydellään Liisa Hietanen pystyi vuoteen 1887 mennessä rakennunnuttamaan talon Oravasaaren kylään Toivakaisten tien varrelle. 

... vasemmalla puolen pellon reunassa uusi, sievästi rakettu huoneus, soma rappuskatos edessä, jonka katolla valkonen korsteenin piippu, valkoiseksi maalatut ovet ja ikkunat sekä huoneen sisäpuolelta ulosnäkyvät siistit lasien verhot ja kukkaset todistavat huoneuksen ihmisasunnoksi. Sisään astuttuasi tulet siistiin etehiseen; sen pohjassa kamari ja etehisestä oikealle astut puhtaasen, paperilla vuorattuun asuntoon, ikkunat, ovi ja välikaton laki maalatut valkoiseksi ja permanto tumman ruskeaksi, oikealla puolella seinän vieressä ompelukone, peräseinällä pieni maalattu pöytä, kauniisti tehdyllä kattimella peitetty ja puhdastekoinen piironki, jonka päällystä myös toimittaa kirjahyllyn virkaa, sekä vasemmalla seinällä sievä kaappi ja kangaspuut, kaikki maalatut, ja kävelykohdilla matot lattialla. Kolmessa seinässä on kookas lasi kussakin valoa välittämässä. Kangaspuutuolilla, jos moinen käsityö sattuu esille, kohtaat keski-ikäisen naisen, vaalealla, vyötäisiä alemma riippuvalla, jotenkin muhkeakasvuisella palmikolla, jonka laihakkaitten kasvojen vakavat piirteet ja terävä katsanto osottaa pohjolaisluonnetta." (Keski-Suomi 24.9.1887)

Liisan päättävätä ja kykenevätä luonnetta muun muassa osoittaa seuraava seikka. Hän pyysi maalarin maalaamaan huoneuksensa ovia, ikkunoita, lattiata ja laipion lakea, sekä panemaan paperit seinille. Mutta kuinka lieneekin työtä alottaessa syntynyt riita teettäjän ja tekijän välillä, jolloin Liisa antoi amenen mestarilleen. „Kun on työ omaa tekoa, ei ole muita moittiminen", arveli Liisa. Osti itse maaliaineet ja siveltimen, lainasi naapurista maalikiven, nyt maalia jauhamaan ja sitten maalisuta käteen. Pianpa saivatkin ovet, ikkunat, laipion laki ja permanto mukaisensa väripeiton ja sievät paperit verhokseen, ettei niitä mestarikaan olisi paremmin laittanut. (Keski-Suomi 24.9.1887) 

Kysymyksiisi saat rohkeita, lyhyviä ja selviä vastauksia, saatpa yleisissä ihmiselämätä koskevissa kysymyksissä kuulla syvämietteisiäkin sanoja. Mutta aikaansa ei hän siltä puheisiin tuhlaa. [...] Käytöksessään sanovat Liisa Hietasen olevan aivan yksinkertaisen, vaan puhtaan, suoran ja rehellisen. Ahkerasti käypi kirkossa ja sen ohessa pyhinä lukee uutterasti uskonnollisia kirjoja ja pitää kylän lapsille pyhäkoulua, mutta arkina melkein yöt päivät ahkeroi käsitöitä. Taka-aikoina kuuluu viljelleen ahkerasti kaunokirjallisuuttakin, lainakirjastoista lainailemalla ja olipa tilaillut kuvalehtiä ja seuraillut muutakin sanomakirjallisuutta, mutta nykyään tulee hänelle vaan "Lähetys-Sanomat" ja naapuristaan lainaa paikkakunnan sanomalehteä. Nykyään näyttää uskonnollinen kirjallisuus olevan hänen harrastusalansa ja sitä kirjallisuutta hän omistaakin jommoisenkin kirjaston. — Itse toiminnallaan on Liisa Hietanen opetellut kirjoittamaan ja kirjoittaakin itse oppineeksi aivan kaunista ja selvää käsialaa, eikä ajatustenkaan kuvaileminen näyttänyt eräässä kirjoituksessaan, jota minulle näyttivät, olevan sekavaa.(Keski-Suomi 24.9.1887)

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin rakennus oli purettu ja sen paikka oli osa Knuuttilan talon puutarhaa.

Puutarhan kivisen aidan sisäpuolinen eteläinen kulmake oli säilyttänyt entisen nimensä "Liisan tarha". Silloin kun täällä ennemmin kesää mietimme, oli näillä kohdin vähäinen koivujen ympäröimä asumus, jossa asui jossain Etelä-Pohjanmaalla syntynyt, pienikokoinen, mutta terhakka Liisa Hietanen. Hänpä oli aikoinaan metsästä tuonut ja pienen kotinsa ymparille istuttanut nämät nyttemmin juuriksi kasvaneet koivut, muiden muassa tuon, jonka runko juurelta oli läpimitaten noin 75 senttimetriä, jonka runko miehen korkeudella maasta haaraantuu kahdeksi, ollen tämä kaksilatvatnen juurikuin Ruunin kuuluisa kaksilatvainen kuusi! Olipa sen rungossa tuolla ylhäällä kottaraisten pesäkin... 

Tämä Liisa Oravisaaressa ollessaan elätti itseään kankaankudonnalla ja neulomisella. Lisäksi oli hän tuntenut kutsumuksensa olevan pitää sunnuntaikoulua seutulaisten lapsille niinä aikoina, jolloin kansa- ja kiertokouluja oli vain harvassa maaseudun kirkonkylässä. Opettamisensa tapahtui yksinkertaisessa uskonnollisessa suunnassa, rajoittuen vain luku- ja kirjoitusalkeiden opettamiseen ja alettiin ja päätettiin lukutunnit lyhyellä rukouksella ja virren värsyllä. Nyt on Liisan tupa hajoitettu ja sen perustuskiviä lienee nyt "Tarhaansa" ympäröivässä aidassa, mutta koivunsa ovat tuuhealatvaisina hänestä muistuttamassa. Liisa Hietanen elää vieläkin, asuen nykyään omassa pienessä kodissaan Tourulassa. Nykyään neuloo hän enimmäkseen sängynpeittoja naimisiin aikoville nuorille ja väliin vanhemmillekin ja tunnetaan hänet yleisemmin "Täkki-Liisan" nimellä. Liisa ei kumminlaan "tykkää" tästä nimestä ... (Keskisuomalainen 24.7.1925)

Itsellisnainen Liisa Hietanen Jyväskylän Eerolasta kuoli 81 vuoden 4 kuukauden ja 8 päivän ikäisenä (Keskisuomalainen 8.2.1930).

keskiviikko 18. marraskuuta 2026

Miltä näyttää "hyvä" historiantutkimus?

Fyren 7/1902
Tänään on kulunut tasan kolme vuotta väitöspäivästäni, joten on korkea aika ymmärtää minkälaista historiantutkimusta suomalaiset historiantutkijat pitävät hyvänä. Valitettavasti väitöskirjaa tehdessäni eteeni ei pudonnut kasvatustieteilijä Mikko Kainulaisen ja kumppaneiden artikkeli ja konferenssipaperi vuodelta 2022.

Kainulainen, M., Puurtinen, M., & Chinn, C. A. (2022a). Aims in the practice of historiography: An interview study with Finnish historians. Historical Encounters, 9(1), 159-180. https://doi.org/10.52289/hej9.109

Kainulainen Mikko, Puurtinen Marjaana, Chinn Clark A.(2022b) Historians’ criteria for appraising historiography: An interview study. Proceedings : International Conference of the Learning Sciences, 989-992 https://dx.doi.org/10.22318/icls2022.989

Nyt on korkea aika tutustua niihin kunnolla. Varsinkin siksi, että Kainulainen väittelee 28.11.2026 ja aiheesta voi vihdoin ja viimein herätä keskustelua historiantutkijoiden keskuudessa? Jos tulokset tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, lienee kuitenkin arvokasta, että ne on vihdoin koottu yhteen? 

Väitöskirjan myötä on luettavaa tietenkin lisää:

Kainulainen, Mikko: Like historians?: On the practice of historiography and its implications for history education. Turun yliopisto 2026 https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-02-0964-3 

Kainulainen, M., Puurtinen, M., & Chinn, C. A. (2025). Regrounding inquiry-based learning in history: A study of historians’ epistemic processes. Cognition and Instruction, 43(4), 291–315. https://doi.org/10.1080/07370008.2025.2503193

Tutkimukset perustuvat 23 suomalaisen historiantutkijan haastatteluihin kuutisen vuotta sitten. Tuoreimmassa artikkelissa käsitelty historiantutkimuksen prosessikin on kiinnostava, mutta puran tähän Kainulaisen ja kumppanien luokittelua hyvän historiantutkimuksen kriteereistä eli ominaisuuksista, joita historiantutkijat arvostavat muiden töissä ja joihin he pyrkivät omassaan. Niitä käsitellään ensisijaisesti artikkelissa 2022b, jossa on tunnistettu 80 arvostuskriteeriä, jotka ryhmiteltiin kuuteen pääluokkaan sekä hajanaisempiin luokkiin (”negatiiviset ihanteet” ja ”muut ihanteet”).

Ensimmäinen pääluokka kattaa 26 kriteeriä, jotka liittyivät historianesitysten ominaisuuksiin. Nämä jakautuvat edelleen kahteen osaan: kirjoittamiseen ja metodologiaan. Molemmat tuntuvat tutuilta. Kirjoittamisesta puhuttiin väitöskirjaprosessissani kuitenkin metodologiaa enemmän. Haastatteluista tunnistettua kriteeristöä sille ovat sisäinen koherenssi, argumentaation laatu ja yksinkertaisesti tyyli, josta artikkelissa on hyvä sitaatti:

[S]ujuva kirjoitustyyli, joka vie omaa argumentaatiota eteenpäin, on tärkeä. Vaikka aihe sinänsä saattaisi olla mielenkiintoinen, jos se on kirjoitettu tylsällä ja mauttomalla tavalla, se ei ole hyvä artikkeli. (Historioitsija 9)

Tuskaani metodeista olen muistaakseni jakanut tänne useaan otteeseen, joten oli mielenkiintoista nähdä, miten alan ulkopuoliselle näyttäytyi "metodologia". Suomeksi käydyissä haastatteluissa oli todennäköisesti käytetty sanaa näkökulma, sillä kriteereissä on mukana kysymykset onko työssä näkökulma; tuodaanko se esiin; ja onko se mielenkiintoinen tai tärkeä. Tästä osioista löytyy myös itselleni tärkeä lähteiden laajuus ja laatu. Mukana on lisäksi teorian, analyysin ja kerronnan määrä sekä se, että tutkimuksen viitekehysten ja menetelmien esiintuonti ja sen tapa. Jälkimmäinen on artikkelissa nimetty prosessien läpinäkyvyydeksi, mutta useimmat historiantutkijat varmaankin puhuisivat metodin eksplikoinnista tms. 

Kaikki haastatellut historiantutkijat mainitsivat  kriteerejä, jotka kuuluvat luokkaan ”yhteydet menneeseen ja nykyiseen tietoon sekä käytäntöihin”. Olennaisin kriteeri tässä luokassa ei saa artikkelissa erityistä painoarvoa: työ on asemoitava käynnissä oleviin (ja käytyihin) tieteellisiin keskusteluihin. Se, että historiantutkimukselta odotetaan tai toivotaan ajankohtaisuutta, omaperäisyyttä, poikkeuksellisuutta ja innovatiivisuutta, on toki totta, muttei yhtä tärkeää.

Kolmas luokka sisältää kriteereitä, jotka liittyvät historiantutkimuksen avaamiin mahdollisuuksiin uudelle tutkimukselle. 

Neljäs luokka on nimetty välillisiksi mittareiksi tai ulkoistetuiksi kriteereiksi. Hyvältä tutkimukselta vaikuttaa se, joka on käynyt läpi asiantuntijoiden arvioinnin ja tullut julkaistuksi, mutta myös näkyvyys suuren yleisön parissa ja sen piirissä koettu innostus ja kiinnostus koetaan arvokkaaksi.

Viides luokka liittyy yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen, joka lisää historiantutkimuksen arvoa.

Kuudes luokka yllätti tunteilla ja affekteilla. Artikkelista ei valitettavasti käy ilmi, kuinka monessa haastattelussa tuli esiin ilo, hauskuus, tyytyväisyys, innostus tai kiinnostus. 

Lisäksi, jos vaikuttaa siltä, ettei henkilö itse ole asiasta lainkaan innostunut; jos joku tulee konferenssiin ja pitää hirveän mekaanisen esitelmän, niin sieltä ei pysty poimimaan niitä tärkeitä asioita, vaikka niitä siellä olisikin. (Historioitsija 12)

tiistai 17. marraskuuta 2026

Oma tasku paras tasku

Viime viikolla kurssilla Sanan ja rahan valta käsiteltiin sanomalehtien käyttöä historiantutkimuksen lähteenä. Eli keskusteltiin myös Kansalliskirjaston digitointien portaalin käytöstä. Yksi opiskelija kaipasi sinne mahdollisuutta merkitä suosikkeja, "ettei tarvitse aina hakea uudestaan". Rikoin pyhät lupaukseni ja avasin suuni suositellakseni yksinkertaisesti käyttämään selaimen kirjanmerkkejä. Luennoitsija ei tähän ihastunut, kun hän oli niitä joskus menettänyt yliopiston it-uudistuksissa. Olisin voinut, mutten viitsinyt, kertoa, että Ruotsin KB:n Tidningar-sivustolla oli suosikkitähdet, kunnes päivityksen jälkeen ei enää ollutkaan.

Tämä tuli mieleen, kun viikonloppuna satuin avaamaan Google Booksin, joka ilmoitti, että vanha käyttöliittymä suljetaan ja tarjosivat mahdollisuutta siirtää kirjahyllyni uuteen systeemiin. Ja tästä ei voinut lähettää viestiä Gmailiin? Aikanaan keräilin melko ahkerasti Google Booksista Suomeen liittyviä tai muuten mielenkiintoisia digitointeja. Hyöty työstä ei ole ollut päätä huimaava, mutta ainakin väikkärin yhteydessä kokoelmasta oli iloa.

Tarjotussa siirtomahdollisuudessa ilmoitettiin, että "Sinulla on 87 kirjaa, jotka on tallennettu 87 kirjahyllyyn Google Kirjojen vanhemmassa versiossa." Kirjahyllyjen määrä oli oikea, kirjojen ei alkuunkaan. Mutta en ryhtynyt manuaaliseen tallentamiseen vaan painoin rohkeasti nappia. Sain viestin "Kirjahyllyjäsi siirretään. Siirtoon voi mennä 72 tuntia". Ehkä joku päivä muistan ja uskallan katsoa, onko sivuston uudesta muodosta iloa ja onko hyllyjen sisältö tallella.


maanantai 16. marraskuuta 2026

Maria Andersson, helsinkiläinen vanhus

Tämä kirjoitus hyödyntää SukuForumin ketjussa vuosina 2010-2026 tehtyyn selvitystyötä, jossa on etsitty Helsingissä 24.8.1946 "117-vuotiaana" kuolleen naisen elämänkulkua ja kohdattu huomattavia haasteita. Tuhansien henkikirjasivujen läpikäynnin jälkeen tutkijajoukko ei enää edes usko, että nainen oli koko elämänsä ajan nimeltään Maria Eufrosina Andersson. Tämän epäselvän menneisyyden sijaan keskityn tässä elämänsä vuosiin 1913-1934.

Maria Anderssonin varhaisin varmasti tunnettu osoite on Fredriksbergin eli Pasilan huvila 6. Se merkittiin ensimmäiseksi riviksi korttiinsa Poliisin osoitekortistossa vuonna 1913. Pasila oli liitetty Helsinkiin edellisenä vuonna ja vaikuttaa todennäköiseltä, että Maria on elänyt Helsingin pitäjän puolella vuodet 1907-1912, jolloin kortisto oli jo toiminnassa. Korttiin vuonna 1913 merkitty isäntäväki Kiriloff viitannee Fredriksberg 6:ssa asuneeseen tehtaan työnmieheen Johan Kiriloff (U304:7216). Mariaa ei huvilassa henkikirjoitettu vuonna 1913.

Keväällä 1914 Maria on muuttanut Vaasankatu 6:een, jonka isäntäväen nimi on jäänyt osoitekorttiin liitetyn lehtileikkeen alle. Asuminen jäi ilmeisen lyhytaikaiseksi ja Maria siirtyi Punavuoreen, jossa hän viihtyi useita vuosia. Väliaikaiseksi osoitteekseen ehdittiin kirjata Pursimiehenkatu 25, ennen parin vuoden asumista Kankurinkatu 4:ssä. Jälkimmäisessä osoitteessa henkikirjoitettiin vuonna 1916, 1917 ja 1918 "Ent. palvelija Maria Andersson 27 yli" eli ikänsä perusteella henkirahasta vapautettuna (U340:3362; U355:3077; U369:3130). Rakennuksessa asui suuri joukko muitakin perheettömiä, useimmat kuitenkin työikäisiä.

Maria "asuntonsa portailla"
Iltalehti 24.12.1928
Sitten Maria asui Punavuorenkatu 20:ssä, jossa hänet henkikirjoitettiin 1919-1923 (U383:2001; U393:1975; U407:1527; U420:1394; U432:1399). Sitten hän on taas siirtynyt Helsingin pitäjän puolelle, sillä seuraava merkintä osoitekortissa on vuoden 1930 muutto Tapanilasta asuntoon Pääskylänkatu 7 A 81. Tämä sopii Marian tiettävästi ensimmäiseen julkisuuteen tuloon Maila Talvion artikkelissa Vaeltaja ihmisvilinässä (Kulkuset 1928, 4-6), jossa "Vanha vaimo seisoo jonossa asemahuoneella, nousee vaivalloisesti vaunuun, vaipuu vaununnurkkaan, astuu alas vaunusta ja taivaltaa läpi lumen asunnolleen. On toki tämä oma asunto, johon pääsee lepäämään."

Ja niin voit, helsinkiläinen, vielä päivästä päivään nähdā tuon vaeltajan ihmisvilinässä Helsingin kaduilla. Eilen ja huomenna ja tänään. Huoneestaan, joka on hyvin pieni, lähtee hän varhain liikkeelle, käsivarrellaan pärekoppa, joka toiselta kulmaltaan on särkynyt monivuotisten kantamusten painosta. Hän tuo esikaupungin metsästä havukimppuja ja luonnonkukkia Helsinkiin. Taakka on raskas ja askel painaa, mutta vaikein on pelko siitä, että joutuisi ihmisten vaivaksi. Täytyy hienotunteisesti muistaa, missä on ollut, ettei menisi liian usein samojen luo, vaikka he hyviä ihmisiä ovatkin. Hän tuntee monta hyvää ihmistä. Vieraita täytyy karttaa ja uusia tuttavia välttää. Arkana hän vaeltaa. 

Johanna Vartiaisen artikkelin perusteella Maria Andersson oli tullut Maila Talvion tietouteen Judith Ponkalan kautta. Ponkala piti vuodesta 1923 alkaen hattukauppaa Snellmanin- ja Liisankadun kulmassa ja Maria Anderssonilla oli tapana myyntipäivänsä jälkeen "tulla istuskelemaan hattukaupan oven vieressä olleelle tuolille odottamaan kahvia, jota hän omien sanojensa mukaan joi yli 20 kuppia päivässä. Samalla hän kertoi tarinoita elämästään. Hän muisteli muun muassa laskeneensa isänsä kanssa katiskoja rantaveteen nykyisen Eduskuntatalon edessä."

Talvion toimittama joululehti Kulkuset ilmestyi joulukuun alussa (HS 3.12.1928). Viikkoa myöhemmin "Jouluilon valmistamiseksi sadatta jouluaan viettävälle Maria Eufrosina Anderssonille on listoja lahjoitusten merkitsemistä varten esillä Kansallispankin ja Maatalouspankin sekä Uuden Suomen täkäläisissä pääkonttoreissa." (US 12.12.1928) Iltalehdessä oli 24.12.1928 kuvitettu pikkujuttu.

SK 41/1929
Tapanilassa asuminen käy ilmi myös uutisesta, jossa Maria Anderssonin raportoitiin käyneen tutustumassa Yrjönkadun uimahalliin. (US 28.9.1929) (Samaa kuvaa käytettiin Suomen Kuvalehdessä 41/1929.) Kiitosviesti Uudessa Suomessa 23.2.1930 paljastaa, että muuttaminen Helsinkiin mahdollistui muun muassa Ponkalan ja Talvion tuella. 

Nöyrä sydämellinen kiitos,
Herra Professori Talakselle, Kenraalin Rouva Vilkamalle, Professorin Rouva Maila Mikkolalle sekä Rouva Ponkalalle, asunnosta y.m. lahjoista.
Maria Andersson

Pääskyläntiellä Maria asui kuitenkin vain vuoden ja vuonna 1931 hän muutti asuntoon Hämeentie 37 A 27, josta tuli kotinsa loppuikäkseen. Hämeentiellä häntä käytiin haastattelemassa ensimmäiseen laajaan henkilöartikkeliin Hos Maria Andersson (Astra 9/1932). Sen kuvituksena oli E. Myntin pastellityö Maria Anderssonin kasvoista. Taulu kuului Vaasalaiselle kauppaneuvos Tikanojalle ja on nykyään Kansallisgallerian kokoelmassa ajoitettuna vuoteen 1931.

Nimimerkki Serp eli Seere Salminen teki Mariasta jutun Suomen naiseen 2/1933 ja kertoi kodista Hämeentiellä: "Tullaan hänen pieneen huoneeseensa. Siellä vallitsee mitä mallikelpoisin järjestys: rautasänky on siististi tummalla raamilla peitetty, pöydällä on kukkia ja punaisia kynttilänjalkoja, leposohvalla nurkassa on tyynyjä ja seinillä väripainoksia ja raamatunlauseita. [...] Huoneen nurkassa ovat nukenvaunut täydellisille varusteineen ja keskellä näköttää iso kaunis nukke. Maria ottaa sen syliinsä. — Tämä on minun lapseni. Doris Luvia Andersson. Täytyy olla joku. jolle jutella, sillä kissaa en huoli, se voi tarttua nukkuessa kurkkuun kiinni."

Kansan Kuvalehdessä
käytetty valokuva
Valokuvaamo Pietisen
kokoelma. Museovirasto
Sylvi Kauhanen kertoi vierailustaan Hämeentiellä Karjalassa 18.2.1933. Hän kohtasi Maria Anderssonin, joka edelleen kävi suuren korin kanssa myymässä kukkia. Myös Helsingin sanomien haastattelujutussa 24.12.1933 sekä Suomen tytön 1/1934 artikkelissa mainitaan jatkuva kukkien myynti. Kansan kuvalehdessä 11/1934 Maria Andersson kertoo itse: "...  rupesin kiertämään kaupungissa vaatetavaran myyjänä. Möin liinavaatteita, puseroita, jne. Myöhemmin rupesin myymään »rekoolikukkia», ja sitä jatkan vieläkin. Ostan kukkia isolta torilta; havunoksia tuo minulle eräs vaimo jostakin Kauniaisista päin. Nykyään otan vain viisitoista nippua, ja minulla on määrätyt paikat, missä käyn. Aikaisemmin olin liikkeellä kaikkina arkipäivinä paitsi maanantaisin. Nyt liikun sen mukaan kuin jaksan."

Saman tapaisia juttuja ilmestyi tasaiseen tahtiin seuraavina vuosina. Usein korostettiin Maria Anderssonin hyväkuntoisuutta ja todettiin hänen vaikuttavan nuoremmalta kuin ilmoitettu ikänsä. Varsinainen epäily alkoi julkisuudessa kuitenkin vasta Maria Anderssonin kuoleman jälkeen.

sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Säätyläiset, jotka kutoivat elääkseen

Oulun Wiikko-Sanomia ilmoitti 28.2.1829, että "Commissionin Maanmittari Jeremias Lagerberg, kuoli Limingan Pitäjääsä ja Kennilän Malla, 21 p. Helme-kuusa 1829; 61:sellä wuodella ijäsänsä". Häntä jäivät kaipaamaan vaimonsa Johanna Lovisa, joka eli vielä 7 vuotta. Hänestä ja tyttäristään säilynyttä muistitietoa jakoi nimimerkki E. R. Suomen naisessa 9/1923:

Noin 60 vuotta taaksepäin asui Limingassa, Ketunmaan kylässä, omassa kartanossaan, komisionimaanmittari Jeremias Lagerberg vainajan 5 tytärtä: Greta, Sofia, Johanna Elisabet, Katariina Charlotta, Anna Magdaleena ja Brita Helena. Maanmittari Lagerbergin kuoltua jäi perhe suureen köyhyyteen. 300 markan eläke ei riittänyt leskelle ja viidelle ala-ikäiselle lapselle. Mutta äiti ei ollut neuvoton. Hän alkoi itse opetella ja opetti tyttöjään kutomaan useampiniitisiä — 8- ja 12-niitisiä, jopa 16-niitisiäkin — kankaita. Niin moniniitiset olivat siihen aikaan harvinaisia. Kun lähiseudun tyttäret tulivat naimisiin , kudottivat he heillä pöytäliinansa. Myös kaupanhuiveja he kutoivat. Kolmet tuolit olivat aina käytännössä. Tämän kirjoittaja on monesti lapsena seisonut salin ovenpielessä ja huvikseen, katsellut, kuinka nopeasti sukkulainen lensi kankaan reunasta toiseen.

Äitinsä kuoleman, perästä jatkoivat tyttäret kutomistansa, sillä siilien aikaan ei ollut virkamiestenkään tyttärillä varaa valita useampia elämänuria.

Työt oli perheessä niin järjestetty, että Greta Sofia, Sjana ja Helena aina kutoivat. Lotta piti talouden mallikelpoisessa kunnossa ja Anetti kantoi puut ja vedet sekä hoiti erinomaisesti talon ainoan lehmän, Perjakan.

Sanotaan: »Elävät yhdessä kuin linnunpojat.» Mutta linnunpojatkin erkanevat aikaisiksi tullessaan toisistaan. Tämän sisarusperheen eroitti ainoastaan kuolema. Ei yksikään heistä mennyt naimisiin . Kun rouva Lagerberg oli kuolinvuoteellaan murehtinut Anna Magdalenaa (Anettia), jolla oli huonommat luonnonlahjat kuin toisilla, oli nuorin, Helena sanonut: »Jos minulla on leipä, niin annan Anetille siitä toisen puolen.» Ja tämän lupauksensa hän pitikin.

Ruotsinkieli oli perheen kotikielenä, niinkuin säätyläisperheissä siihen aikaan- Heidän äitinsä oli kotoisin Euotsista. Mutta vaikka mamsellit keskenään puhuivat ruotsinkieltä, niin puhetta ja ystävyyttä riitti suomeapuhuville nuorille ja vanhoille, rikkaille ja köyhille. Hupaista oli lapsena päästä asialle Lagerbergille. Juostiin vähän matkaa kujaa, läpi Mäkelän torpan kartanon, vähän matkaa pellonpientaretta ja sitte Lagerbergin kaivon sivuitse, josta kaivosta ei koskaan vesi loppunut. Ja pian sitte oltiin Lagerbergin maalaamattomilla, mutta lumivalkoisilla portailla. Mielellään vanhemmatkin naapurit kävivät ystävällisiä Lagerbergin mamselleja katsomassa, ja puhetta riitti loppumattomiin.

Vuonna 1877 ja 1878 Limingassa liikkuva kuumetauti kaatoi perheestä kolme sisarta. Joulukuun 10 p:nä 1877 kuoli nuorin, Brita Helena, 64 vuoden 1 kk. 28 päivän vanhana. Kolme päivää myöhemmin kuoli vanhin, Greta Sofia, 80 vuoden 9 kuukauden ja 14 päivän vanhana. Vanhin ja nuorin haudattiin samaan hautaan. Seuraavan vuoden alussa tammik. 2 p:nä kuoli Johanna Elisabet (Sjana mamselli) 67 vuoden 9 kk. ja 8 päivän vanhana. 

Anna Magdalena (Anetti) kuoli vuonna 1892, 80 vuoden 3 kk. ja 9 päivän vanhana. Viimeinen mamselli Katariina Charlotta — Lotta mamselli — kuoli 90 vuoden 5 kk. ja 19 päivän vanhana vuonna 1893.

Vielä nytkin näkee Limingassa vanhempain naisten päässä »tähtihuiveja», jotka ovat jäännöksiä ahkerain Lagerbergin mamsellein käsitöistä. Ja Kenninkedon syrjässä törröttää aikansa eläneitä vanhoja pihlajia, jotka ovat jäännöksiä Lagerbergin puutarhasta.

Kun katselee noita pihlajia ja maatuneiden huoneiden sijoja, niin herää paljon muistoja mielessä. Pian on sielun silmien edessä huoneiden loistava puhtaus, kukkaset akkunain edessä ja kalpeat mamsellit hääräämässä tuoliensa ympärillä, pahvista tehty- suojus silmien yläpuolella. Kaikilla mamselleilla oli heikot silmät.

Nämä pihlajat ja maatuneiden huoneiden sijat ynnä, Limingan vanhalla hautausmaalla oleva rautainen hautaristi ovat ainoat jälellä olevat muistomerkit Lagerbergin mamselleista.

Hautaristi on pystytetty yhteisesti sisaruksille Sofia, Johanna ja Helena Lagerberg. Tietoja taitavasta kankaankudonnasta tukee se, että kun Turun huoneenhallitusseura palkitsi syksyllä 1856 esillä olleita kankaita "mamselli Sophia Lagerberg Limingasta" sai drällistä 5 hopearuplaa (Sanomia Turusta 23.12.1856). Oulun seudulla syyskuussa 1874 pidetyssä maatalousnäyttelyssä "neiti H. Lagerberg Limingasta" sai servieteistään 15 markan palkinnon.

lauantai 14. marraskuuta 2026

Palkkalehmä ja murrenäytteitä

Testamenttilehmästä olen kuullut ja kirjoittanut, mutta palkkalehmä oli uusi sana. Se tuli vastaan Porin seudun murteen näytteessä

Ämm juttel naapuri-ämmäll: Me tuli yhte aika oike hyvin toimee. Meill ol om lehm ja palkk-lehm, mutt se palkk-lehm tuli niin ilkimäis päiväseks, tuli tossa kello kolm aika kottii ja huusi: soloo, soloo!, niinku se meijän äijä vähä oliki semmone solo. Mutt meijän äijä vihastu ja löi palkk-lehmää päi ottaa, ett se meni tak-hännälles, ja siit ast ei meill palkk-lehmää ol ollu. (Sanomia Turusta 2.8.1872)

Sanalla palkkalehmä hakien tuli esiin sama juttu Hausjärveläisenä kansanrunoutena:

Ämmä jutteli naapurin ämmälle: meill' oli lehmä, palkkalehmä. Mutt' se palkkalehmä tuli niin ilkimen-päiväseks', se tuli aina tuoss' kello kolmen aikaan kotiin ja huusi: sooloo, sooloo, niinkuin se meirän äijä olikin vähä sellainen soolo. Mutt' ä jä vihastu, otti ja veti palkkalehmää päin ottikkoo, niin että se meni takahännälleen. Siitä päiväst' ei meill o palkkalehmää ollu" (Hämetär 6.6.1912)

Palkkalehmä saa selostuksensa muonatorpparikäytäntöjä selostavassa artikkelissa.

Tarvitsemansa ensimmäiset lehmät se saa maalla nykyään yleisesti käytännössä olevan tavan mukaan, "palkalla." Jokin lehmänomistaja, joka ei voi lehmäänsä sinä vuonna ruokkia vuokraa sen toiselle vuodeksi sovittua vuosimaksua vastaan.

On myös niitä, jotka käyttävät säästövaransa tällaisten palkkalehmien ostoon antaakseen lehmät vuokralle tunnetuille ystävilleen. Täten voi esimerkiksi kaupunkilainen maalta kotoisin oleva palvelustyttö edullisesti sijoittaa palkkansa säästöt ja samalla tehdä maalaissukulaisilleen hyvän palveluksen.(Uusi Aura 13.2.1906) 

Muistelen tällaisesta sijoituksesta kerran blogitekstissä maininneeni, mutta en juttua nyt tietenkään löydä. (Vielä kahdeksan julkaisua, niin kysessää on 8500. postaus.)