Säätykiertoa Jyväskylässä

Aleks Kuulan 60-vuotisjuttuun Osuusliike-lehdessä 3/1936 on todennäköisesti haastateltu häntä itseään.

Aleks Kuula syntyi Jyväskylän maalaiskuntaan kuuluvan Tikkamannilan kartanon alueella sijaitsevassa Tervamäen torpassa toukokuun 3. päivänä 1876. Torpan pelloilla vieraili halla joka kesä. Aleksin vanhempain oli sen vuoksi pakko muuttaa paikkaa pojan ollessa 7-vuotias. 

Muisti on ollut tarkka, sillä perhe muutti vuonna 1883 Nisulan Ilomäen torppaan (Jyväskylän maasrk  RK 1869-1880, 41, 445, 444; 1880-1889, 101; 1890-1899, 117)

Uusi torppa saatiin Nisulan kartanon maalta, jonka pellot levittäytyvät aivan Jyväskylän kaupungin liepeille. Mutta uuden torpan laihoilta saroilta ei kahdeksanhenkiselle perheelle urennut sen leveämpää leipää kuin entisestäkään paikasta. Vero vain oli ankara: 3 päivää "taksvärkkiä" viikossa. Isän oli pakko sivullisille tehdyillä ansiotöillä pitää suurta perhettään leivässä. Näin elää retuutettiin torppapahaisessa kuusi kurjaa vuotta. 

Mutta nämäkin puutteen puristamat olot tiukentuivat yhä. Kartanon herra nosti näet torpparia vastaan syytteen muka luvattomasta kaskenpoltosta. Ja niin oikeus tuomitsi torpparin häädettäväksi konnultaan. Viideksikymmeneksi vuodeksi tehty suullinen vuokrasopimus ei tietenkään pätenyt. Häätö tuli. Ja torpparin pienet kapistukset mitattiin ulos käräjäkuluista. Erään talon nokinen sauna tuli nyt häädetyn torppariperheen majapaikaksi. Aleks nuorempien sisarustensa ja vanhempiensa kanssa jäi siihen "saunakestiksi", kun taas vanhempien lasten oli suoriuduttava talonpoikien piioiksi ja rengeiksi.

Aleksista vanhempia sisaruksia oli kolme: Johannes (s. 21.7.1867), Rosa Wilhelmina (s. 25.1.1871) ja Josefina (s. 3.1.1873). (LK 1869-1880, 444)

Nyi alkoi Aleks-pojallekin tuo menneiltä ajoilta niin tuttu lapsuusajan uurastus. Isänsä kanssa hän ahersi halkometsässä, ojankaivuussa ja muilla raskailla työmailla. 14-vuotiaana hän pääsi laivapojaksi noina aikoina niin vilkasliikenteiselle Päijänteelle. Poika jäi tällöin yksin syntymäsijoilleen, muun perheen muuttaessa Satakuntaan. 

Rippikirjassa ei näy muuttoa Satakuntaan, mutta kertomuksen ajoitukseen sopivasti isän ehtoollismerkintöihin on vuodesta 1891 alkaen merkitty vieraita seurakuntia: Tampere, Suoniemi, Tyrvää ja Pirkkala. Myös Aleksiksen kahdella pikkuveljellä on vastaavia merkintöjä ja toinen heistä muutti 1899 virallisesti Tampereelle. Aleksiksen vanhempien kirjat puolestaan olivat Jyväskylän maaseurakunnassa vielä vuonna 1902. (RK 1890-1899, 876)

Työskenneltyään sitten taas useammissakin maataloissa, joutui hän 17-vuotiaana muutaman ajurin palvelukseen. Ajurin ammatti oli vielä viime vuosisadan loppukymmenillä huomattava toimi kaupungeissa. Ja Jyväskylässä se oli sitäkin tärkeämpi, koska Haapamäen rataa ei silloin vielä ollut olemassa. Aleksin isäntä omisti uljaita ajoneuvoja ja komeita hevosia, joten hänen liikettään käyttivät kaikki Jyväskylään pyrkivät tai sieltä lähtevät mahtimiehet. Kyytimatkoja tehtiin Haapamäelle, Pieksämäelle ja aina Mikkeliin saakka. Näillä matkoilla joutui nuori kyytipoika moneen kommellukseen ja seikkailuun. Raskasta oli vaellus huonoilla teillä. Talvella pakkanen ja tuisku, kesällä rankkasateet, koettelivat monasti pukilla torkkuvan nuorukaisen luontoa. Mutta mielenkiintoa ei näiltä kyytimatkoilta puuttunut. Ne antoivat pimennossa ja kurjuudessa eläneelle pojalle runsaasti vaihtelua ja jännittävyyttäkin. 

Kerrankin — muistelee veteraanimme — joutui hän kyyditsemään Jyväskylästä Kintaudelle sellaista suurta herraa kuin Vaasan läänin kuvernööriä, kenraali Schaumannia, Eugen Schaumannin isää. Keli oli liukas ja iljänteinen. Muutamassa matkan kohdassa laskeutuivat parivaljakot jyrkkää mäkeä, jonka äärellä oli syvä rotko. Hevoset kompastuivat ja raskaat vaunut työnsivät hevosia edellään. Niin oltiin äkkiä ammottavan rotkon partaalla. Tuokio vain — ja siellä syvyyksissä olisivat olleet niin vaunut ja herrat kuin kuskipoikakin, ellei viimemainitun ja hänen mukanaan kuvernöörin jättiläismäisen miespalvelijan olisi onnistunut aivan viimeisessä silmänräpäyksessä hypätä alas ja pysähdyttää vaunujen kulku, jotta hevoset taas pääsivät jaloilleen. Kuvernööri kiitti Aleksiakin ja pisti hänen kouraansa kymmenen markkaa. Tuo ja moni muukin noiden aikojen elämys lämmittää tänäkin päivänä kertojan mieltä. Taitaisipa siellä kuskipojan muistojen komeroissa olla yksiä ja toisia hiukan arveluttaviakin kertomuksia 90-luvun kuomivaunujen historiasta. Mutta veteraanimme hymyilee ja, veitikka silmäkulmassa, haastaa: "Vosikkapoika ei saa kertoa kaikkea mitä tietää."

Kesästä 1897 Aleks Kuula toimi kertomuksen mukaan rakentajana, rippikirjojen mukaan kivityömiehenä tai muurarina. Vähitellen hänestä tuli rakennusurakoitsija sekä innokas osuuskauppaliikkeen kannattaja. (Jyväskylä RK 1891-1900, 134; 1901-1910, 133) 

Muisto vs. rippikirja

Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) muistelmassa Kertoelmia elon alalta sukunimiä on suomennettu, mutta suurin osa niistä on yhdistettävissä muihin lähteisiin. Joitakin aukkoja jäi kuitenkin kuvaukseen perheen kanssa asuneista ihmisistä, ilmeisesti 1830- ja 1840-luvuilla (Savonlinna 1.2., 22.2. & 1.31883). Perheen lisäksi Kalvolan Ahlajärven kartanossa asuivat tuolloin

"leskirouva Vuorinen", jonka luulin tarkoittaneen muistelijan isänäitiä Catarina Magdalena Gaddia, jonka toinen aviomies oli Johan Henrik Berg, mutta tämä kuoli jo vuonna 1831 eli ennen kirjoittajan syntymää. Enkä löytänyt häntä rippikirjoista 1810-1842 Ahlajärveltä, kuten en myöskään muita Berg-nimisiä.

"leskirouva Kilpeläinen ynnä viallinen poikansa", jossa sukunimi viittaa johonkin Skjöld-pitoiseen sukunimeen, mutta sellaista ei näy rippikirjoissa.

"Sotakomisarius Tulisoitto ynnä sokia naimaton sisarensa Anna Märta", jossa Tulisoitto tarkoittaa sukunimeä Hillebrand. Kirjoittajan äidin isän sisar Anna Märta (1776-1843) on rippikirjassa 1835-1842 (s. 3) tulleena Ruovedeltä 1836 ja merkittynä melkein sokeaksi.

Tämä sisar olekin paljon kokenut ja kestänyt kurjuutta maailmassa; mutta kuitenki tyytyvä kohtaloonsa, toimitteli hän ilomielin askareitansa, ompeli, kutoi sukkia, loi kangasta, ja vaikka häneltä itseltään puuttui näkölahja, oli hän useasti toisten lohduttajana ja johtajana surun hetkinä.

Sotakomisariusta ei ole rippikirjassa eikä Genissä yksikään Anna Märtan täysveljistä vaikuta liittyvän armeijaan. Hänestä kirjoittajalla oli kuitenkin muistoja.

Sotakomisarius luonteeltaan sävyisämpi, niinkuin vaatikin toimensa, ruoka- ja trossivarain hoitaminen, oli jo paljaspäinen, laihankalea, lyhyläntäinen, harmaapäinen ukko, joka juhlatiloissa käytti harmaata, sarkaista hännystakkia, korkeata kaula valkkia, ynnä teräviä, lähes korvia ulottuvia pystykaulureita, sekä mustan harmaata vannelakkia. Ukolla oli toimena kartanolla myllyn hoitaminen ja kalastus; paitsi tätä oli hän puutyössä aivan kätevä ja valmisteli visasta piipun pesiä, kauhoja, ynnä muita pieniä kapineita, joita, tyydytettyänsä koti tarpeen, kaupitsi naapuri pitäjien säätylaisille, saadaksensa musa vähän tupakkarahaa; ja ottipa ukko mielellänsä silloin tällöin "naukun" jos vaan "plakkarissa kesti plootuja" ja pullossa tavarata.

Ehkä ukko oli omasta öljytänsä jotenki kerskaileva, käyttäen sananlaskuna: "minä teen mitä tahdon, toiset tekevät mitä taitavat", antoi hän suuren arvon vanhalle sokealle sisarellensa Anna Martalle, jota hän rakasti ja jonka sanan hän aina otti korviinsa. [...]

Muistan vielä kerran kuinka Sotakomisarius, tullessansa kotiin onki retkeltä "Ämmön karilta" jossa useasti kävi isoa ahventa nihkomassa, juurta jaksain jutteli "kuinka hän, paluumatkallansa poiketen Kihlamon joelle, jonne oli asetellut mertoja, näki joen suussa kupari kattilan täpötäynnä hopiarahaa". "Pistin perämelan varren kattilan korvaan ja koetin vääntää riivattua ruuheeni" mutta äläpäs vielä, tulihan "Konna vie" helposti veden pintaan että selvästi eroitin hopiarahat, mutta samassa tarttui "Haltia" astian uurteihin, ja koska en tuntenut uhria, vaipui kattila jälleen joen pohjaan ja minä ruuhen tahdolle "pitkällä naamalla" "Jun"! „mutta onhan ahvenia loikossa, onkos niitä kun perkaa"? 

"Lisäksi vielä majailivat perheessä, vaan ajoittain, Vallesmanni vainajan velipuolet, Maisteri Aatolfi ja vältvääväri Aukusti Tulisoitto jotka Vallesmanni oli kouluttanut ja vähitellen saattanut virkamiehiksi." Nämä miehet ovat Mälsän kirjoissa pisimpään! (RK 1810-1815, 13; RK 1816-1822, 16; RK 1825-1831, 20; 1835-1842, 3 )

Erikseen mainitaan vielä yksi säätyläinen.

Leski Luutnantska E. jo vanha ja kivulloinen, oli syntynyt Ruotsissa ja sieltä miesvainajansa kanssa muuttanut Suomeen. Oli hän ikänänsä nähnyt loistaviakin päiviä. Vanhempansa olivat Ruotsin ylimyksiä sekä suku-arvon että varallisuuden suhteen.

Kuuluisa runoilia Lidner oli kotiopettajana eleskellyt hänen vanhempainsa perheessä. Kustaavi kolmannen aikojen muistit elivät vielä vanhan leskirouvan mielessä. Nuoruutensa unelmat ja mielikuvitukset olivat säilyttäneet muistoja aikakauden tapauksista, joita hän vielä välistä kertoi.

Miesvainajansa kuoltua jouduttuansa köyhyyden tilaan, saapui hän kovin viallisen jo edellä häntä edesmenneen poikavainajansa kanssa, ensisti Vallesmanni vainajan ja sittemmin Luutnantti E... perheesen, jossa vietti viimeiset päivänsä, odottaen lunastusta ja lepoa elämän murheista. Itse Ruotsalainen, ylisteli vainaja yhäti oman maansa ja kansansa tapoja. Lastensa lapset, ja viimemainituiden lapset vielä enempi, ovat suomalaisia, sekä kielen että tunteiden suhteen. 

Eva Eleonora Eklöf, o.s. Åkerhielm tuli Messukylästä Kalvolaan vuonna 1828. Häntä ei kirjattu rippikirjassa edellisten tapaan Ahlajärven Mölsään vaan Ahlajärven rustholliin (RK  1825-1831, 5; RK 1832-1834, 3). Hän kuoli Akaalla 13.1.1855. 

Muutama kartta Kampin 1800-luvusta

 

Kansallisarkiston kokoelmiin kuuluvassa kartassa Maanmittaushallituksen uudistusarkisto. B7Helsinki:31/8-14 Töölö / Tölö; Kartta ja selitys kaupungin tiluksista 1776-1777 Kamppi jää hankalasti kahden lehden väliin. Paikannusta avittaakseni lisäsin myöhemmän Aleksanterikadun linjauksen katkoviivalla. Sen pohjoispuolella oleva kallio on fokuksessa...

Kansallisarkiston kartassa VeSA Helsingin linnoitus- ja rakennuspiirustusten arkisto - 587 IK Helsingin linnoitukset. Turun kasarmialueen asemakaava. Tonttien jako., 24.3.1828. Iso neliö on suunniteltu harjoituskenttä. Oikean yläkulman b on Geminin translitteroinnin ja käännöksen mukaan kaivo, mikä sopii erinomaisesti sillä paikalla oli Kampin kaivo. Kallion ja tien väliin on merkitty c, joka selitteen mukaan on vartiopuomin paikka. Näiden väliin jää vasta suunniteltu Turun kasarmi, jonka valmistuttua vartiopuomi siirrettiin sen pohjoispuolelle, mikä näkyy... 

Kansallisarkiston kartassa VeSA Helsingin linnoitus- ja rakennuspiirustusten arkisto. VeSA Helsingin linnoitus- ja rakennuspiirustukset. 597 IK Helsingin linnoitukset. Turun kasarmialueen asemakaava. Suunnitellut rakennuspaikat kahdelle siipirakennukselle., 23.6.1843. Se kertoo myös, että harjoituskentän paikka on vaihtunut. Samaan viittaa...

vuonna 1837 painettu kartta, joka on Plan eli se esittää joiltain osin suunnitelmaa eikä olemassa ollutta todellisuutta. Siinä Turun kasarmin neliömäinen harjoituskenttä ulottui meilkein Fredrikinkadulle asti, mutta väliin kahtui toinen kasarmirakennus. Sen pohjoispuolelle on merkitty ruutivarasto. Kampinmalmiksi on nimetty rakentamaton alue, jonka läpi kulkeva tie näkyy jo 1700-luvun kartoissa.  (KA. Kaupunkikartat) Nykyisessä asemakaavassa Manskun, Salomoninkadun, Fredan ja Simonkadun rajaama alue oli siis lähes kokonaan Venäjän armeijan käytössä.

Nykyisen Fredrikinkagun linjauksen ja Ruoholahden väliin jäänyt "Kampmalmen" jaettiin kaupungin ulkopuolisten alueiden uudelleen järjestelyssä 1840-luvun alussa kahdeksi vuokra-alueeksi: 68 Kampmalmen ja 69 Lugnet, mikä näkyy Kansalliskirjaston digitoimassa kartassa Karta öfver Helsingfors underlydande ägor belägna Helsinge socken och härad af Nylands län af C Reuter 1869, joka on helpoiten saavutettavissa ladattuna Wikimediaan. Aluiden rajalla kulkee nykyään Lapinlahdenkatu. Kartassa näkyy myös vanha tielinja, joka... 

pilkottaa vielä Senaatin kartastossa. Sen varteen, kasarmialueen kulmaan, on piirretty kuusi rakennusta kolmeen riiviin. Muihin karttoihin ja Katja Raunion graduun Kampin keskus : kasvavan kaupungin välitilassa (2015) kurkistamalla selviää, että kyseiset "puulaakivillat" olivat valmistuneet vuonna 1876 ja niiden eteläpuolella kulki tätä karttaa myöhemmin Lapinlahdenkadun suuntainen Malminkatu. 

Lugnetin alueesta on Helsingin kaupunginarkistolla erilliskartta vuodelta 1861. Alueen koilliskulmassa Lapinlahdenkadun  ja Eerikinkadun risteyksessä näkyy kaivo. Lapinlahdenkadun toisessa päässä on D:llä merkitty suorakulmainen tontti työväenasunnoille. Ilmeisesti samoista taloista Raivio kirjoitti "Vuonna 1857 kaupunki vuokrasi maata työväenasuntoja rakentavalle yhtiölle Lapinlahden pohjoispuolelta. Kaksikerroksiset puurakennukset saivat nimityksen ”Lugnetin
työväenkasarmit"." Tuoreeltaan niistä kirjoitettiin:

Toinen merkillinen toimitus täällä on asunto-huoneiden valmistaminen kaupunnin työväelle. "Kampin" tienoilla, heti ulkopuolla kaupuntia kohoaa näitä huoneita jo ehtimiseen, mutta kun ovat ulkopuolla kaupuntia, niin olisi voitu niitä rakentaa kahdenkertaisia sekä päre-katoilla. Aluksi on nyt kaksi kartanoa valmiina; niissä on 50 hyvää, iloisaa ja valoista suojaa ja eri ulko-ovensa kullaki; 48 näitä suojia ovat suuruudeltaan 7 kyynärää joka seinä ja tuleevat maksamaan vuokrassa eli hyyrissä 2½ ruplaa kuukaudelta. Näitä asuntohuoneita köyhille rakentaa eräs yksityinen seura, jossa on 11 osakasta; suojia holhoo eräs talous-mies, joka myös määrätyn taksan jälkeen antaa lämmintä ruokaa niille, jotka sitä haluaavat ostaa. Sauna ja erinäinen tupa vaate-pesua varten sekä muita ulkohuoneita löytyy myös paikalla. Kesäksi eli kumminki tulevaksi syksyksi ehtiivät nämät suojat ihan valmiiksi ja tarjoaavat silloin työväelle täällä mitä he sangen tärkeasti tarvitseevat — somia muka ja terveellisiä asunto-huoneita. (Sanan-Lennätin 19.2.1858)

Kymmenen vuotta myöhemmin eli vuonna 1867 valmistui Rouvas­väen­yhdistyksen rakennuttama kaksikerroksinen lastenkoti. Edelleen kaupunkikuvassa näkyvät Ruoholahden villat valmistuivar 1880-luvun alussa. (Alueen vaiheita olen selvitellyt myös tekstissä Dreijerin pelto Helsingissä.)

Kampin itäpuolella Turun kasarmin ja Simonkadun väliin sijoitettiin vuonna 1876 Narinkkatori, joka oli aiemmin sijainnut nykyisen Suomen pankin tontilla. Ote on Kaupunginarkiston kartasta Förslag Till Indelning Af Platsen Emellan Exercisplan, Anna- Malm- Och Fredriksgatorne Uti Tomter (1883).

Kansallisarkiston kaupunkikarttojen Helsinki Ic* 160/- - Plan öfver Helsingfors 1906 ei enää esitä kalliota tai kiemustelevaa tietä, mutta siinä näkyvät yllä mainituista elementeistä työväenasunnot, kaivo ja narinkkatori.

Kurinpitoa kartanolla

Ahlajärven kartanon omistajan Johan Wilhelm Hillebrandtin (1772-1839) tyttärenpoika muisteli myöhemmin kahta tarinaa, jotka olivat ehkä kartanolla kiertänyttä perintöä.

Harvoin sattui ukko kiivastumaan; vaan koska hän katsoi palkollistensa ansainneen kuritusta, täytti hän tässä kohden isännyydensä tointa, enemmän velvollisuudensa tunteesta kuin vihasta. Johtuu vielä mieleeni eräs tapaus koska tuli vallesmanni vainaalle kanne siitä että olivat rengit pirtissä keskenänsä, kinan perästä, joutuneet käsi-kahakkaan, jossa pojat olivat toisiansa "tuuppineet" ja "Kustaa" joka oli kinan alkanut, lyönyt "pikku Samulia" otsaan jotta siihen pieni naarma ilmestyi; puki vallesmanni turkin yllensä, sieppasi pienen pihlaja sauvansa porstuan nurkasta ja saapui pirttiin, kurittaakseen "Kustaata", kunnottomuudestansa.

Mutta poika kuin äkkäsi vallesmannin tarkoituksen, silkasi ovesta ulos ja kieppasi käpälämäkeen, jotta sillä kertaa jäikin selkäsauna saamatta.

Kului sittemmin muutama päivä. Rouva kuin tunsi miehensä aikomuksen rangaista poikaa, toimitti tämän aikaisin aamulla ulkoaskareihin, kunnes olisi vallesmanni unhoittanut aikomuksen.

Tästä kuitenkin huolimatta, hankki vallesmanni itsellensä pienet koivu vitsat, jotka päivien kuluessa kuivettuivat kamarin nurkassa.

Mutta eräsnä aamuna aikaisin, kutsutti vallesmanni pojan kamariinsa ja antoi hänelle vasta, "ansion mukaisesti", pienen koti rangaistuksen.

Tämä ei suuresti sattunut poikaan, joka melkein jo oli aika miehen varrella; "mutta", sanoi vallesmanni "kaiketi hän tätä kuitenki häpee, koittaen vast'edes noudattaa siivompaa käytäntöä".

Oli kerran renkimies naapuri kylästä varastanut länget kartanon tallin vajosta, isäntänsä kuin sai asiasta tiedon, pakoitti miehen heti viemään varastettua tavaraa takaisin. "Mikko" muuten jäykkä, työmies, ehkei voinut olla näpistelemättä, joka tunsi isäntänsä kovan kurin ja kiivaan luonnon tainkaltaisissa tiloissa, ei uskaltanut tehdä vastusta, vaan korjasi länget kainaloonsa ja alkoi tallustella kartanolle.

Poikkesi hän tultuansa paikalle ensisti pirttiin, hiukan hengähtämään ja samassa aatellakseen miten oli sanottava ja rikosta anteeksi anottava vallesmannilta.

Olivat ulko-töissä kartanon miehet, eikä ihmistä pirtissä; sattuipa Mikon silmät jälleen kirveesen, jonka silmästä tempasi varren, pistäen terän nuttunsa povi-lakkariin.

Näin varustettuna, länget kainalossa, astui hän, miespihan poikki, huoneesen jossa vallesmanni istui kirjoituspöytänsä ääressä.

Tuotuansa ensin terveisiä isännältänsä, monen mutkan perästä ja kovasti hikoillen, kertoi Mikko vihdoin, puserrellen lakkinsa lippua ja välistä kynsien korvansa takustaa, juurta jaksain asiansa ja rukoili anteeksi nöyrästi kumarrellen, niin syvään kuin kirves terä povitaskussa ja napitettu nuttu antoivat myöten. "Soo! soo!" sanoi vallesmanni, "laske nyt länget porstuan naulaan".

Mikko vieläkin anoi anteeksi ja kumarteli; mutta hänen kumarrellessa pompahti kirvesterä povesta kamarin permannolle.

Tästäkös mies kovasti tyhmistyi, eikä voinut virkkaa sanaa. "Taitaa tuokin olla meidän" sanoi vallesmanni, katsahtaen paperistansa ylös. "Kyllä kaiketi minä sen tänne jätän", lausui Mikko.

"Voi Mikko raiska" virkkoi vallesmanni, "olisithan toki ansannut kuritusta, mutta tällä erällä en kerkiä siihen toimintaan, koska tärkeä toimi pidättää minua pöydän aaressä". "Lähde nyt kotiasi suoraa tietä, äläkkä poikkee kylään, ettei enempi" vieräs tavara" takertuisi mekkosi taskuihin, sano isannälles terveisiä ja kiitoksia ja rukoile häntä vastedes suorimaan sinusta miestä sekä neuvolla että kurilla; haltuun Jumalan". 

Lainaukset ovat Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) kirjoituksen Salomaiden asukkaat/Kertoelmia elon alalta osista (Savonlinna 11. & 18.1.1883).

Vallesmannista tuli maanomistaja

HämeWiki tietää kertoa, että J.W. Hillebrandt osti vuonna 1805 Kalvolasta Ahlajärven kartanon ja seuraavana vuonna Mälsän ratsutilan  samasta kylästä. Rippikirjojen mukaan Hillbrandtien asuinrakennus oli Mälsän mailla. Vuosikymmeniä myöhemmin tyttärenpoikansa muisti vielä edellisetkin omistajat:

Kolmen miespolven muistin aikana olivat sitä hallinneet ja viljelleet "vanha herra" Kornetti [Johan Henrik Berg] ja Tirehtyöri Vuorinen [kornetin pojan Anders Fredrik Bergin poika Johan Henrik Berg], jolta viimemainitulta kartano kaupan kautta siirtyi vallesmanni vainaalle, joka jälleen teki rakentamansa uudistamansa talon "päähoviksi". 

Tyttärenpojalle oli välitetty tieto kovasta työstä:

Olivat vallesmanni samoin kuin vaimonsa vielä täysissä elon voimissa, ja alkoivat huolella ja untteruudella, ehkä vähillä varoilla, viljellä maata ja rakentaa asuntoa.

Monta päivää työskentelivät yhdessä palkkaväen kanssa, vääntelivät kiviä ja kantoja, joita koottiin rovioille poltettaa, tällä tavoin muka tehtäväksi tilaa asuinhuoneille sekä ryytimaalle, kunnes vähitellen muutaman vuoden puuhailtua, pääsivät toiveidensa perille. Kohosivat huonerakennukset rivi riviltä, alkoi karttua karjaa, perkomaat viheriöidä ruoho-nurminen ja vilja rehoittaa vainiolla. Oli uuttera työ saavuttanut siunauksen.

Tieto sivutöistäkin oli säilynyt:

Aikanansa oli vallesmanni vainaja ahkera talouden toimissa ja maanviljelyksissä, erittäin rakasti hän hevoisten hoitoa ja oli hänellä uljaita hevoisia kasvamassa, joista koottiin kaunis käsiraha vuotuisesti kartanon hinnan suorittamiseksi. Paitsi tätä oli ukko taitava kynäiliä ja asiamies, jonka vuoksi häntä naapuri pitäjänki miehet usiasti vaativat valvomaan asioitansa käräjissä. Tämä keino tuotti hänelle pienen sivutulon, koska käräjä reisu ainakin antoi eläkkeen ja sitä ilman jonkun sata riksiä "lompuukiin".

Ylenpalttista elämää Ahlajärvessä ei eletty:

Köyhiä sukulaisiansa koki hän, vointia myöten elättää ja auttaa sekä hankkia heille koulu opetusta. Elon tarpeet säätyläistenki keskeu olivat verraten pienemmät kuin meidän aikoina. Huonekaluina täyttivät pienatuolit, kiinteät seinäpenkit ja silmät maalatut pöydät, nojatuolein resorisohvain ja divaanipöytäin aseman. Ulkomaiden tuotteita ja kaupungin tavaroita käytettiin aivan harvinaisesti, paitsi suuremmissa juhlatiloissa; juomaaineina olivat kahvi, paloviina ynnä kotikeittoinen olut tavallisimmat, aarakki punssi tuli ainoasti näkyviin, harvinaisten ja arvokkaimpain vieraiden saapuessa majaan; vieras-tupakkana täytettiin "kasakkaa", mutta vallesmanni, joka itse oli ahkera piippumies, selvitti kotikasvuisia "maanrehuja" omaan "kukkaroonsa". Puheissa ja töissä oli vallesmanni hiljainen, sävyisä ja tyynimielinen. 

Lopuksi.

Johtuu vielä mieleeni kuinka vallesmanni vainaja lohdutteli vaimoansa, joka välsta tuskitteli elon tarpeista ja toimeentulosta, lausuen: "ei tässä viheliäisessä elossa saa muuta kuin rahkia ja työskennellä aamusta iltaan, ja tuskin sentään saa silakkaa ja leipää eläkkeekseen". Älä suotta tuskittele muija parka"! lausui ukko, "silakka ja leipä se on tarpeeksi kunnon miehelle, mutta liioin lurjukselle".  

Lainaukset ovat Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) kirjoituksen Kertoelmia elon alalta. Salomaiden asukkaat osista (Savonlinna 4.1. & 1.2.1883)

Parlografi ja sanomalehtien toimitus?

Aloitin maanantaina pitkästä aikaa avoimen yliopiston kautta kurssin. Se on Sanan ja rahan valta: Suomalaista mediahistoriaa, joka tarjonnee yleiskuvan 1900-luvusta ja jotain tästäkin vuosisadasta, mikä olisi minulle ihan hyödyllistä. Toivon kuitenkin, ettei paljastu merkittäviä tietoaukkoja ja kahden luennon jälkeen olen kohdannut vain yhden. 

Eilen luennoitsijan kalvokuvituksena oli valokuva Lallin toimituksesta, joka herätti tietenkin heti huomioni, sillä sehän oli Kokemäellä. Sitten kuvateksti herätti aidon kysymyksen: mikä on parlografi ja mitä sillä tehtiin sanomalehden toimituksessa puhelin toisessa kädessä? Luennoitsijan vastaus ei täysin vakuuttanut, joten kotiin päästyäni hain aihetta tietenkin digitoiduista sanomalehdistä ja Turun Sanomat 30.9.1915 tarjosi hyvin elävän kuvauksen:

... kunnioitettava lukija voisi vielä tutustua esim. jonakin lauvantai- tai maanantai-iltana Turun Sanomain toimituksessa neljään omituiseen ilmiöön, jotka kukin ovat sangen vaikuttavia tekijöitä "Syyskuntakokousten" osastoa luotaessa. 

Nämä neljä olentoa ovat puhelin nro 11,50, eräs arvoisa toimittaja, parlografi ja kirjotuskone. 

Allekirjottanut ei puolestaan unhota näitä liittoutuneita milloinkaan, sillä niissä ovat edustettuna mahdollisin määrä yli-inhimillisiä ponnistuksia ja hedelmällistä yhteistyötä. 

Ensiksi alkaa tavallisesti vaikutuksensa nro 11,50. Se huutaa innokkaasti: Prrrrrrrr! 

Arvoisa toimittaja huutaa, haloo! 

- Prrr—bobb—obb—gnob—bob— bob—bobb, jatkaa n:o 11,50 arvoisan toimittajan korvaan ja vihdoin sieltä alkaa kuulua lehden ystävän ääni

... Jaahah, päivää — tai ehtoo jo taitaa ollakin.

Parlografi alkaa hyristä ja arvoisa toimittaja ryhtyy puhelemaan sen sisuksiin seuraavalla tavalla: K:n varsinaisessa kuntakokouksessa t.k. 13 pnä päätettiin m. m. seuraavat asiat: VarsinaisSuomen kansanopistolle päätettiin edelleenkin myöntää 75 mk. 

- Jaahah, jaahah!

- Kunnalislautakuntaan valittiin, jaahah — mitenkä k. niinkuin Kalle - jahah — Rope — Otto Santeri — Eenokki — Nestori — herrasväen tee — Daniel — Amalia — Heikki — Lauri. Jaahah — Rosendahl.

— Sitten? 

- Ark. Mitenkä? 

- Arkki! Niinkuin Noan arkki. 

- Jaahah — La, Arkkila! 

- Sanokaa etunimi uudelleen! 

- Antti. Jassoo, ämmä ensin, niinkuin Matti!

Näin jatkuvat parlografiin suunnatut huudahdukset ja lopulta ovat taikki kunnallis-, taksotus- ja tutkijalautakunnan jäsenten nimet parlografissa. Tämän jälkeen arvoisa sivustakatselijakin voi pyyhkä hikeä otsaltaan ja varustautua hetken kuluttua uuteen samankaltaiseen esitykseen. 

Puoliyön lähetessä alkaa vuorostaan parlografi selostaa näitä referaatteja uskollisesti varustaen selostuksia kaikilla reunamuistutuksilla. 

Arvoisa tomittaja ryhtyy naputtelemaan kirjotuskoneen sormiota ja liuska jälkeen lähtee koneesta vaeltamaan latomoon.

Seuraavan päivän Turun Sanomissa on neljä tai viisi palstaa kirjotusta ótskkeella "Syyskuntakokoukset". 

Lukijani, lue tämä osasto hartaudella ja notkista polviasi kunnioituksen osotukseksi tätä osastoa kohtaan.

Parlografi oli siis sanelukone, jota ei vielä tässä vaiheessa saatu teknisesti kiinnitettyä puhelimeen eli toimittajan piti toistaa se, mitä puhelimesta kuuli. 

Mitä muistimme Persiasta?

Viime perjantain runsaasta tarjonnasta osallistuin symposiumiin Remembering the distant past: cultural memory in Finland from Hammurabi to Hilma Granqvist yleissivistyksen keräämiseksi. Yllätyksenä tuli yhteys omiin harrastuksiini: kahdessa esityksessä hyödynnettiin ja kolmannessa oli yritetty käyttää Kansalliskirjaston digitointeja, joten  pari sanaa näistä muistiin.

Hannu Salmi oli etsinyt lehdistöstä ajatuksia Mooseksesta ja Egyptistä ja löytänyt esimerkkejä raamatunhistorian poliittisesta käytöstä eli sortovuosien ja itsenäisyyden yhteydessä Suomen kansa rinnastettiin Egyptin orjuudesta vapautettuihin juutalaisiin. Sari Katajala-Peltomaa puolestaan oli kartoittanut Pyhän Birgitan näkyvyyttä sekä ruotsalaisessa että suomalaisessa lehdistössä. Erikoisimpana hän piti katolisen pyhimyksen tulkintaa reformaation ajatusten kannattajana.

Nämä esitykset antoivat ymmärtää että lehdistö oli käyttökelpoinen lähde, jonka pääasiallinen ongelma oli se, että tulosten paljoutta oli vaikea analysoida. Tältä pohjalta kysymyksiä herätti esitys Persian suurvallan muistamisesta, jossa sanomalehtien käytöstä oli luovuttu, sillä (kielitaidottomuuden vuoksi) työllistetyt tutkimusavustajat eivät olleet löytäneet "mitään". Keskustelussa huomautettiin, että persialaissodat ovat kuitenkin olleet Suomessa osa kouluopetusta todennäköisesti niin kauan kuin kouluopetusta on annettu.

Kotiin päästyäni totesin, että Persia oli 1800-luvun sanomalehdissä erittäin runsaasti esillä, sillä se oli edelleen olemassa ollut valtio. Vaihdoin sitten hakusanaksi Darius ja rajasin tulokset suomenkieliseen lehdistöön. Varhaisin osuma tuli Maamiehen ystävästä 23.6.1855, jossa käsiteltiin menneisyyden temppeleitä. Suomettaressa 14.3.1864 pohdittiin pitäisikö suomeksi kirjoittaa Dareios vai Darius joten lisäsin ensiksimainitun hakuun. Nyt varhaisimmaksi osumaksi nousi Maamiehen ystävä 24.7.1847, jossa pohdittiin temppeleitä, taas. Kahlattavaa olisi siis ollut ja muutkin hakufraasit mahdollisia.

Otoksessani lähimmäksi historian käyttöä päästiin artikkelissa Kansallistunne (Sanomia Turusta 5.8.1880)

Paitsi tätä tunnetta ei mikään kansa voisi pysyä elossa sellaisena, vaan sulisi toiseen suurempaan kansakuntaan kuin puro jokeen tahi joki mereen. Historiaa lukeissamme tulemme huomaamaan, että se kansakunta olkoonpa sitte suuri tahi pieni, jonka yhdyssiteenä kansallistunne ei ole, ennemmin taikka myöhemmin raukeaa kuin nesteetön puu. Sen suuruus on lakastuva ja sen muinoinen komeus on oleva kuin surkastunut ruusu. Se sekaantuu mahtavampaan, kansallistunteen valtaamaan kansaan, joka pian sen nielasee ja johon se kerrassaan haihtuu. Näin kävi viimein suuren Persian valtakunnan, jossa kyllä oli väkeä miljoonittain, mutta kun isäinmaansa hyvä ja sen puolustus tuli kysymykseen, silloin se puuttui kansallistunnetta. Isäinmaan rakkaus ei ketään elähyttänyt, tuskinpa tiedettiin isäinmaata löytyvänkään. Kun esim. Persian kuningas Darius Kreikan keskinäissotien riehuessa (viidennellä vuosisadalla enn. Kr.) toivoi suurilla sotavoimillaan voivansa ikäänkuin yhdellä lyönnillä masentaa ja alamaisuuteensa pakoittaa tämän vähälukuisen kansan, pettyi hän toiveissaan. Sillä Kreikkalaiset, nuot uljaat vapauden sankarit lopettivat keskenäiset sotansa ja yksissä miehin he nyt vapauden- ja kansallistunteen innostuksessa maatansa puolustivat kunnialla, jota vastoin Persialaiset, vaikka paljoa lukuisammat kärsivät tappion toisensa jälestä, sillä he eivät tietäneet rakastaa vapautta. Niin saatuaan Kreikkalaisilta kuoleman iskunsa tää suuri valtio viimein uinahti ikuiseen kansallis-uneensa Aleksander Suuren valloitettua kaikki sen maat. Ja tämä tapahtui ainoastaan kansallistunteen ja isäinmaan rakkauden puutteesta.