Karhu-Pekasta ja Karhun taposta

Wasa Tidning kertoi 11.11.1843, että Suomen talousseura oli vuoden sisään palkinnut 24 henkilöä. Heistä mainittiin nimeltä vain muutama, joista yksi oli n. s. Karhu Pekka Rovaniemeltä, joka oli 60 elinvuotensa aikana kaatanut 50 karhua. Uutisen toisti Åbo Underrättelser 22.11.1843. Helsingfors Tidningarin lukijat kohtasivat Karhu-Pekan nimen 13.12.1843, jolloin julkaistiin sarjan edellisessä osassa nainaamani Johan Bäckwallin tai esimiehensä kirkkoherra Pehr Samuel Heikelin kirjettä.

Karhu-Pekka jatkoi metsästystään ja tappoi talvella 1843-44 11 karhua, joista 5 oli "suuria". Näistä hän sai tapporahat helmikuun lopulla pidetyillä käräjillä, joilla kiertäneen tuomarin(?) Kemistä lähettämää kirjettä julkaistiin Wasa Tidningissä 23.3.1844. Samana päivänä päivätty paikalliskirje Rovaniemeltä on jälleen todennäköisesti Bäckwallin tai Heikelin kynästä ja mainitsee myös tapporahat (HT 10.4.1844).

Wasa Tidningin julkaisema kirjeote suomennettiin Oman maan sanomaksi Maamiehen ystävään 20.4.1844. Tähän Johan Bäckwall viittasi artikkelinsa Karhu-Pekasta ja Karhun taposta. (25.05.1844 & 01.06.1844) aluksi. Hän selvästi tunsi aiemmat tekstit ja ehkä Pekka Piitisjärven eli Karhu-Pekan henkilökohtaisestikin, sillä kuvaus metsästyksestä on hyvin eloisa. Sitä ennen hän esitti taustoituksen: 

Karhu-Pekka synty ja kasvo Pudasjärven pitäjässä, liki Rovaniemen rajaa Sääskilahen maalla. Isänsä Antti oli hyvä metsämies ja myöski karhunpyytäjä. Pekka poika oli, toisella kymmenellä, kun isä anto hänelle pyssyn aseeksi ja otti myötänsä ensikerran karhun pyytöön.

Ylä-Kemijoen historiasivuilla on Jouko Saraniemen perusteellinen selvitys Karhu-Pekasta, joten  ei hänestä enempää. Kerrottuaan Pekan taidoista Johan Bäckwall paljasti lopuksi pitäjässä olevan muitakin karhun kaatajia.

Mutta ei ainoastaan miehiä, löytyy niitä vielä vaimojaki, jotka rohkenevat käydä karhun kimppuun. Lapin vaimot ovat erinomaisesti rohkeat tässä keinossa. Ja tapahtupa se Rovaniemen pitäjässä toissa talvena, että neljä karhua tapettiin yhdestä pesästä, ja tappajina olit kaksi miestä ja kaksi vaimoa. Yhden vaimon sanotaan heinähangolla silmiä puhkoneen karhuilta, ja toisen kirvespohjalla päitä paukuttaneen. 

 

Kerran taas meni yksi taloa alotteleva mies vaimoneen hyvin varhaisella syyslumella heinään. Heinätien varrella oli mies virittänyt karhulle raudat eli sangat, joihin äiä oli varpaasta tarttunut ja siinä äyästi miehen ja vaimon tullessa. Mies paiskasi heri keihään karhun rintaan ja vaimo hääläsi hangon kanssa. Jopa karhu pääsi irti raudoista ja taisteli miehen keihäässä. Mutta kun vaimon hanko siinä hälyssä joutu karhun jalkoin, kavahti hän karhun selkään ja veti karhun korvista minkä jakso. Kohta sai mieski karhun tapetuksi. — Taposta päästyä kysy mies vaimolta: miltäs tuntu ratsastus? Olisi muuten mennyt mukina, mutta se minua pisteli, kun se polviani näpisteli, vastasi vaimo. 

Rovaniemellä 1840-luvun alussa

Haapajärvellä syntynyt ja kasvanut Johan Bäckwall oli käynyt koulua Oulussa, mutta saapuessaan 1842 kesällä Rovaniemelle hän oli uudessa maisemassa, johon esimiehensä kirkkoherra Pehr Samuel Heikelkään ei ollut vielä tottunut, sillä hänet oli nimitetty virkaansa vasta keväällä. Todennäköisesti jomman kumman Rovaniemellä 20.11.1843 päiväämää kirjettä julkaistiin Helsingfors Tidningarissa 13.12.1843. Otteen epätäydellinen suomennos:

Voisi helposti ajatella, että tämä paikka muistuttaa paljon tai jopa kaikilta osin Lappia. Tämä on suuri virhe. Paikka on toki jatkuvaa mäkien ja laaksojen vaihtelua, joka ulottuu aina Lappin tuntureille asti, mutta metsäiset vaarat eivät vielä täällä saa tunturien piirteitä. Tämä vaihtelu luo kaikkialla kauniin näkymän, johon paikallisen väestön miellyttävät asunnot tuovat oman lisänsä. Jokirannoilla näkee jopa kaksikerroksisia punaisiksi maalattuja taloja valkoisine nurkkineen ja ikkunalistoineen, ja niiden sisätilat, todistavat omistajiensa ahkeruudesta ja kätevyydestä. 

 

Rovaniemen talollinen on tyypillisesti siisteyden ja järjestyksen ystävä, joten yleisesti hänen pihapiirissään ja sisätiloissaan vallitsee järjestys. Jos luonaan käy vierailemassa, on hän itse vieraanvaraisuus; huomioiden ja kohteliaasti mutta vilpittömästi hän huolehtii vieraansa mukavuudesta. Hän on liian viisas käyttäytyäkseen kuin narri ja ymmärtää liian hyvin oman asemansa, jotta hän esittäytyisi karikaturina. Koko hänen ulkonäkönsä, hänen asentonsa, hänen liikkeensä ja hänen kasvojensa eloisa ilme paljastavat jo ensisilmäyksellä jotakin itsenäistä, energistä, pohdiskelevaa. Hänen pitkiltä matkoilta hankkimansa kokemus on antanut hänen ulkoisille elämäntavoilleen melkein vieraan sävyn, jota ei odottaisi löytävän tältä kaukaiselta seudulta; mutta sen alla on kuitenkin säilynyt suomalaisen luonteen perussävy yhtä hävittämättömänä kuin se vielä nykyäänkin on tavallista löytää suomalaisen kansan vanhimmista sukukunnista.

FAT 17.4.1844

Rovaniemen  pappilassa Johan meni 23.1.1844 naimisiin esimiehensä tyttären kanssa. Kaksostyttäret Jenny Sophia ja Fanny Elisabeth syntyivät 10.11.1844. Vastuu vaimon ja perheen elätyksestä ei pysäyttänyt Johanin kynää ja ehkä hän sai seuraavien vuosien kirjoittamisesta jostain korvaustakin. 

Vain muutama viikko ennen Johanin häitä alkoi Kuopiossa ilmestyä sanomalehti Maamiehen ystävä. Siinä varhaisin Johan käyttämällä nimimerkillä julkaistu teksti oli suomennos Runebergin runosta  Lähteellä (13.04.1844). Johanin omia runoja olivat Kukkanen (20.04.1844) ja Pohjolan yö (27.04.1844). Runo Talonpoikainen (25.05.1844) oli suomennos ja Toivo ehtolla (08.06.1844) omaa tekstiä.

Johan Bäckwallin elämä ja lehtikirjoitukset: aloitus

Kun tutustuin Johan Bäckwallin jatkokertomukseen Vanhan Sotamiehen lauseita, en näytä löytäneen Bäckwallin Wikipedia-sivua. Siinä ei tarkemmin selosteta sanomalehtikirjoittelua, mutta luetellaan tunnetut nimimerkit. Niiden rakenne on (kuten usein) mahdoton haettavaksi Kansalliskirjaston OCR-tuloksista, mutta Kansalliskirjasto on digitoinut myös V. J. Kallion kirjan Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885 (SKST 211, 1939), jonka kautta tekstit löytyvät sujuvammin.

Kertynyt listaus Johan Bäckwallin teksteistä on varmasti edelleen puutteellinen, mutta niin pitkä ja sisällöltään mielenkiintoinen, että halusin käsitellä sitä hieman laajemmin. Eli aloitan blogitekstien sarjan, joka jatkuu sunnuntaihin.

Aluksi pitää tietenkin taustoittaa tarkasteltavaa kirjoittajaa. Hyödyntäen jälleen kerran Veikko Perttusen rippikirjalitterointeja selviää, että Johanin isä Henrik Pehrsson Herranen oli syntynyt Haapajärvellä 10.3.1787 ja menettänyt jo 10-vuotiaana oman isänsä Pehr Johansson Herrasen (s. 25.7.1756, k. 25.6.1797). Henrik oli mennyt 13.12.1815 naimisiin Kaisa Henriksdotter Vehkalahden kanssa (s. 3.4.1794) ja he viljelivät yhtä osaa tilasta Stor Herranen. 

Henrikin ja Kaisan esikoinen oli Johan (s. 28.6.1817) ja häntä seurannut Matts eli vain pari viikkoa (s. 5.8.1819, k. 19.8.1819). Henrikin kuollessa kesällä 1834 Johan oli perheen ainoa lapsi ja jo koulutiellä  Yrjö Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan Johan oli aloittanut Oulun triviaalikoulussa syyskuussa 1832 ja hän pääsi ripiltä Oulussa 14.6.1838 (RK 1827-1833, 10; 1834-1840, 10) Varat riittivät opintojen jatkamiseen ja Johan Bäckwall suoriutui ylioppilaskokeesta Helsingissä 15.6.1839. Osakuntatovereihinsa kuului esimerkiksi Zacharias Topelius, jonka Maamme-kirjan Johan vuosikymmeniä myöhemmin suomensi.

Opintojensa lomassa Johan kirjoitti runon Runo Tyttäristä, joka julkaistiin ensin huhtikuun 1840 Mehiläisessä ja kopioitiin Oulun Wiikko-Sanomiin 4.7.1840. Oulun sanomalehdessä ilmestyivät myös runonsa Käänny kantele kätehen, mieli, kieli kantelehen! (24.10.1840) ja Neitosen Kevätkäkönen (7.11.1840).

Ensimmäisen lukuvuoden jälkeen Johan suoritti latinan kirjallisen kokeen päästäkseen teologiseen seminaariin (HT 3.6.1840). Varsinainen seminaarin pääsykoe oli vuotta myöhemmin (HM 14.6.1841). Puoli vuoden kuluttua, 31.12.1841, Turussa noteerattiin  Helsingistä kaupunkiin tulleet ylioppilaat Bäckwall, Kemell ja Snellman (ÅT 5.1.1842). Kaikki kolme olivat 17.12.1841 saaneet yliopistosta todistuksen pappissäätyyn pyrkimistä varten (HT 26.2.1842). Toisena pääsiäispäivänä Johan saarnasi Turun ruotsinkielisessä iltajumalanpalveluksessa (ÅT 26.3.1842). 

Läpäistyään kokeet ja saatuaan vihkimyksen 10.6.1842 edessä oli työ Rovaniemen pastorinapulaisena (ÅT 15.6.1842). Alkumatka kohti pohjoista sujui Turusta 16.6.1842 lähteneellä höyrylaivalla Uleåborg, jonka kyydissä olivat myös Kemell ja Snellman (ÅU 22.6.1842).

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1873

Vuonna 1873 Ny illustrerad tidning osoitti vaihteeksi hieman enemmän kiinnostusta Suomeen. Numeroon 25/1873 oli tehty oma versio Suomen kuvalehdessä 11/1873 julkaistusta kuvasta Helsingin yliopiston maisterinpromootiosta. Mutta numeron 52/1873 kuvasikermä eteläisestä Suomesta ei vaikuta kierrätykseltä ja sen ilmoitetaan perustuvan R. Haglundin piirroksiin.

Hangonniemi:

Tammisaari:

Fiskars:

Skuru, Fiskarsin käyttämä satama:

Fiskarsin valssi:

Orijärven kaivos:

Orijärven kaivos ulkoa

Lohesta palvelusväen ruokana

Kurkkasin eilen Asmo Kosten uutuuskirjaan Nolo Suomen historia eli kun kaikki ei mene putkeen., joka koostuu "nolosta" tapahtumahistoriaa kronologisesti järjestettynä. Koska lähteenä oli populaari kirjallisuus ei ollut yllättävää että esimerkiksi 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa oli pitkiä aukkoja.  Positiivisen kautta: lähdekirjallisuus oli listattu.

Suurin yllätys selaamillani sivuilla oli "1600-luvulla", jolloin "Lohi on paska kala".

Ruotsin kuningatar Kristiina vahvisti 1600-luvulla lain, jonka mukaan lohijokien varsilla rengeille ja piioille ei saanut tarjota lohta ruuaksi useammin kuin kolme kertaa viikossa, sillä he olivat kirjaimellisesti kurkkuaan myöten täynnä lohta. Myöhemmin tulkinta vielä tiukkeni, sillä 1900-luvun alussa Norlannin metsätyöläisten ja renkien pestaussopimuksiin kirjoitettiin, ettei lohta saanut olla aterialla useammin kuin kahdesti viikossa. Lohi oli arkiruokaa, yhtä tavallista kuin silli eikä sen kalliimpaa.

Kokemäenjoen varrella kasvaneena olen kuullut tämän jutun useita kertoja, mutten koskaan yhdistettynä 1600-luvun lakeihin. Tutumpia versioita löytyi Kansalliskirjaston digitoinneista:

• Lohi oli [Skottlannissa] jokaisen ihmisen jokapäiväinen ruoka ja todistus siihen on sekin että oppipojat kaupungeissa ja palveliat maalla tekivät isäntäinsä kanssa määrän, etteivät syö lohta usiammasti kuin kolmena päivänä viikossa. (Pohjan-tähti 19.9.1866)
• Vielä joku aika sitten kerrottiin lohensyönnin Pohjanmaalla olevan niin yleisen, että palvelusväki palvelussopimuksissaan vaati, heidän ei tarvitsisi syödä lohta useammin kuin viitenä päivänä viikossa. (Kyläkirjaston kuvalehti 11/1912)
• On ollut aika sellainen, jolloin muiston mukaan lohi oli Oulujokivarrella melkeinpä "maanvaivana". iihen olivat kyllästyneet, niin kerrotaan, kaikki sikäläiset eläjät sekä rikkaat että köyhät. Palvelusväkikin otti lohitaloista pestin muka ainoastaan sillä ehdolla, että lohta sai olla ruokana vain määrätyt kerrat viikossa. (Uusi Suometar 29.11.1914)
• Mainitaanpa lohta saadun [Oulunjoesta] toisinaan niinkin runsaasti, että siihen kyllästyttiin, koskapa joskus on palvelusväki vaatinut, että lohta tarjottakoon heille vähemmän kuin ennen. (Metsästys ja kalastus 6/1926)
• Sanotaan ennenvanhaan palvelusväen Perä-Pohjolan jokivarsilla panneen ehdoksi, että lohta saa olla ruokana vain määrätyt kerrat. (Pellervo 9/1926)

Rob Lenders ei ole merkinnyt Suomea artikkelinsa The Historical Truth behind thec “Salmon-Servant” Myth (2023) karttaan, sillä hän keskittyi hauissaan hallitsemiinsa kieliin. Niiden puitteissa varhaisimmat versiot löytyivät Alankomaista 1600-luvulla. Mistään ei ole löytynyt aitoa sopimusta, jossa lohirajoitus olisi mukana eikä myöskään mitään paikallisia tai alueellisia lakeja tai määräyksiä, jotka ovat anekdootin versioissa harvinaisempia.

Lendersin johtopäätös on, että kiertävä juttutyyppi ei viitannut kertojien todella tuntemaan aikaan. Tämän puolesta puhuu se, että historiallisten lähteiden kattamana aikana lohi - tuoreena tai säilöttynä - on aina  ollut niin arvokasta, ettei sitä olisi annettu palvelusväelle ainakaan kyllästymiseen saakka. Lenders pitää kuitenkin mahdollisena, että ennen myllyjä ja kalastuslaitteita lohet olivat Euroopan joissa huomattavan yleisiä.

Lenders ei ollut ensimmäinen asiaa selvittänyt. Jo vuonna 1897 julkaistiin Thomas Nadauld Brushfieldin artikkeli The Salmon Clause in the Indentures of Apprentices. Hänen varhaisin anekdoottilöytönsä oli 1600-luvun Englannista. Tieto tästä kirjasta löytyi erinomaisesta AskHistorians-vastauksesta Redditistä.

Alide Schwanckin koulu ja sisäoppilaitos Turussa

Alide Henriette Schwanckin (s. 9.8.1818) syntyi eteläisessä Virossa. Hän päätyi Turkuun syksyyn 1856 mennessä ja asui veljensä Alexander Magnus Schwanckin talossa. Veli oli ollut armeijan lääkärinä Suomessa jo 1840-luvun alusta.

 

Åbo Underrättelser 15.8.1856

Alide Scwanckilla oli ollut mahdollisuus saada monipuolinen koulutus, sillä hän tarjosi yksityisopetusta niin saksan, ranskan, ruotsin kuin venäjän kielessä kuin myös musiikissa ja muissa "naisten opetusaineissa" syksyllä 1856. Veljen kuoltua 11.1.1857 hän ilmoitti saaneensa luvan kouluun, jossa opetettaisiin kieliä, uskontoa, historiaa, maantietoa, aritmetiikkaa, naisten käsitöitä ja muuta.

Åbo Tidningar 23.1.1857

Koulu lähti käyntiin, sillä Borgå Tidningissä 24.3.1858 julkaistussa koululistauksessa kerrotaan Alide Scwanckin koulussa olevan 19 oppilasta. Åbo Underrättelserissä 21.12.1858 Alide Scwanck ilmoittaa ottavansa sekä uusia oppilaita että täyshoitolaisia kevätlukukaudelle 1859. Tuolloin osoitteenaan oli "Herr Postmästar Hammars gård vid Stora Tavastgatan" ja samasta paikasta Alide Schwanck ilmoitti vastaanottavansa oppilaita 105 ruplan hinnasta lukuvuodelle 1863-1864 (ÅU 25.7.1863). Summa kattoi ruuan ja opetuksen, muttei musiikkitunteja. Halukkaille oli nyt tarjolla myös suomen opetusta.

Sittemmin koulu toimi suutari Ahlbergin talossa ja muutti syksyksi 1867 kapteeni Tihlemanin tontille itäiselle Jokikadulle (ÅU 6.8.1867). Nyt hinta ylläpidosta ja opetuksesta oli 40 markkaa kuukaudessa eli nykyrahana 210 euroa (ÅU 27.8.1867). Seuraavista ilmoituksista päätellen Alide Scwanck luopui koulunpidosta. Geni-profiiliinsa on kirjattu, että hän osti vuonna 1868 langoltaan, panimomestari Gustaf Edvard Malmgrenilta kaksi tilaa Kakskerrasta eli ilmeisesti koulunpidon lopetus ei johtunut taloudellisesta ahdingosta.

Todennäköisesti tilakaupassa oli kyse Malmgrenin rahaongelmista, sillä hän teki parin vuoden kuluttua konkurssin (ÅU 7.8.1873), joka on selvästi vaikuttanut Alide Schwanckin kesällä 1874 tekemään  testamenttiin.

Tarkoin mietittyäni ja wapaasta tahdostani testamenttaan minä sisar-wainajani tyttärelle Ebba Malmgrenille kaiken sen omaisuuden, olipa irtainta tai kiinteätä, joka minun kuollessani minun pesääni woipi kuulua ja jonka omistajaksi hän yksinänsä tulee, ilman mitään estettä muiden sukulaisteni puolelta kun kuitenkin kustannukset hautajaisistoni ja yksinkertainen muistopatsas haudalleni on ustannettu. 

Muistoksi minulta saakoon weljeni Kaarle wainajan tytär Elli Schwanck parin hopeaisia kynttiläjalkoja ja weljeni Leopoldin tytär Minna Schwanck kultasormuksen. 

Jos sisareni tytär Ebba kuolisi ennenkun hän on päässyt lailliseen ikään, tai mennyt naimisiin, niin se perintö, jonka hän minun jälkeeni on saanut ja mikä siitä woipi silloin olla holhojan hallussa, tulkoon weljeni Kaarlen turwattomille lapsille heidän jakaaksensa se tasan keskenänsä. Minun kuollessani Turun maistraatti määrätköön sowelijaan holhojan, ei kuitenkaan Ebban isää elikkä ketään hänen sukulaisistansa, huostaansa ottamaan ja hoitamaan laissa määrätyllä tawalla mitä hän minulta on perinnöksi saanut. 

Edellä olewan kirjoituksen joka on minun wiimeinen tahtoni ja testamenttini olen minä allanimitetty kutsuttujen todistajain läsnäollessa ominkätisesti allekirjoittanut. Turussa kesäkuun 29 p. 1874. Alide Schwanck. (SWL 5.11.1881)

Åbo Posten 13.3.1879

Sanomalehti-ilmoitusten perusteella Alide Scwanck antoi saksan tunteja kotonaan vielä vuoden 1878 alkaessa (Åbo Posten 19.1.1878). Hautajaisensa pidettiin 8.12.1878 (ÅU 7.12.1878).

Ebba Malmgren meni naimisiin vasta vuonna 1901, joten hän peri tätinsä omaisuuden. Ellei testamenttia kiistetty.

 

Suomen varhaisin paikallismuseo?

 Aleksanteri Leinonen kirjoitti paikalliskirjeessään Paltamosta syyskuussa 1864:

Äsken pystytettiin Suomessa ensimäinen kansallinen muistopatsas jalolle "Suomen historian isälle" Porthanille, mutta minä saan antaa tietä, että meidän pitäjäässä on seisonut pystytettynä vähäinen kansallinen muistopatsas jo lähes puolen sataa vuotta. — Ohhoh! — Niin! Kirkkoaamme lähellä seisoo eräs vähäinen vanha talli. Mutta mikäs tuo onkaan, mitä tuo tuossa kirkon vieressä toimittaa — kirkkomiesten hevoisilleko? Ei! Mikä tuon on tänne johdattanut, mitä on hän ikäpäivinänsä nähnyt. Minä tahdon hänestä pikkuisen jutella, sen minkä tiedän, niille, jotka siitä eivät ole mitään kuulleet. 

Kummeksien katselee outokin sivukulkia tätä huonetta; ja jos hän lyö silmänsä siihen mustalaitaiseen valkiaan, hevoisen kengän kokoisilla puustaveilla, vanhalla ruotsinkielellä kirjoitettuun tauluun, joka oven päällä ulkopuolella osoittaa huoneen tarkoitusta, niin hän ei saata kunnioituksetta sen halvan näkösen huoneen sivuitse astua. Tämä talli totta tosiaan on nähnytkin merkillisiä onnen-kohtaloita, ja suurempi arvo on sille aikoinaan tapahtunut, kuin monelle jalolle pa latsille. Se on suojellut köyhän talonpojan kyntö-ruunaa, ja se on suojellut Venäjänmaan itsevaltiasta, Hänen Keisarillista Majesteetiänsä Aleksander I:stä. Tämä on nyt se muistopatsas sisustaneen, jossa tapaamme vielä ihmeellisempiä, jos uteliaisuudessamme astumme sen sisään silmäilemään mitä siellä löytyy. 

— Täällä löytyy ensiksikin pitkä, talonpojan honkainen pöytä lavitsoineen, jolla H. M. einehti tässä tallissa, sillä ikimuistettavalla matkallansa ympäri Suomen ja Kajaanin läänissäkin, vuonna 1819, 29 p:nä elokuussa, Haapalankankaan uudistalossa Vuolijoen kylässä Paltamossa palatessansa Kajaanin kaupungista erämaita myöten edelläsanottuun uudistaloon, josta sen aikuinen postitie lähti Kuopioon. Samat rattaat, häkinmuotoisine laitoinensa, lauta poikkipuolen istuimena, tallelletaan myös täällä, joilla Hänen M:tinsä ajoi jonkun matkaa, kyyti-ukon rinnalla, edellisestä paikasta Kuopioon päin. Sama satula on myös rautajalustimineen, jolla H. M:tinsä samoilla tienoin ratsasti kyntöruunalla metsätietä. Myös on se sänkyki täällä, jossa H. M:tinsä lepäsi yönsä 28 ja 29 päiv. vasten mainittua kuuta Ronkalan talossa Mainuan kylässä. Tämä on huonoin näistä vähäpätöisistä matkatarpeista, noin 2½ kyynärää pitkä, muutamista laudanpalaisista kokoon kyhätty rottelo. Tämä saattaa enimmän ihmettelemään uteliaita ja jokaisen täytyy itsekseen sanoa: onko tuo sänky niin jalon ruhtinaan luita lepuuttanut? 

— Ylisellä säilytetään sama vene, jolla H. M:tinsä samalla matkalla kulki puoli peninkulmaa Vuolijokea alaspäin. Ja sama huopari löytyy vielä, jolla H. M:tinsä omin korkein käsin piti perää koko matkan. Sisäpuolella tallin seinillä löytyy kirjoitus jokaiselle kalulle: miten se on ollut tarpeena H. M:sä matkassa, kuka kalun on sinne toimittanut ja kuinka paljo se on maksanut. Usiampi näistä on tänne toimitettu Oulun läänin sillisen maaherran Stjernschantzin toimesta ja saman toimesta kaiketi tallinkin lienevät Paltamon pitäjään miehetki lunastaneet ja tänne tuoneet Haapalankankaan uudistalosta: "Muistoksi sen suuren ruhtinaan eriskummallisesta matkasta Kajaanin läänissäkin," niinkuin sitä tauluissa sanotaan. Suureksi ilokseen ja ihmeekseen löytää suomalainenkin katselia sisäpuolella melkein puhtaalla suomenkielellä kirjoitetun taulun, itseä huonetta osoittavan. Tämä on jo paljon suomalaisuutta sinä aikana; sillä muistakaamme, että siitä on jo yli 45 vuotta. Tällä tavoin saattaa sen sanoa semmoisenaan kun se on kansalliseksi muistopatsaaksi eli muistomerkiksi. 

Ja se on siitä merkillinen, että se on pystytetty sen miehen kunniaksi ja muistoksi, joka aikoinaan on ollut suomalaisille aivan vieras, sittemmin suurin vastustajansa; mutta viimein armollisin hallitsijansa, joka tahtoi oppia kansaa tuntemaan kaikkine omaisuuksineen. Häntä tulee myös kansamme muistaa siitä, että hän oli se ensimäinen, joka kutsui Suomen säädyt ensimmäiseen, omituisille valtiopäiville ja vannoi perustuslakimme ikuisesti omaksemme. Merkittävä on ollut se lempeys, jolla hän on kohdellut alamaisiansa kaikissa tilaisuuksissa; ja sen seurauksia ovat nämät mainitsemani muistomerkit, jotka hänen köyhimmät alamaisensa pystyttivät ja säilyttävät ne rakastetun ruhtinansa muistoksi. Nämät katoovat ajanpituudessa ennemmin eli myöhemmin, mutta varma on, että "Keisari-kesä" ja Aleksander I pysyvät kaukaan tulevaisuuteen paikkakuntamme uskollisen kansan suussa ja sydämessä. (OWS 8.10.1864)

Vielä nämät eivät ole kadonneet, sillä Kajaanin turismisivusto kertoo, että "Keisarintallin löydät Paltaniemen kuvakirkon vierestä, Kajaanista. Tämä pieni rakennus on yksi maamme ensimmäisiä museoita."