Maakauppiaan pojan vaihtoehdot

 Aleksanteri Filander syntyi 17.6.1862 Laihialla, jossa hänellä oli mahdollisuus käydä kansakoulu. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin elämänuran löytämisestä, hän vastasi:

Luulen, että ajattelin elämänuran valitsemista ensi kerran silloin, kun 12-vuotiaana kävin pitäjän rovastilta pyytämässä köyhyydentodistusta, päästäkseni sen avulla Vaasan ruotsalaiseen lyseoon.

Muistan hyvin miten tapasin papin, joka pitkässä, riiiiclukkaassa kesäpuserossa istui jyväaittansa rappusilla. Miten hänelle asiani ajoin, siitä ei ole muistissani mitään säilynyt. Mutta arvatunkaan ei urallepyrkijä herättänyt papissa suuriakaan toiveita, koska hän ei todistusta antanut. Kuolemakseni en muista, mitä hän minulle sanoi. Mutta kieltoon ei suinkaan voinut olla syynä isäni varallisuuden tila, sillä hänellä olisi ollut kyllin ponnistusta kustantaessaan muuten koulunkäyntiäni muutamia luokkia. Kun olen nyt myöhemmin koettanut muististani saada selville rovastin epäämisen syitä, tuntuu siltä, kuin hän olisi peloittanut sillä, ettei kouluun oteta ollenkaan, ellei osaa ruotsia. Mutta todellisuudessa luulen hänen perussyinään jo silloin olleen pelon oppineesta köyhälistöstä.

Sittemmin ajattelimme isäni kanssa »reaalikoulua», joka silloin oli Vaasassa, sekin umpiruotsalainen. Sitä tietä olisi päässyt teollisuusaloille. Kävimme jo kerran sitä varten kaupungissakin. Mutta taasen kielentaitamattomuus teki estettä.

Kumpasellakaan kertaa en itkenyt.

Mutta sitte, ollessani 14-vuotias, kävi H. M. Keisarin Suomen henkivartiokaartin pestaaja kylillämme. Silloin itkin nuoruuttani ja pienuuttani, kun en kelvannut pestinottajaksi.

Seuraavalla kerralla ajateltiin minusta kelvollista puotipoikaa, isälläni kun oli pieni maakaupan-tapainen ja maatalo. Tätä suunnitelmaa vastaan sydämeni vahvasti löi. Mutta minun oli toteltava. Kerran minut laitettiin Vaasaan erään tutun kauppiaan luokse puotipojan- ja samalla ruotsinoppiin. Mutta siellä viisastuin jo kahdessa viikossa niin paljo, että saatoin ikävän varjolla palata kotiin erään kotikyläläisen rattailla.

Nyt kiinnyin maatöihin, kuten ennenkin. En ajatellutkaan enää muuta. Mutta joku aika myöhemmin isäni möi maatalon, jota hän ei sanonut jaksavansa pitää raajarikkona miehenä, vaan arveli voivansa perhettään helpommin elätellä pienellä maakaupallaan.

Silloin minä itkin tallinylisellä heiniin katkerat kyyneleet. Tunsin vaistomaisesti, että nyt tapahtui oman elämänurani suunnitelmissa suuri käänne suuntaan, jota jo vuosia olin pitänyt sietämättömänä. Minut reväistiin »irti maasta», jota luulen ajatelleeni varsinaiseksi elämäntyökentäkseni.

Vaasan lehti 20.2.1882

Olisihan tämä ollut korjattavissa kenties, jos isäni olisi elänyt. Mutta hän kuoli jo muutaman vuoden kuluttua. Olin nyt 19-vuotiaana perheen vanhin mies. Pesän tila ei sallinut hajoittamista, eikä minun itseluottamukseni perusteellisia uudistuksiakaan.[1]

Aleksanterin isä kuoli helmikuussa 1882.

Jouluna v. 1882 kirjoitin pienen kuvauksen katovuosilta ja lähetin sen Kyläkirjaston Kuvalehdelle julaistavaksi. Sain kohta maisteri K. J. Gummerukselta kirjeen, jossa hän kehoitti lähettämään toisia, koska olin kertomuksen varustanut ykkösellä. Noudatin kehoitusta viipymättä. Nämä kertomukset julaistiin Kyläkirjaston ensimäisena numerona v. 1883.

Niistä sain 100 maikkaa.

Se oli tämä 100-markkanen, joka yhdessä haluni kanssa aiheutti sen, että nyt aloin työkseni yrittää kirjailijana. Rahanhimon en luule olleen tässä vaikuttavana tekijänä, vaan perheen tarpeitten, joita pieni kauppa ei voinut loistavasti tyydytellä.

Minua onnesti niin, että aloin saada kyhäelmilleni julkisuutta. Vähitellen rupesin käsittämään kirjailijatoimen varsinaiseksi työkseni, jonka rinnalla maakauppa oli sivutoimena. [1]

Aleksanteri Filander oli jo tätä ennen kirjoittanut sanomalehteen, sillä muisteli toisessa yhteydessä vuonna 1928, että edellisenä talvena tuli "kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ensi kerran näin jonkun kyhäelmäni painettuna sanomalehdessä".

— Meitä oli kaksi hyvää ystävää, romaanienlukuystävää. Se toinen oli muutamaa vuotta vanhempi, suutari, minä olin osittain hevospoika, osittain puotipoika. Luimme Uutta Suometarta ja ihmettelimme että siinä oli joskus kirjoituksia, jotka näyttivät olevan kotoisin maaseudulta. Niissä kirjoitettiin "pitäjän asioista". Meissä heräsi kumpaisessakin halu kirjoittaa samoin. Hänen ajatuksensa toteutui pikemmin. Joku isäntä väitteli vastaan, ettei mikään sanomalehti julkaisisi hänen kirjoitustaan. Panivat vetoa postimerkin hinnan. Ja isäntä vedon menetti. Vähän myöhemmin yritin minäkin ja onnistuin. [2]

Translocalis-kokoelmaan kerätyissä 1870-luvun Laihian paikalliskirjeissä on käytössä nimimerkki "....r ....r", joka sopisi hyvin Aleksanterin nimeen. Varhaisin ei ole talvelta vaan Uudesta Suomettaresta 15.7.1878. Seuraavana vuonna samalla nimimerkillä julkaistiin ainakin neljä kirjoitusta Vaasan Sanomissa (3.2.1879, 26.5.1879, 30.6.1879, 25.8.1879) ja vielä yksi vuonna 1880 (29.3.1880).

Kyläkirjaston kuvalehdessä 1/1883 Aleksanterin kirjoittamaksi sopii nimettömänä julkaistu Nikolainkaupunkiin eli Vaasaan sijoitettu kertomus Hupaista!, joka jatkui seuraavassa numerossa. Muistelmassa mainittu kirjoitus katovuosista lienee Kuvaelmia Katovuodelta 1867, joka julkaistiin Alkion nimellä Kyläkirjaston 1:senä vihkona toukokuussa 1885.

Pohjalainen
30.12.1897

Alkion nimeä Aleksanteri oli käyttänyt jo tarinan Korviton. Kuvaelma kansan elämästä julkaisuun (Vaasan lehti 26.11., 6.12. & 10.12.1884). Etelä-Pohjanmaan nuoriseuran vuosijuhlaan 19.7.1885 tehdyssä lehdessä Pohjan tyttö ilmestyi Alkion nimellä  kuvaus Yöjuoksuilta, huhtikuussa 1886 Vaasan lehdessä nurkkanovellina alkanut jatkokertomus Teerelän perhe sekä Kansan lehdessä Asia, jossa neiti Ilmalla ei ollut kokemusta (Kansan lehti 3.3. & 10.3.1887) ja Jokapäiväistä (Kansan lehti 15.12., 22.12. & 29.12.1887)

Mutta vasta vuoden 1897 lopussa Aleksanteri Filanderista tuli virallisesti Santeri Alkio.

[1] Santeri Alkio: Miten olen löytänyt elämänurani? Otavan joulu 1914

[2] Santeri Alkio: Tarina sanomalehtimiehen elämänkokemuksista. Lehtimies : maalaisliiton sanomalehtimiesyhdistyksen vuosijulkaisu 1928

Tapaninpäivä Nastolassa 1893

Iltapäivä vielä kotosalla näytti tavan mukaan menevän kylässä jotakuinkin rauhallisesti. Tapanin aamuna vasta näkyi liikettä ilmaantuvan vähitellen raitilla. Muutamat noudattavat vielä sitäkin vanhaa ja mielestäni huonoa tapaa, että pannaan kaksi-vuotinen varsa valjaisiin ja ajellaan ja rissaillaan sillä kylän raitilla, jossa toiset kokoontuneet lapsetkin juoksevat perässä. 

Iltahämärässä kylänkävelijät enenevät enenemistään ja muodostavat jo joukkoja, joissa toisinaan syttyy vähitellen illan kuluessa intohimot tanssiin, tappeluihin y. m. Mutta kun entisajoilta tunnetaan seuraukset heidän mellastuksistaan, niin ei usea tahdo antaa huonetta heille haltuunsa. Silloin kävelevät he ja ilkkamoivat kylän raitilla. Mutta kun useimmat miehenpuoliset kuleskelevat väkevien juomien valtaamina, niin on useinkin vaan veriset muistot jälellä seuraavina päivinä tuosta Tapanin vietosta, joko sitä sitten on pidetty ulkona tai huoneissa. Eikä tämäkään joulu ja Tapani mennyt verisiä muistelmia ja katkeruuksia jättämättä. 

— Koettakaamme siis vaan enemmin ja enemmin parannusta elämässä aikaansaada nousevan nuorisommekin keskuudessa. Toivon ja kehoitan siis lopuksi miehissä ryhtymään parannuspuuhiin ja nuorisoa aina ahkerammin ja ahkerammin vaan viljelemään kirjoja ja käyt tämään hyväkseen kirjastoja, joita on jo saatu useihin kyläkuntiin. (Jyränkö 5.1.1894)

Harjoitettiin juopumusta, Huorutta ja muita pimeyden töitä

Pitkin syksyä 1824 Turun Viikkosanomissa julkaistiin "Maalta lähetetty" kirjoitus otsikolla Nimipäivistä Almanakoissa (4.9. & 18.9. & 25.9. & 2.10. & 23.10. & 30.10. & 13.11. & 20.11. & 27.11. & 11.12.1824). Kirjoittaja jäi nimettömäksi, mutta sanoi olevansa "Pappi yhessä Korpi Pitäjässä" ja loppurunossaan antoi ymmärtää kestävänsä kritiikkiä. 

Nyt ajankohtaisista päivistä hän kirjoitti seuraavasti.

Se 34, päiwä sam. Joulukussa kuin on Joulu autto, on Esiwanhempain Adamin ja Ewan päiwäksi tehty, että heidän lankemisensa tähen on Kristus syntynyt ja tullut mailmaan.

Sen päälle seuraawa 25, päiwä, on Kristuksen Syntymä eli Joulupäiwä, joka Itäisen Maan Seurakunnissa lähes 400, wuosiluwun asti wietettiin 6:tena päiwänä Tammikuussa, kuin on Loppiainen; koska muutamat oppineet ja arwiossa pidetyt Kirkon Opettajat osottiwat, että Läntisen Maan Seurakunnat wiettiwät sen Juhlan oikialla ajalla, nimittäin 25 päiwänä Joulukuussa; niin se tuli myös saman ajan päälle Itässäkin säätetyksi.

Tämä Juhla kuttutaan Jouluksi siitä syystä, että se lankea sen wanhan Pakanaallisen Joulukuun sisälle, jona Aurinko rupea jälleen korkeammalla Taiwaasta wähitellen käymään toista uutta wuotta walmistamaan, ja sen kautta kehoittaa Maan Asukkaita, erinomattain pohjaisissa Paikkakunnissa, iloittemaan sen hywän ylitte kuin hän jälleen lupaa tuottaa, kullessansa. Wanhat Suomen maan Asukkat wiettiwät Pakanaallisessa ajassansa yhen suuren Juhlan tällä ajalla wuodesta, sen Epäjumalan kunniaksi, jonka hallussa wuoden tulo ja maan wiljellyksen menestys luultin olewan. Tällä Juhlalla harjoitettiin juopumusta, Huorutta ja muita pimeyden töitä hypyissä, leikeissä ja muissa surmatöissä, kuin kaikki tapahtuit Epäjumalan mielen nouteeksi, että hän jälleen olisi antanut hywän wuoden tulon. Tämän Epäjumalan Nimi kirjoitetaan Grekaan kielellä Jula, eli puokstaawin jälken Joulu, josta Suomalaiset owat tämän niinkuin monta muuta nimeä saaneet ja kuttuneet sen kuukauenkin Joulukuuksi.

Koska Kristin Uskon tuottamisen jälken Suomeheen, Kristuksen Syntymä Juhla tuli tämän Pakanaallisen Joulu Juhlan kanssa yhdistetyksi; niin se sai myöskin saman nimen. Tästä Pakanaallisesta ajasta owat wiellä jätteitä Suomen Maassa; Joulu oljet jotka auton ehtoolla tuodan huonen kaunistukseksi sisälle ja lewitetään lattialle eli permanolle, joista Isäntä oltaa piwonsa täyen olkia heittäin nijen tywet kattoa päin ja ennustaa tulewaisen wuoden wilja satoa siitä, kuinka paljon heitetyistä oljista jääwät kattohoon killumaan; Joulu leikit, hypyt ja komsut owat myös kaikki jätteitä nimitetyn Pakanaallisen Epäjumalan kunnia juhlasta; niinkuin se, että weisaten Runo lauluja hypätään ja sen alla kosiotaan ja naijaan; kuin myös, että pistää Joulu pukkia ja syödä sen paistia; sillä tämä Peltomiesken Matrona Joulu, luultiin wihawan niitä eläwiä, jotka peltomiehelle tekewät paljon pahutta, että ei aitauksetkan taida heitä estää siitä.

Yhteisesti waaria otetaan wiellä näistä wanhoista Pakanaalisista tawoista siinä ajatuksessa, että Kristuksen tulo Mailmaan on johtoa näihiin antanut, ja ei ajatella sen päälle, että ne syntiset pimeyden työt, kuin Pakanain tawalla wiellä Joulu Leikein ja Hyppyien alle harjoitetaan, owat suoraan sotiwaiset Kristuksen Ewangeliumia ja hänen tulonsa päämaalia wastan Mailmaan, kuin on Pimeyden Wallan kukistus ja Walkeuden Waltakunnan ylösrakennus.

Mukavaa jouluaattoa!

 

Jos sinullakin on tekemisestä ja seurasta pulaa, niin kokeilepa Maailma-lehden jouluristikkoa vuodelta 1927.

Aito 103-vuotias?

Pitkäikäisten tarkistussarjan jatkoksi väitöskirjani Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791 aineistoa eli leike Inrikes Tidningarista 23.12.1779.

Kimon ruukilta Orvavaisilla kerrottiin Paco Bruunin kuolleen 105-vuotiaana 27.8.1779. Hänen muistettiin olleen aina iloinen ja menetti tervejärkisyyttään vasta pari vuotta ennen kuolemaaansa.

Erikoinen etunimi toi heti mieleen valloonit ja miehelle tehty Geni-profiili hyödyntää ruotsalaista valloonitutkimusta. Sen mukaan Pierre le Brunilla (s. 1640) oli kaksi Paque-nimistä poikaa. Näistä vanhempi syntyi vuonna 1678 Skbon ruukilla ja nuorempi kastettiin 2.6.1687 Galtströmin ruukilla. Jälkimmäiseen liitetyn vaimon kuolinpäivä löytyy Oravaisten hautauslistoista.

Saman miehen toisessa Geni-profiilissa on komea vaakunakuva. Vanhin profiiliin liitetty lapsi on Eric, joka hautauskirjauksensa iän perusteella syntyi vuonna 1704. Lähdetiedoissa on vuodelta 1712  henkikirja, jossa Paque on vaimonsa veljen taloudessa Vöyrissä.

Oravaisten rippikirjoihin ei Paque/Pacon elinaikana merkitty syntymävuosia. Hautauslistassa ikänsä kuollessa on 103 vuotta eikä sanomalehteen päätynyt 105 vuotta, eli hänen oletettiin syntyneen vuonna 1676. Tämä ei stemmaa kumpaankaan ruotsalaisen vallonisuvun ehdokkaaseen ja todennäköisesti mies Oravaisilla oli kuolleessan "vain" 92-vuotias. Tämä tosin tarkoittaisi, että hän oli varsin nuori isä, jos Eric-pojan ikätiedot pitävät paikkansa.

Lahjakortin kätevyys 1800-luvun lopulla

Savo 8.12.1887

Lahjakortti tuntuu nykyaikaiselta aikaansaamattomuudelta, mutta varhaisin maininta käytännöstä löytyy suomeksi jo Hämeen sanomista 21.12.1886. Kyseiset kirjakaupan tarjoamat lahjakortit eivät olleet avoimia vaan tarkoitetut lehtitilauksille, joiden yhteydessä lahjakortit mainitaan usein jatkossakin.

Vuotta myöhemmin kaupattiin konttoristien ja kauppapalvelijoiden isäntäväelle lahjakortteja kaunokirjoitus- ja kirjanpitokursseille (Savo 8.12.1887). Varhainen esimerkki siitä, että lahjakortin vastaanottaja usein mieluiten ottaisi vastaan rahaa.

Lahjakorteilla on toki käytännöllinen puolensa kuten toinen joulukuun 1887 mainos kertoo: "Hansikkaat ovat tervetulleita joululahjoja jokaiselle ja annetaan soveliaimmin lahjakortin muodossa, koska joululahjan saaja silloin voi määrätä numeron ja värin." (Uusi Suometar 21.12.1887) Hansikasliikkeet toistivat vastaavaa mainosta seuraavina jouluina.

Avoin lahjakortti oli käytössä ainakin porilaisella kirjakaupalla, jonka joulunäyttely oli "sekä runsas että vaihteleva, jotta, sieltä lahjoja omaisilleen ja tuttavilleen valikoidessaan, helposti alkaa päätä pyöryttää. Mutta tästäkin pahasta tietävät kirjakaupan miehet arvoisia ostajiaan pelastaa. On näet joulun varalle hankittu hienoja ja somia lahjakortteja, joita voipi ostaa ihan mistä hinnasta tahansa. Hinta merkitään vaan kortille, mikä sitte lahjoitetaan ja lahjan saaja voipi pyhien jälkeen oman mielensä mukaan kirjakaupasta valikoita kortin hintaa vastaavasta summasta kirjallisuutta tai mitä muuta häntä haluttaa." (Satakunta 7.12.1889) Yhtä joustava käytäntö oli ainakin viipurilaisella teollisuuskaupalla.

Wiipurin Sanomat 22.12.1889

Helsinkiläinen Suomen Teollisuus-Kauppa kuitenkin edelleen rajoitti lahjakortit "tavaroille, jossa kysytään lahjan saajan makua eli mittaa" (Päivälehti 17.12.1890). Makueroihin ilmeisesti varautui Helsingin sateenvarjotehdas lahjakorteillaan.

Päivälehti 16.12.1894

Lahjakortti sopii myös palvelulle. Arpajaisvoittojen joukossa esiintyy ensimmäisenä "valokuvien lahjakortteja, jollaisen kun saat, niin ilmaiseksi ikuistuttaa "apparaatti" piirteesi" (Uusi Suometar 9.3.1895). Toinen helsinkiläinen valokuvaamo myi lahjakortteja seuraavaksi jouluksi (Päivälehti 8.12.1895).

Päivälehti 21.12.1895

Sekä maku että koko olivat olennaisia vaatteille, mutta lahjakorttien siirtyminen hansikaskaupoista muihin liikkeisiin otti aikansa. Jouluna 1891 Axel Ullner'n Kappatehtaasta sai ostettua naisten päällysvaatteiden lahjakortteja (Uusi Suometar 20.12.1891). Neljä vuotta myöhemmin useat vaatekaupat, kuten Helsingin paitamakasiini, mainostivat lahjakortteja. Niistä kannatti edelleen pari vuotta myöhemmin  mainita joulunäyttelyiden tekstimainonnassa:

Awiomies on tilaisuudessa täältä ostamaan puolisolleen mitä juhlallisimman leningin tahi muun sopiwan esineen joululahjaksi. Sitä warten on du Nord Pariisista harkkinut siewiä, punaisia lahjakortteja, jotka kirjeen muotoon käärittyinä owat joululahjoja, joille osataan panna arwo. (Uusi Suometar 17.12.1897)

Magasin du Nord tarjosi myös postimyyntiä:

Muuten huomautan, ettei tarwitse olla mailla halmeillakaan, kun tahtoo saada leningin itselleen. Ei tarwitse muuta kuin lähettää wanhan liiwin, lopusta pitää Magasin du Nord huolen ja pian on komea leninki walmis. Näin suoritetaan tilaukset maaseudulle.

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1881

  Ny illustrerad tidningissä oli vuonna 1881 kaksi tapahtumakuvaa Suomesta. Numerossa 31 tarjottiin valokuvan perusteella tehty näkymä Franzénin patsaan paljastukseen Oulussa.

Numerossa 38 oli tunnelmakuvia Turun maatalousnäyttelystä

ja järjestäjien johtoportaasta.