David Tuominen muinaismuiston löytäjänä ja muissa toimissa

Maaliskuun alussa 1868 Suomen Kirjallisuuden Seuran historiallisen jaoksen kokouksessa noteerattiin David Tuomisen kirje, jossa tämä kertoi löytäneensä vanhan hautausmaan "Kuoliosaarella" Saarijärven ja Multian kappelin rajalla. Hän oli tehnyt siellä jonkinlaisia kaivauksia ja osunut ainoastaan luihin.[1] Tuominen lienee tarkoittanut nykyisin nimellä Sahrajärvi-Kuoliosaari rekisteröityä kiinteää muinaisjäännöstä, jota ei edelleenkään ole tutkittu, mutta todettu, että "Saaren eteläkärjen alueella on useita hautamaisia painanteita, joita pengottaessa 1940-luvulla on löytynyt pääkalloja". 

Samana vuonna David Tuominen kirjoitti kaksi paikalliskirjettä ja artikkelit Millä tavalla saataisiin yhteinen kansa täydellisemmin ojittamaan ja kyntämään peltojansa? sekä Nauristen ja lanttuin viljelemisestä.[2] Kyvä kulki kevyesti, sillä toukokuussa hän sai Suomen Wirallisesta lehdestä palautteen: "D. T. Mustialassa. Kirjoituksenne on liian lavea lehteemme otettawaksi. Eri kirjana voitte sitä painattaa. Sen lähetämme teille takaisin." [3] 

Vuoden 1868 lopulla hän lähetti Viipurin läänin maatalousseuralle tarkastettavaksi ja kustannettavaksi käsikirjoituksen Kirjoituksellisia kokeita maaviljely-aineissa, Suomalaisien maamiestemme hyödyksi. Seuran varapuheenjohtaja ei suositellut kustantamista, sillä tekstistä suuri osa oli otteita J. Arrheniuksen käsikirjasta.[4] Tuominen kirjoitti julkisen vastineen selittäen omaa kontribuutiotaan. [5] Arvio herättää kuitenkin kysymyksiä Tuomisen aiempien valistuksellisten artikkelien omaperäisyydestä. Seuraavan vuoden puolella Maidon hoidosta ja voin valmistamisesta on alaviitteessä merkitty Tuomisen suomennokseksi. [6] Välikohtauksesta huolimatta Viipurin maatalousseura palkkasi toukokuussa 1869 Tuomisen Viipurin läänin kyntöopettajaksi.[7] Vuoden lopulla Tuominen sanoo olleensa virkaan kiinnitettynä "muutaman kuukauden".[8]

Kesäiseen virkamatkaan voi liittyä matkamuistelman kappale heinäkuiselta Uudeltakirkolta, jossa Tuominen muun muassa kirjoitti: 

Tavoissaan näyttää kansa jotenkin sitkeästi seuranneen esi-isäinsä jälkiä. Viimeiset vuosikymmenet lienevät enemmän saattaneet muutoksia, koska eräs harmaahiuksinen vanhus (iältään noin puolivälissä 80:tä) valitti minulle, että: "ennen olivat täälläkin hunnut yleisenä manierina, vaan nyt tuskin enää nähdään; nuorista ei tiedä ovatko venäläisiä taikka mitä". [9]

Muita sanomalehtikirjoituksiaan vuonna 1869 olivat Kirje maamme Emännille, paikalliskirje nälästä Sippolassa, Aitain vaikutuksesta maanviljelyksessä ja metsänhoidossa, Tärkeimpiä Elokuun töitä maamiehellä, Loisväen tila ja torpparilaitokset Suomessa sekä Orasten säilyttämisestä. [10] Tammikuussa 1870 hän kirjoitti jälleen paikalliskirjeen Sippolasta.[11] Helmikuussa julkaistu kirjoitus  Lainakirjastot ja sanomalehdet alkoi

Siveellisyys, tieto ja taito ovat ei ainoastaan jokaisella yksityisellä jaloin omaisuus, vaan sepä on vahvin ja ainoa turva jokaisella kansalla, siis kestävin kilpi pienillekin kansoille maailman myrskyissä. Mutta kirjat ja sanomalehdet ovat juuri siveellisyyttävää voimaa, s. o. yleisiä tapahtumia, kokeita ja totuuksia, niin hyvässä kuin huonossakin puolessa, jotka tarjoavat jokaiselle sisältämiä hedelmiänsä. [12]

Tämän siveellisyyttävän voiman Tuominen itse suuntasi maatalouden edistämiseen ja vuoden 1870 aikana ilmestyi Yleisimpiä syitä ja ohjeita parannetulle karjamme hoidolle, Fr. Cederborg'in tekstistä suomennettu Maidonhoidosta ja voinvalmistamisesta, Kynnön vaikutus maanviljelyksessä, Heinäin tekemisestä, Eloin leikkuu ja korjuu, Syyskylvöistä, Maanviljelyskoulut, W. Schlitten kirjoituksesta mukaillen suomennettu Raavaskarjan talviruokinnosta sekä Voin kaupan suhteista Suomessa. [13]

Samaa sarjaa ovat kirjoituksensa seuraavana vuonna: Aug. Emil Holmbergin Zoologian pohjalta Susien elämäkerrasta ja susien hävittämisestä, Kansankirjastoista maaseuduilla, Viljelysmaiden ojittamisesta,  Karjanhoidon ja karjarodun parantaminen, Uudemman ajan tutkinnot Loissienten vaikuttamista taudeista viljelyskasveissamme sekä Mitenkä saataisiin enemmän aikaa ojittamiseen ja syyskyntöön?  [14]. Syksyllä 1871 David Tuominen lähetti Talousseuralle näytteeksi alkupuolen Lacopidanin maatalousopin suomennoksesta, mutta sen sisältöä ei nähty "tieteellisen laatunsa ja laveutensa puolesta" sopivaksi suomalaiselle rahvaalle.[15] Suomalaisen kirjallisuuden seuralle Tuominen tarjosi aloittamaansa suomennosta "Maa ennen vedenpaisumaa, kirjoittanut Louis Figuer".[16] Kirjan sisältö ei kiinnostanut kustantajaa.[17]

Jossain välissä Tuominen myös "entisenä kynnönopettajana" haki Viipurin läänin maanviljelysseuralta "raha-apua kylämeijerin perustamiseksi tilalleen Sippolassa", mutta seuralla ei ollut tarvittavia varoja. [18]

Oma kokemuksensa innoitti artikkelin Eräs esimerkki palonsammutus-yhtiöiden tarpeellisuudesta maaseuduilla, sillä se alkaa

Kello 12 kahdettakymmenettä kahdeksatta päivää vastaan yöllä viimeksi kulunutta lokakuuta eräässä pitäjäässä herätettiin minut unesta, ilmoituksella tulen olevan vallalla jossakin lähellä olevassa kylässä. Hämmästyttävä valo saikin minut mitä kiireemmittäin sonnustamaan itseni ja astumaan tulen tuho-työn lähistölle, jossa olikin isonlainen riihi ahdoksinensa, luvinensa ja olkilato täysinensä tulen saaliina. Tultuani paikalle havaitsin jonkun vähäsen osan läsnä-olevista kantavan ja ruiskuttavan vettä sekä kiskovan keksillänsä hajalle riihen päällys osaa, mutta suuremman osan seisovan varsin rauhallisena, vedellen paksuja savuja piippukärsistänsä, tarinoiden keskenänsä ja lämmittelevän vuorottaisin vatsaansa ja selkäänsä yön viileässä hengessä tuon ankarasti raihuavan loimun lähistöllä. Hetken katsastettuani asian menoa kysyin muutamilta lähistölläni tupakoivilta, eikö heillä olisi mitään palonsammutus-aseita, että hekin auttaisivat toisia. Muuan pystynokkanen mies vastasi kopealla äänellä: "on kyllä, mutta ei niitä tuoda tänne palamaan."[19]

[1] Hufvudstadsbladet 05.03.1868 no 54; Kansan Lehti 25.04.1868 no 17
[2] Suomalainen Wirallinen Lehti 08.02.1868 no 17, Ilmarinen 12.06.1868 no 23 ja 24.07.1868 no 29, Ilmarinen 30.10.1868 no 43, Ilmarinen 27.11.1868 no 47
[3] Ilmarinen 02.01.1869 no 1
[4] Suomalainen Wirallinen Lehti 26.05.1868 no 63
[5] Ilmarinen 15.01.1869 no 3
[6] Suomalainen Wirallinen Lehti 18.03.1869 no 33, 27.03.1869 no 37, 30.03.1869 no 38, 10.04.1869 no 43, 15.04.1869 no 45
[7] Wiborgs Tidning 29.05.1869 no 41
[8] Ilmarinen186910.12.1869 no 50
[9] Ilmarinen 13.08.1869 no 33, Ilmarinen 20.08.1869 no 34
[10] Ilmarinen 05.02.1869 no 6, Uusi Suometar 08.04.1869 no 28, Ilmarinen 28.05.1869 no 22, Ilmarinen 05.11.1869 no 45, Ilmarinen 03.12.1869 no 49, Ilmarinen 12.11.1869 no 46, Uusi Suometar 09.12.1869 no 98
[11] Uusi Suometar 07.02.1870 no 11
[12] Uusi Suometar 17.02.1870 no 14;

[13] Uusi Suometar 21.02.1870 no 15; Suomalainen Wirallinen Lehti 08.02.1870 no 15; Uusi Suometar 20.06.1870 no 48; Suomalainen Wirallinen Lehti 09.07.1870 no 80; Suomalainen Wirallinen Lehti 02.08.1870 no 90; Suomalainen Wirallinen Lehti 18.08.1870 no 97; Uusi Suometar 22.08.1870 no 66, Suomalainen Wirallinen Lehti 20.10.1870 no 124, 125-126, 133-136, 139, 142, 148, 150-153, 155[12] Åbo Underrättelser 06.11.1871 no 172
[14] Suomalainen Wirallinen Lehti 16.03.1871 no 32; Suomalainen Wirallinen Lehti 23.03.1871 no 35; Suomalainen Wirallinen Lehti 24.03.1871 no 36; Suomalainen Wirallinen Lehti 25.04.1871 no 49; Suomalainen Wirallinen Lehti 01.07.1871 no 77; Suomalainen Wirallinen Lehti 31.08.1871 no 103; Suomalainen Wirallinen Lehti 23.09.1871 no 113; Suomalainen Wirallinen Lehti 26.09.1871 no 114: Sanomia Turusta 03.11.1871 no 44; Sanomia Turusta 10.11.1871 no 45; Sanomia Turusta 17.11.1871 no 46

[15] Suomalainen Wirallinen Lehti 02.11.1871 no 130
[16] Uusi Suometar 08.12.1871 no 145

[17] Morgonbladet 18.03.1872 no 65

[18] Suomenlehti 27.05.1873 no 21

[19] Suomalainen Wirallinen Lehti 18.11.1871 no 13

David Tuominen neuvoi ja kirjoitti

David Tuomisen työ maatalouden parannuksen parissa jätti aikaa ajatella muutakin, sillä helmikuussa 1864 ilmestyi laaja kirjoituksensa Mietteitä kanavista ja kansakouluista jatkeena aiemmille mietteilleen rautateistä.[1] Sitten häntä mietitytti Kototarpeen-viinan-poltto. [2] Sekä kirjoituksensa rautateistä että kansakouluista herättivät lehtikeskustelua.[3] Paikalliskirjeessään maaliskuun lopussa David Tuominen kirjoittaa helsinkiläiseen lehteen lähettämänsä paikalliskirjeen herättämästä reaktiosta:

Omain kirkkokuntalaistemme en tuossa ole kuullut mitään haiveniin sattuvia huomanneen; mutta eläpäs huoli, olipa joku rajaimme ulkopuolla, en tiedä oliko kylän tummu huonone nenälasinensa, joka oli lukenut asian kokonaan toisin ja muuttanut sen omaan paikkakuntaansa, jona se sitte juteltiin kylästä kylään, talosta taloon, miten ainakin tapana.[4]

Lumien sulamisen jälkeen David Tuominen kirjoitti otsikolla Kappale maanviljely-asioita Suomessa.[5] Elokuun lopussa hänellä oli syytä matkustaa laivalla Haminasta Helsinkiin ja tuli kokeneeksi myrskyn, josta sai uuden kirjoitusaiheen.[6] Kotiin päästyään hän käsitteli paikalliskirjeessä paikallista maataloutta ja kirjoitti samaan aikaan pidemmän kirjoituksen Sanasia maanviljelys-asioista.[7]

Vuoden 1865 alkaessa David Tuominen palasi varhaisimpaan kirjoitusaiheeseensa tekstillä Postin kulku maaseurakuntiin.[8] Sitten hän kirjoitti Metsänhoidosta, Kruunun puustelleista, Karjanhoidon suhteista ja parannuskeinoista maassamme ja palasi vielä kysymykseen Tarvitseeko postilaitoksemme parannuksia?[9] Kirjoituksensa olivat usein Suomettaren etusivulla, kuten myös  tekstit Kieli ja kansallisuus, Muuan sana kyytilaitoksen ja maantienteon parannuksesta, Muistutuksia pilli-ojain tekemiseen, Suomen kansan nykyinen tila ja sen parannuskeinot sekä Katsahdus Mustialan maanviljelyskouluun.[10]

Mustiala oli ajankohtainen, sillä sinne perustettiin vuonna 1865 ylempi osasto. David Toivonen pääsi sinne oppilaaksi, mihin ehkä liittyy kesän Matkamuistelmia itä-Suomesta länsi-Suomeen .[11] Päästötutkinnon hän sai suoritettua vasta vuonna 1871, sillä perheen elätys vaati työntekoa ja opinnoiden haasteena oli ruotsin kieli.[12]

Syksyllä 1865 David Toivonen kirjoitti Suomettaren etusivulle otsikolla Nautakarjamme parannukset maanviljelyksemme ja taloushoitomme suhteissa.[13] Seurannutta taukoa selittänee opintojen, työnteon ja perhe-elämän ohella kirjan Mietteitä Rehuviljelyksen tärkeydestä, ynnäselityksillä Juurikasvein viljelemisestä ja erittäinkin nauristen; myös pienemmillekin maanviljelijöille suomennostyö, joka julkaistiin vuoden 1866 alussa. Suomettaren etusivulle hän palasi viimeistään kesällä otsikolla Katsahdus muutamiin maanviljelysseikkoihin. ja joulukuussa samalla paikalla julkaistiin Ohjeita karjan ruokkimiseen, sekä karjalajimme parantamisesta.[14] Näiden välissä ilmestynyt paikalliskirje Sippolasta käsitteli myös maataloutta.[15]

Vuoden 1867 alussa
David Tuomisen
nimimerkillä julkaistiin
 "muiden mukaan"
 edelleen tutun laulun
Honkain keskellä
variantti.[16]

Valtionagronomi Carl Hornbostel kuoli vuoden 1867 alkupäivinä ja mahdollisesti tämän seurauksena Tuominen jätti eronanomuksen Talousseuralle, mutta veti sen takaisin toukokuun alussa.[17] Talousseura puolestaan esitti apulaisten virkoja lopetettaviksi. Lokakuussa senaatti päättikin, ettei avoimia tehtäviä täytettäisi. Jäljellä oli kaksi maanviljelijänapulaista, joista David Tuominen oli toinen. Koska heille ei ollut tullut työpyyntöjä, miehet lähetettiin kiertämään läänejä. Tuomisen osaksi tuli Kuopion lääni, jossa hänen piti "käytännöllisesti opettamaan kansalle, miten maa on ojittamalla, kyntämällä ja muulla muokkaamisella hyvästi valmistettava kevätkylvöä varten, kuin myös vieläkin ensitulevana vuonna, siksi kuin kevät-työt ovat loppuneet, samassa suhteessa antaa apua ja neuvoja".[18]

Kierroksestaan Kuopion läänissä kesäkuussa 1868 David Tuominen kirjoitti perusteellisen raportin, joka julkaistiin Tapiossa.[19]

[1] Suometar 10.02.1864 no 33 ja 11.02.1864 no 34
[2] Suometar 05.03.1864 no 54
[3] Suometar 02.03.1864 no 51, Suometar 07.03.1864 no 55, Suometar 01.04.1864 no 74, Suometar 18.04.1864 no 88, Suometar 19.04.1864 no 89, Suomen Julkisia Sanomia 26.05.1864 no 39, Suometar 07.06.1864 no 129
[4] Tapio 09.04.1864 no 15
[5] Suometar 11.06.1864 no 133
[6] Suometar 25.08.1864 no 196
[7] Suometar 23.09.1864 no 221, 24.09.1864 no 222
[8] Suometar 27.02.1865 no 48
[9] Suomen Julkisia Sanomia 23.03.1865 no 24, Suometar 05.04.1865 no 79, Suometar 25.04.1865 no 94, Suometar 26.04.1865 no 95, Suometar 29.04.1865 no 98
[10] Suometar 06.05.1865 no 104, Suometar 16.05.1865 no 112, Suometar 26.07.1865 no 170, Suometar 27.07.1865 no 171, Suometar 04.08.1865 no 178, Suometar 05.08.1865 no 179, Suometar 17.08.1865 no 189
[11] Helsingfors Dagblad 06.05.1865 no 104; Suometar 15.09.1865 no 214, 16.09.1865 no 215, 18.09.1865 no 216, 19.09.1865 no 217
[12] David Tuominen. Suomen maanviljelyslehti 10/1897
[13] Suometar 14.10.1865 no 239, Suometar 16.10.1865 no 240
[14] Suometar 23.07.1866 no 59, Suometar 26.07.1866 no 60, Suometar 19.11.1866 no 93, 06.12.1866 no 98, 10.12.1866 no 99
[15] Suometar 15.10.1866 no 83
[16] Hämäläinen 24.01.1867 no 4
[17] Åbo Underrättelser 04.05.1867 no 53
[18] Suomalainen Wirallinen Lehti 25.10.1867 no 86

[19] Tapio 11.07.1868 no 28, 25.07.1868 no 30, 01.08.1868 no 31, 08.08.1868 no 32

David Tuominen muutti Sippolaan

Joko Venäjältä käsin tai Suomeen palattuaan David Tuominen ryhtyi kirjoittamaan Kuopiossa julkaistuun Tapioon vuonna 1862. Pitkä kirjoituksensa Satu ihmiskunnan alkeista käsitteli kristillistä moraalia.[1] Sananen vaivaishoidosta oli vastine kotiseudultansa Saarijärveltä raportoituihin ruotuvaivaisten huutokauppohin. Tuominen kannatti niiden korvaamista vaivaistalolla.[2] Saarijärveltä kirjoittanut vastasi David Tuomiselle ja hän vastasi takaisin.[3] Vuoden lopulla Tapio julkaisi nimellä Tuominen runon Suomenmaa, joka oli "Lähetetty Wenäeltä".[4] 

Maaliskuun alussa 1863 useat lehdet kertoivat, että "Dawid Tuovinen" ja ylioppilas Adolf Theodor Forsell oli määrätty valta-maanviljelyneuvojan Hornbostelin apulaisiksi.[5] Painovirhe sukunimessä on jäljitettävissä turkulaiseen sanomalehteen, johon David Tuominen viittasi korjatessaan sukunimensä ohella tittelinsä: "niinikään sen nimityksen "kartanon vouti", vaikka oikiastaan olen vaan maanviljely-oppilas, enkä koskaan ole sitä virkaa toimittanut, kuin sanottu lehti ilmoituksessaan julisti".[6] 

Työpaikan myötä David Tuominen muutti Sippolaan, jonka hän esitteli Helsingin Uutisten lukijoille toukokuussa 1863 pitkällä kirjoituksella. Se alkoi näin:

Sippola on vähäinen kappeli, pohjan-puolelta rajoitettuna niin kutsuttavalta Saiman harjulta, joka Lappeenrannaitse juoksee päin länttä läpi Luumäen ja jakaa edelleen tämän puheena olevan kappelin eteläiselle ja Valkialan pitäjän pohjaiselle puolellen. Lännessä on Kymin-joki, etelässä Hamina, idässä Vehkalahti ja Luumäki. Yltänsä maan luontoisuus on jyrkeä, vaan toisaalta mieltäteroittava näkö-ala. Nuo sorakylkiset vuoret, mitkä loivemmilla kaltaillaan pitkissä ryhmänteissä, mitkä jyrkillä seinustuksilla yksinäisinä seista töröttäin, kohotteleivat kurkistelemaan luonnon avarata piiriä. Näiden ympäristöt kasvaa männykköä; onpa puut toisinaan varpaansa sovitelleet vuoren kolohinkin ja siinä seisonnallaan kaunistavat niiden ijän=ikuisten patterien harmaita seiniä, vieläpä on muutama vuoren harjallenkin kiivennyt, kuitenkaan päätään korkiallen nostamatta, peläten tuulten tuimia hyökäyksiä.[7]

Vuoden 1863 aiempaa vähäisempää sanomalehtikirjoittelua selittää osaltaan se, että elokuussa 1863 ilmestyi David Tuomisen mukaillen suomentama "Kierto- tahi Vuoro-viljelys Ruotsissa. Sovitellut vähempiin viljelysaloihin Edward Nonnen."[8] Tekstejä jäi myös julkaisematta ja palaute tästä oli julkista: "D. T—selle Sippolassa. Runonne "Maamiehille" on Uutisille liian pitkä ja liian höysteinen. Liha ja voi, lanta ja — niin edespäin — owat laihinsa hyviä aineita, mutta runo-aineiksi ei oikein sopivia." ja "— D. T—selle. — Teidän kirjoituksenne on liian pitkä ja muutenki sopimatoin palstoihimme. Jos tahdotte sen muille sanomalehdille tarjota, tahi jos tahdotte sen takasin lähetettäväksi, niin antakaat meille siitä tietoa."[9]

Joulukuussa kerrottiin julkisesti, että David Tuominen oli lähettänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle "kustannettavaksi alun suomennosta Berlin'in kirjasta: "Läsebok i Naturkunnigheten", joka teos lykättiin Tutkijakunnan arvosteltavaksi".[10] (Aikanaan siitä julkaistiin arvio, jonka mukaan "Kieli on siinä kankeaa ja lauseiden puolesta virheellistä.", mutta kielteinen julkaisupäätös perustui ensisijaisesti SKS:n kustannuslinjauksiin.[11])

Tammikuussa 1864 David Tuominen meni naimisiin  Wilhelmina Sakin (s. 3.12.1838) kanssa.[12] Samassa kuussa Suometar julkaisi David Tuomisen paikalliskirjeen Sippolasta, mutta myös pohdinnan Mietteitä Rautateistä sekä Matkamuistelmia Itä-Suomelta, jotka liittyivät työhönsä [13]

Männyt vuosi on lähin aika nykyiseen ja siksipä sen muistotkin ovat lähisemmässä mieli-juohteessa viehättämään yhtä ja toista kertoilemaan. Siitä syystäpä annastaunkin piirustelemaan niitä matkojani, jotka viime kesänä valtamaaviljelyneuvojan h:ra C. Hornbostel'in seurassa täällä itäisellä maamme ranteilla tein. Noita pintapuolisia silmäyksiä seuraten en kuitenkaan saata antaa mitään merkillistä, eikä arvokasta lukian tarkaskeltavaksi, vaan yhtä ja toista maan suhdetta ja kansallis-elämän vaihetta. 

Lähdettyvämme Sippolasta Toukokuun lopulla tulimme ensiksi Anjalaan Muhoniemen kartanoon, jota Parooni Wrede hallitsee. Oltuamme täällä pari päivää, peltoloilla veden punnituksessa eli maapinnan tasavuutta tarkastamassa ja tiilitorviojia viitottamassa, palasimme taas takasi Sippolaan. Mutta ennen Sippolaan pääsemistäni teki mieleni katsastamaan tuota ihanata Anjalan koskea, jossa vuoren jyrkänteessä putoava vesi kohottaa suihkuvavan höyryn kesä-aamusen auringon sätehissä kirkkaaksi kiiltelemään ja sen rannalla olevata kaunista säteri kartanota, vaikka nyt rapiolle joutunutta, joka ennen kuningas Kaarle IX:ltä tuli Lihviläiselle Henrik Wredelle lahjoitetuksi; ja nyt on se ruhtinas Menschikoville annettu. 

Jos tässä asuisi itse isäntä kotona, joka pitäisi järjestyksen ulkonaisissa talouden suhteissa, niin se olisi ihanampia maamme kartanoita; sillä se on ympäröity komealla kasvutarhalla, jonka itäpuolla on äsken mainittu koski, länteen päin tasavat pellot, rajoitettu tuuheilla metsillä, pohjoseen koskeen virevä virta rannisto-vuorinensa ja metsinensä ja etelään välkky koskesta levenevä virta rannallansa olevinen kylinensä ja vilja-vainioinensa; mutta nykyisessä tilassaan jakaa tässä luonto matkastajalle ihailemisia, vaan entisten valmisteittin rapistuminen ikävällisiä mietteitä. Se on siis melkoinen epäkohta, että maamme paraat tilat ja maat ovat näin lahjoitettu vieras-maalaisille ja sen kautta niiden tuotteet juoksevat vieraisiin maihin, sekä pysyvät huonossa viljelyksessä, kun myöskin niiden alustaan kuuluvat maan viljelijät ovat ikään kun orjallisessa tilassa. 

Päästyvämme yli Kymin tulimme taas Sippolaan...

[1] Tapio 13.09.1862 no 37
[2] Tapio 08.11.1862 no 45

[3] Tapio 10.01.1863 no 2, 11.04.1863 no 15
[4] Tapio 29.11.1862 no 48
[5] Esim. Suomen Julkisia Sanomia 02.03.1863 no 17
[6] Tapio186302.05.1863 no 18
[7] Helsingin Uutiset 11.06.1863 no 46 ja 15.06.1863 no 47
[8] Tapio 29.08.1863 no 35

[9] Helsingin Uutiset 25.06.1863 no 50, Päivätär 03.10.1863 no 5
[10] Suomen Julkisia Sanomia 10.12.1863 no 95

[11] Suomi 3/1865
[12] Sippolan rippikirja  I Aa:6 1858-1867, 48

[13] Suometar 16.01.1864 no 12, 18.01.1864 no 13, 22.01.1864 no 17

David Tuominen lähti Venäjälle maanmittaustöihin

 Valmistuttuaan David Tuominen lähti Mustialasta 3.10.1861. Hän matkasi

Lopelle, jossa ei ollut mitään erinäistä silmään pistävää koko matkalla ja pimeyskin himmensi näköalani jo Portaan kestikievarissa. Maanantaina 4 p. oli kulkuni läpi Nurmijärven ja Helsingin pitäjän Suomen pääkaupunkiin Helsinkiin. Tällä välillä en nähnyt mitään erinäistä paitsi pitkiä kylättömiä taipalia Lopen pitäjässä ja aina Nurmijärven kirkolle asti. Tästä alkoi korkeampia mäkiä ja vuoren nyppäleitä, joiden välissä loisti erinomaiset kauniit laihot, aina Helsinkiin. Päästyäni samana päivänä kello 2 jpp. sanottuun kaupuntiin, vavauntui huomaamattani eteeni varsin ihana näkö-ala, jota en vielä ennen ollut koskaan silmäillyt. Täällä pisti silmääni monta ihmistaidolla rakennettua komeata laitosta, niinkuin tuo uusi ja mahtava Nikolain kirkko kauniine torninensa ja varsin sievästi vuoltuilla ruusuilla ja kuvauksillansa, rakennettuna mäen nyppylälle, korotettuna avaroilla ja kaunistetuilla kivi-patterilla, johon saat ikäväksesi astua noita sata syltä leveitä, kivestä hakattuja rappuja, ennenkuin pääset sen päällystä silmäilemään. Tätä alempana seisoo se julkinen ja syksyllä 1828 täyteen toimeen rakennettu Suomen yliopisto eli universiteetti. Edellä-sanotuissa laitoksissa ei kuitenkaan ollut tilaisuuteni nähdä sisäpuolta. 

Tästä Suomen pää-kaupunnista otimme jäähyväiset tiistaina 5 p. ja matkustimme Porvoon kautta Lappeenrantaan, kulkien pitkin Saimaan ranta-harjun selännettä, joka on merkillinen siitä, että koko harju ja siinä löytyvät kivet on ihan poltetun kiven muotoiset, niin että siitä voipi kangilla helposti murentaa siksi kuin tahtoo. Lappeenrannasta menimme Lauritsalaan, joka on juuri Saimaan kaivannon suulla, nähdäksemme sekä sitä kuuluisata kartanota, että myöskin samassa sitä mahtavata kaivantoa. Tultuamme kartanoon tapasimme täällä työnhoitajana yhden vanhoista Mustialan oppilaista, jonka kanssa lähdimme silmäilemään tuota ensimmäistä Suomen jaloa työtä, joka avasi tien laivain kuluille Saimaan vesiin v. 1856 ja yhdisti samassa Savon sekä Karjalan yhteiseksi kauppa-toriksi muulle maailmalle. Tämä upea laitos antaa katselijan silmälle ihan huvittavan nä'ön. Tässä oli ensimmäinen lussi, tahi veden portti, josta päästetään vettä sitä myöten kuin tarvis vaatii, malmiraudasta varsin sievästi valettu, sekä myöskin hakatuista kivistä kauniisti rakennetut pylväät, joiden päällä on poisvedettävä silta raudasta j. n. e. 

Viipurissa pysähdyimme ajaksi katsahtamaan sitä vanhaa Viipurin linnan ja kaupunnin muotoisuutta. Tässä näkyi jo kansa paljon sekaantuneen Venäen luontosuuteen vaatteen parressa ja muussa elämän laadussa. Paljon täällä onki jo Ryssän kauppiaita, sekä niiden mallin mukaan rakennettuja kauppapuotia. Jopa täällä kuulet Venäjän kieltä niin paljon kuin suomeakin. Tekipä mieleni käydä Neitsyniemen etukaupunnissa katsomassa, jos siellä olisi jo malmista siltapalkit, niinkuin Sanan-Lennätin v. 1857 määräsi, syystä että siellä paljon sanoi tanssattaman. Mutta ei tuo vieläkään lie toimeen tullut, koska en nähnyt muuta kuin puiset permannot; tahi enkö liene osannut tanssi-huoneeseen? Naishurpaleita vaan näkyi erinomaisen vilkkaasti olevan liikunnossa.

Viipurista virstan muutaman päässä katsastimme Maaskolan maaviljelyskoulua. Kartanon rakennus huoneiden puolesta näytti olevan ulkoa=katsoen hyvin sievästi tehty; mutta pellot olivat epätasaset ja muuten huonossa järjestyksessä. 

Nyt aloimme taas matkallamme Pietariin-päin nähdä yhtä ja toista erilaatuista muotoisuutta, kuin muualla Suomessa. Poikettuamme erääseen taloon, saadaksemme juotavaa ja samassa tutaksemme Viipurin kansallisuutta, oli ulkonainen huone-järjestys sekä rakennus täällä jo sen mallin mukaan, joka on yleinen Venäen maalla talonpoikain asunnoissa. Sitä vastaan kuin muualla Suomessa asunhuoneet ovat sivuttaisin maantielle, ovat täällä suuret kyläkunnat yhdessä rypäässä, joissa tuvat ovat päättäisin ja rivittäin asetetut tiellepäin, joissa kussakin on kolme, neljä akkunaa tien puolella rinnan, mutta muissa sivuissa tuskin ollenkaan. Huoneet ovat mataloita, jyrkkä-kattoisia ja seinät pyöreistä hirsistä, niinkuin Suomen vanhoissa huone=jäännöksissä näet. Tultuamme tässä sisään, näytti puhtaus hyvin huonolta. Täällä oli kanoja aika lailla ihmisten seassa sekä muuta rojua ja roskaa lattialla. Pärevalkeasta tullut tinkerä savu pisti tuikasti silmiin, josta savusta ja karsi-miilusta oli talonväkikin varsin mus tettuneita. Ruoka- ja huone-kalut olivat kaikenlaiselta lialta paksusti tahrettuneet, eikä muutenkaan sievässä järjestyksessä.

Tultuamme Rajajoella Venäen keisarikunnan maahan alkoi, erittäinki likempänä Pietaria, ilmestyä meille paljo uutta ja outoa. Kapakoissa, joita löytyi tien varrella, oli tavatoin kansan tunku ja hähinä, ja illan pimetessä oli semmoinen kansan tunku maantiellä vastaamme, että vaivalla läpi pääsi, jota kesti aina Pietariin asti. Peninkulmaa lähellä Pietaria alkoi jo kaasuvalolla kaunistettu tie, jossa ei enää tuntunut matka pitkälle, vaan silmäten sinne ja tänne tulimme huohmaamatta Nevajoen sillalle, jossa jo avauntui eteemme se avara ja komea, koko Ryssän keisarikunnan pääkaupunti kauniine katuineen ja mahtavine laitoksineen. Siinä unhottui kaikki koko vaivaloinen matkamme nähdessä kaasun valossa loistavaa keisarillista linnaa, joka seisoi juuri Nevajoen rannalla, valaisten koko Nevajoen siltä kohtaa ihan kuin kirkkaalla päivällä.

Pietarin erinomaisuuksia koimme käyskennellä katselemassa niin paljo kuin aikamme myöten antoi. Vaan kuin kertomukseni niistä kuitenki tulisi puuttuvaiseksi, en siihen puutu ollenkaan, jonkatähden vaan mainitsen, että sunnuntaina Marraskuun 10 p:nä pyrimme päästä höyryvaunussa rautatietä lentämään tänne Tverin kaupuntiin. Saimme siis kapineinemme rautatien seisoituspihaan, missä kuitenki oli semmoinen väen pakko ja ahdinko, jotta ihmiset vihan kiivaudessa työnsivät toisiansa tieltänsä ja se, jolla ei ollut täyttä rohkeutta tahi hävyttömyyttä, jäi siihen odottamaan uutta höyryvaunuin lähtöä. Niinpä kävi meillekin, että k:lo 11:sta saimme seisoa odottamassa k:lo 2:teen eli kolme tiimaa ennenkuin pääsimme vaunuun, höyry-hevoisen lennätettäväksi silmän-huikaisevalla vauhdilla. Istuessa pienessä vaunussa, jonka akkunat pakkanen oli senlisäksi vetänyt jäähän, ja kulkiessa niin erinomaista vauhtia, ei meillä ollut tilaisuutta silmäillä mitään läpikulettavassa maassa. Höyryvaunussa olivat myös matkakumppalimme paljaita Venäläisiä, joiden kieltä emme ymmärtäneet, niin ett'emme kuulleet koko matkalla ainoatakaan suomen eikä ruotsin sanaa emmekä päässeet puhuttelemaan matkakumppaliamme; kuului kuitenki muutama Saksalainenkin olevan joukossa. Höyryvaunun pysähdyspaikoissa olivat huoneet hyvin komeita, vaan ei niissä niin kauvan saatu viipyä, että olisi voinut niissä täydemmästi tarkata Venäenmaan ominaisuuksia. Muutoin oli elanto höyryvaunussa hiljainen ja rauhallinen, paitsi että muutama Ryssä ramputteli soittokaluansa, ja niin pääsimme jo seuraavana eli maanan tai-päivänä Tverin pysähdyspaikkaan, josta kuitenkin on virstan matka itseensä Tverin kaupuntiin. Tänne viemään otimme issikan eli isvosikan, josta heti havaitsimme, millä kannalla rehellisyys ja oikeuden hoito on tässä maassa. Issikalle oli tingitty maksettavaksi 30 kop. tältä matkalta, ja perille päästyä luvimmekin hänelle käteen tämän summan. Vaan sisälle mennessä majapaikkaamme tuli hän perästä ja sanoi meidän antaneemme ainoastaan 25 kop. Rahat luvettiin uudestaan, ja niistä todella puuttuikin 5 kop., vaan koko salaisuus oli siinä, että issikka oli sukkelasti pistänyt ne lakkariinsa. Majapaikassa oli kuitenki vastaamme edellämme tulleita Suomalaisia maamiehiämme, jotka jo tunsivat tämän maan tavat, ja ne, tutkittua asian, työnsivät ukon huoneesta ulos, ja hän olikin partaansa hivellen tyytyväinen tähän laki-hoidon muotoon.

Niinkuin tuossa sanoin, otti meitä täällä Tverissä ystävällisesti vastaan parikymmentä Suomalaista nuorukaista ynnä kollegian asessori Th. Mollin, jonka palvelukseen me kaikki olimme tänne tulleet. Hän on maamittari täällä ja hänen asiansa on mitata ja arvioon ottaa maita sekä jakaa ne hoviherrain ja talonpoikain välillä. Siinä työssä tulemme häntä auttamaan.[1]

Tämän matkakertomuksen David Tuominen päiväsi Tverissä 12.11.1861. Hän lähetti Starkovan kylästä uuden kirjeen 2.12.1861, mutta julkaisemisen sijaan toimitus tiivisti sen omin sanoin:

Jo Marraskuun 22 p:nä oli Tuominen lähtenyt Tveristä ja oli monen pulan nähtyä tullut siihen Starkovan kylään, Valdai-nimisen maaselän seljänneellä, missä hän sanoo tulevansa olemaan siksi kunne lumelta voivat aivottua maamittaus-työtä aloittaa, jolloin hän taas palajaa Tverin kaupuntiin. Venäenkielen taitamatoinna on hänen tämä matkansa ollut ikävä ja hän joutunut itsekuhunki välikäteen. 

Työpaikka mainittiin myös David Tuomisen muistokirjoituksen elämäkerrassa 

Mustialasta päästyään meni T. Venäjälle maanmittaustöihin, joita siellä silloin toimittivat monet suomalaisetkin maanmittarit, kun oli paljon maata jaettava vapautettujen talonpoikien välillä; nämä maanmittarit, näetten, eivät tulleet toimeen venäläisten apurien kanssa, vaan tilasivat itselleen miehiä Suomesta. Palattuaan vuoden päästä kotimaahan... [2]

Tverissä oli siis useita suomalaisia ja Tapio julkaisi kirjoituksia nimimerkeillä Saarela, Suomalainen ja Pikku Outonen.[3] Mahdollisesti omalla nimillään kirjoittanut Pehr Määttänen kuvasi oloja huonoiksi.

Tverin läänissä oleskelin 2½ kuukautta; työni toimitus oli maanjakoa Venäjän aatelin ja talonpoikain välillä. Sillä Venäjällä kuin orjat vapautettiin, niin pitää talonpojan saada maata myös aateliltakin eli niin kutsutuilta Pomessikoilta. Yksi henki, joka on kirjoihin kirjoitettu, saapi maata 960 venäjän nelikulmasyltä, johon kuulu pelto, niitty ja metsä. Tämä jako tehdään kylälle yhteisesti, niin että jos kylässä on 10 nimiä niin saavat yhteiseen 9600 syltä. Kelvottoman maan saavat ilmaseksi; kompromin oikeutta on joka kuukausi ja riitelevät kovasti. Tämän jako-työn päälikkönä on Tverin läänissä kolme mittaria Suomesta kotosin kollegia-asessorin arvosta; ja heillä on usiammat apulaiset Suomesta Suomalaisia ja Ruotsalaisia. Asessori Molinin laviat ja suuria rikkauksia lupaavaiset kirjoitukset on heitä tänne saattanut, vaan sitä rikkautta ja niitä suuria rahoja eivät he koskaan näe. He näkevät semmoista köyhyyttä jota ei Suomessa yksikään näe. Jos suomalainen kuolee, niin ei ole maata haudaksi; usein joutuu hänen ruumiinsa kirkko-aidan ulkopuolelle matalaan kuoppaan, jossa ei voi arvata madotko vai korpitko sen lopettavat. Ja jos Suomalainen sairastaa, niin ei ole kuka häntä auttaa, kuin se raaka ja sivistymätöin venäjän talonpoika ei tiedä muusta kuin rahasta. Sillä kumppani ei voi toveriansa auttaa kuin ei ole hänelläkään rahaa. Niinpä näytti minusta kurjalliselta ja juohtu mieleeni "uuden Jerusalmin" asukkaat Pohjais-Amerikassa kymmenkunta vuosia takaperin, johonka yksi Ruotsin maamies oli vietellyt paljon kansaa suurta kurjuutta ja nälkää kärsimään. [4]

[1] Suometar 03.01.1862 no 1 & 17.01.1862 no 3
[2] David Tuominen. Suomen maanviljelyslehti 10/1897
[3] Tapio 10.05.1862 no 19, Tapio 28.06.1862 no 26, Tapio 23.08.1862 no 34, Tapio 11.10.1862 no 41,
[4] Suomen Julkisia Sanomia 15.12.1862 no 96

David Tuomisen ensimmäiset vuosikymmenet

Kootessani kesäksi matkakertomuksia tarkistus Koirain kirkon yhteydessä V. J. Kallion nimimerkkikirjasta kertoi, että 

"D. T-n = D. Tuominen. 1865. Str. N:ot 48, 98. Katso: 1861. Str. N:o 11, jossa myös postiasioita koskeva kirjoitus on varustettu täydellä nimellä. On mahdollista, että myös Tuominen on salanimi." 

Nykyajan mahdollisuuksin ei vaatinut suurta vaivaa selvittää, että Tuominen oli oikea nimi. Lisäksi kävi ilmi, että mies oli huomattavasti ahkerampi sanomalehtikirjoittaja, kuin mitä Kallion poiminnat antoivat ymmärtää ja elämänsä oli mielenkiintoisen monivaiheinen.

David Tuominen syntyi Saarijärven kastettujen listan mukaan 4.12.1834, mutta myöhempiin rippikirjoihin syntymäpäiväkseen merkittiin 3.11.1834. Elämäkerturin mukaan hän

syntyi Saarijärvellä eräässä talossa, jossa hänen isänsä silloin oli leskiemännän toisena miehenä, joten pariskunnan täytyi lähteä talosta pois, kun talon oikea omistaja, tytär ensimmäisestä naimisesta, tuli lailliseen ikään. Silloin siirryttiin erämaahan, johon perustettiin uutistalo. Vanhempien kuoltua ja tilan jouduttua vanhemman veljen haltuun jäi Taavetti hyvin nuorella ijällä puille paljaille, ja nyt alkoi taistelu elämästä. 

 

Oltuaan muutamia vuosia renkinä, sepän apulaisena, räätälin oppilaana y. m. ja opittuaan sillä aikaa omin päinsä lukemaan ja kirjoittamaan, mikä viimemainittu taito siihen aikaan oli hänen vertaisissaan harvinainen, kun ei kansakouluista vielä ollut tietoakaan, pääsi hän vihdoin monta kertaa turhaan yritettyään, 23-vuotiaana Mustialan maanviljelysopistoon, silloiselle ainoalle osastolle, josta sittemmin tuli alempi osasto. Neljä vuotta kesti opintoaika Mustialassa, jonka johtajana silloin oli ummikko ruotsinmaalainen Hartman, joka kuuluu mitä suurimmalla ylenkatseella kohdelleen ruotsia taitamattomia oppilaitaan.[1]

Mahdollisesti ensimmänen David Tuomisen sanomalehteen lähettämä teksti ei tullut julkaistuksi, sillä Tapion toimitus kirjoitti: "D. T—lle M:lassa. Kiitämme joutusasta lähetyksestänne. Paha vaan, ettemme saa sopimaan kirjoitustanne: "Uusi vuosi" tähän ensimäiseen n:roon ja myöhemmin ei sillä enää ole sitä arvoa. Muutenkin on Tapio pienuutensa suhteen päättänyt ottaa vaan niin lyhviä kirjoituksia kuin mahdollista."[2] Ensimmäiset löytyneet Tuomisen julkaisut ovat Suomettaressa ja näistä varhaisin vuonna 1861 käsitteli postilaitosta konkreettisella tasolla:

Kuin nyt on kymmenittäin peninkulmia lähimäiseen postikonttuoriin, on koko maakunnan pitäminen niinkuts. postilaukkuja, joiden kustannus ja puuha on niin tuntuva että niitä harva yksityinen herrasmies sitä vähemmin talonpoika voipi pitää. Sentähden rupeavat yhden, välistä monenki seurakunnan herras- vaan ainaki virka-miehet yhteisen postilaukun pitoon, jossa sitte talonpoikainki kirjeet ja sanomalehdet saavat mennä sekä tulla. Se kyllä on tavallista, että talonpoikain kirjeet ja sanomat kulkevat virkamiesten postilaukuissa ilman eri maksutta. Vaan kuin monta on avaamassa ja kopeloimassa samaa postilaukkua, niin siinä voipi siten eli täten joku kirje eli sanoman n:ro haihtua matkalle, josta sitte nousee pahaa huutoa ja saattaa suuria vahingoitaki tulla. [...] En tiedä, miten paljo kirjeitä ja sanoman n:roita on aikanaan hukkaan tullut enkä voi edes arvaamallakaan laskea, kuinka usein niin tapahtuu. Vaan sen saapi täällä maaseuduilla kuulla alinomaa sanottavan, että „mitäs niistä sanomain tilauksista on hyötyä, kuin niistä saapi tuskin puolet käteensä?"[2] 

Pari kuukautta myöhemmin seuraava kirjoituksensa sijoitettiin Suomettaren etusivulle, vaikka sen aihe oli hyvin poleeminen: Onko katkismuksen ulkoluku tarpeellinen? [3] 

Opinnot Mustialassa päätyivät lokakuussa 1861 ja David Tuominen kirjoitti tästäkin Suomettareen.

Kukin Suomalainen tietää ja varmaankin on kuullut siitä maamme ensimmäisestä maaviljelys-oppilaitoksesta, joka perustettiin 1837 entiseen kuninkaan taloon Tammelan pitäjässä Hämeen lounaisella kulmalla. Entisyyden mukaan oli täällä 1 p. viime Marraskuuta oppilaisten vuosi-muutos, jolloin erosi 16 vouti=, 5 karjanhoito-, 1 seppä- ja 1 puutarhan oppilaista. Näistä oli 2 neljä-, 13 kolme- ja 1 yhden vuoden oltuansa päättänyt oppivuotensa. Heistä 1 jäi Mustialaan työn hoitajaksi, 1 itsenäisesti vielä oppiansa jatkamaan, 11 kuhunkin maamme osille maaviljelystä taitonsa mukaan toimittamaan ja 3 Ryssän maalle, joista kirjoittaja yksi on. Oppivuosien yhdessä-olonsa muistoksi, viettivät nämä huvittavan iltapidon 29 p. viime Lokak., jossa oli kaikki opettajamme, johtajamme ja muita herroja sekä kansaa koolla. Tässä iloisessa seurassa, jota soitannolla ja herrain, johtajamme sekä rakennustaituri Nylander'in johdolla toimitettiin oppilaisilta, oli hauska kuunnella. Tämän lopetettua johtajamme ja kaikki opettajamme hellimmillä neuvoilla ja varoituksilla vakuuttivat näitä nuorukaisia, käyttämään sitä vähäistä oppiansa taidolla ja ahkeruudella sekä omaksi onneksi että maamme ja kansalaistemme hyödyksi. Se oli 1 p. Marrask., kuin nämä ottivat ystävälliset jäähyväiset oppiveljiltänsä ja koko ihanalta oppi-paikaltansa, lähtien koettelemaan taitoansa ja uutta elannollisuutta. [4]

[1] David Tuominen. Suomen maanviljelyslehti 10/1897

[2] Tapio 05.01.1861 no 1
[3] Suometar 15.03.1861 no 11
[4] Suometar 07.06.1861 no 23
[5] Suometar 03.01.1862 no 1

Uskonsa menettänyt

Nimellä E. K-der allekirjoitettu kirjoitus lehdessä Työläisnainen. Sosialidemokraattisen naisliiton äänenkannattaja 17/1909:

Olen syntynyt K— n pitäjässä. Äitini jäi leskeksi oltuaan viisi vuotta naimisissa. Meitä oli kolme lasta, joista kaksi tyttöä ja yksi poika. Poika kuitenkin kuoli ennen isänsä kuolemaa.

Oli köyhät vuodet, vuosina 1866—67. Ei ollut talollisillakaan selvää leipää, mitäpä meillä sitten olisi ollut. Äitini laittoi meille leipää suolaheinistä ja herneen varsista, johon sekoitettiin ruisjauhoja sekaan, niin että se pysyi koossa uuniin pantaessa, mutta pieninä palasina tuli se sieltä pois. Äitini kehräsi, kutoi sukkia pappilaan ja sieltä sai hän paikaksi ruisjauhoja, läskin kuoria, luita ja herneitä. Asuimme talojen saunoissa. Talvipakkasilla oli surkeata. Ovi täytyi olla auki. Uunin edessä istua värjöteltiin. Yhtä puolta palelsi, toista poltti ja silmiä kirveli. Kun talonväki kylpi niin oli äiti aivan läpimärkä kuumuudesta. Sittenhän se taas meni kun se aika oli ohi. Niin ahkerasti työskenteli äitini, että hän lepäsi ainoastaan vähäsen yösydämmellä ja kuitenkin meillä ei aina ollut leipääkään. 

Äitini kertoi minulle pienenä, kuinka jumala on suuressa rakkaudessaan antanut meille koettelemuksia. Kun hän tuli kirkosta, oli hänen tapansa kertoa, miten lohduttavasti pastori taas sanoi. Useimmiten hän toisteli niitä sanoja: "huokeampi on kamelin käydä neulan silmän läpi, kuin rikkaan tulla taivaanvaltakuntaan. Kärsikäät niin teidän palkkanne on juuri taivaassa". Ja näin olin minäkin päättänyt antaa koko elämäni Jumalalle. 

Sisareni kuoli. Ajat muuttuivat paremmiksi. Tulivat hyvät viljavuodet, mutta äitini ja minun elämäni ei paljoa parantunut, sillä työpalkat olivat niin huonot. Selvä leipä oli meillä, mutta rahaa ei äidillä juuri ollut usein. Maitoa sai ainoastaan harvoin, ja siksi äiti ruisjauhoista imelti, jota tehtiin niin veteläksi kuin velli ja hapatettiin. Sitä syötiin leivän kanssa ja se oli meidän keittoa sekä maitoa.

Yksitoista vuotiaana lähdin maailmalle leipääni hankkimaan. Rukoilin illat ja aamut ja kiitin jumalaa jokaisesta päivästä. Jouduin herrasperheisiin ja tulin siinä ilmapiirissä näkemään kaksi kovin vastakkaista näkökohtaa. Palvelin pääkaupungin hienommissa perheissä, joissa kävi paljon avunpyytäjiä. Usein kertoivat nuo onnettomat kärsimyksistään ja kurjuudestaan minulle, joita kuunellessani muistui mieleeni omat lapsuuteni kärsimykset. Olin vieläkin säilyttänyt uskon, että ei hiuskarvaakaan putoa ihmisen päästä ilman herran tahtoa ja että ihmisen elämän kohtalon on jumala jo syntymästä määrännyt, sekä että jos itse sitä koetamme parantaa on se synti. 

Luin paljo tieteellisiä kirjoja ja niistä rupesin tuntemaan maailman luomishistoriaa, sekä ettei jumala ole maailmaa kuutena päivänä luonut. Sydämmeni koveni ja huomasin ettei siinäkään ole perää, kun sanotaan: "avukses huuda minua hädässäs niin minä tahdon auttaa sinua. Anokaat niin teille annetaan". Nyt huomaan että ne jotka ovat kärsineet syntymästä hautaan asti, kiittäneet joka leipä palasta minkä kovalla työllä omat ansaineet ovatkin enimmin kärsineitä, niinkuin äitivainajanikin. Niin, ehdottomasti olen tullut ajatelleeksi, että se jumala ei ole sellainen jumala kun meille on opetettu. Se ei ole rakkauden jumala, se vaan on paremmin vihan jumala, jota kostaa kolmanteen ja neljänteen polveen. En käsitä miksikä ne olisivat juuri köyhät jotka eniten tekisivät syntiä jumalaa vastaan, koska heitä kovin usein täytyy kurittaa. Kuka sitten, jos ei juuri köyhä käänny rukouksissaan taivaallisen isän puoleen apua pyytäen, sillä heillä ei aina ole ruokaa eitä asuntoakaan. Jumala näyttääkin vaan olevan rikkaitten jumala, joka heille yltäkylläisesti jakelee armolahjojaan ja meitä köyhiä hän yhä kurittaa ja rangaisee. Näin ollen ei voi uskoa sellaiseen Jumalaan, joka niin vääryyttä tekee. Ne sanat eivät pidä paikkaansa: "Avukses huuda minua hädässäs niin minä tahdon auttaa sinua".

Pois kaikki haaveilut! Meidän täytyy itse taistella etujemme puolesta!

Karhunpentu Oulussa kesällä 1891

Pitkästä aikaa lisäys lemmikkinä pidettyihin karhuihin. Oulussa rouva Gummeruksen kivitalossa asunut tohtori J. Stenbäck piti kesällä 1891 karhunpentua, jonka katsomisesta oli pieni pakina Oulun ilmoituslehdessä 14.6.1891:

"Oletko käynyt karhua katsomassa?" kuulee tuon tuostakin kadulla kulkiessaan nykyjään.

"Mitä karhua. Elä nyt liuvaa; ei nyt ole enää "aprilli."

"No todellakin. Jos et usko, niin lähde katsomaan; saat totta vieköön nähdä otuksen oikeassa karvassaan ja tiedänpä sanoa sen nimenkin, jos niin vaadit."

"Et minua puijaa. Mene yksin."

"Ole lähtemättä; minä menen kumminkin Miskaa katsomaan. Sillä nimellä kuuluvat kutsuvan tuota metsänkuningasta."

Jo sai viekotelluksi kumppaninsa lähtemään Nallea katsomaan ja eipä se lorupuhetta näyttänyt olevankaan, sillä saavuttuaan rouva Gumeruksen talon portille Pakkihuoneenkadun varrella, päästikin karhu aika kiljauksen, jotta hiukset päässä pystöön nousivat. Lähemmäksi saavuttuaan tahtoi kumminkin väkisinkin nauruksi parahtaa, sillä kovan pieni oli otus, noin kolme korttelia korkea karhunpenikka siinä tenäsi aika lailla. Mutta mahtavana "Miska" kumminkin koki puolestaan olla; väliin nousten takajaloilleen ja ojentaen käpäliään ikäänkuin näyttäen että noihin kouriin ei ole hyvä tulla. väliin taas hyppiä paukuttaa se aika korkealle ja ryntää eteenpäin kiskoen itseään irti rautakettingistä, johon nalle-parka kaulastaan on kiinni pistetty.

Mutta eipä sitä malttanutkaan aivan heti pois lähteä. Pitihän sitä nyt oikein tarkoin katsoa sen temppuja ja metkuja, kun kerran saa ilman maksutta nähdä ja vieläpä omin käsin koetellakin metsän mahtavaa kuningasta. Ja paljon siellä kulkeekin ihmisiä, oikein laumottain kulkee kansaa kaikennäköistä, eivätkä uskokaan yhdellä näkemällä, käyvät kaksi jopa kolmekin kertaa ja tuovat tullessaan nallelle tuliaisia. Vaan ei siellä kaikki kelpaakaan, pitää se toki olla vähän parempaa, sokerileipää ja piparikakkua, muuten se jää syömättä.

Pienet poikaset näkyvät jo hyvin viihtyvän nallen kanssa. Tuntikausia katseltuaan sitä, alkavat käydä sille tutuksi ja nalle jo nousee syliksi poikia vasten seisomaan nuoleskellen poikien takin nappeja.

Nyt tulee suuri joukko tervaukkoja, ylimaan tavallisia kesävieraita, suu auki repottaen, kuultuaan että on se otso osaunut kaupunkiinkin.

"No voi sun tuhatta, tuommoinenko se nyt on se riivattu, joka meiltäkin lehmän vei viime kesänä. Enpä minnee oisi uskonna, jotta soapi omin silmin eläissään nähdä noinkin likeltä mokomaa. Ja tuollako olisi semmoinen voima. Eipä tuota oikein uskoisi."

"Penikka se kuuluu olevankin."

"No sitähän minnäi; sanovathan karhulla olevan yheksän miehen voiman, vaan mitäs tuolla," tuumi ukko tarttuen nallen niskaan ja pöräyttäen sen selälleen, joukon nauraessa.

Vaan pian pörähti nalle ja koppasi ukkoa terävillä käpälillään, jotta veri tirskahti ukon käsiseljästä.

"No on silläi isänsä konstit, vaikka on pienikin," arveli ukko.

"Kyllähän siitä taitoo aika lehmän koataja tuostai tulla, jahka eleä jaksaa," tuumivat ukot ja lähtivät korttieriin toisilleennii kertomaan mittee olivat nähneet.

"Miska" taas yksin jäätyään alkoi hyppiä ja karjua niin kauan kun uusi joukko tuli ja sitten se oli taas tyytyväinen. 

Miskan elämä jäi lyhyeksi.

Ilkityötäkö? Oulussa on tohtori Stenbäckillä ollut tämän keväinen karhun pentu, jota hän on pitänyt Gummeruksen pihalla kettingissä kiinni ja jota ihmiset, varsinkin poikaset ovat käyneet ihmettelemässä ja ruokkimassa. Pentu onkin ollut iloinen veitikka, jonka kujeita ja tansseja huvikseen on katsellutkin. Vaan viime keskiviikkoa vasten yöllä sen kämmenet kääntyivät taivasta kohti ja prinssin henki oli paennut ikiteille. Kuoliko karhu sitten itsestään ja jonkun ilkityön kautta, ei tiedetä, vaan luullaan sille syötetyn jotakin kuolettavaa ainetta. (Kaiku 9.7.1891)