Verokalentereista, taas

Eilinen veroavaus palautti mieleen vanhat tekstini Helsingin kunnallisverokalenterit 1859, 1863 ja 1864, Helsingin kunnallisverokalenterit 1871-1882 ja Helsingin valtionverotuksesta 1865-1885. Olin kolme vuotta sitten myöskin kysynyt Kansalliskirjastolta erillisenä painettuja kalentereita ja saanut vastauksen

"Aikaisin Helsingin verokalenteri on vuodelta 1898 (Kunnallistaksoitus) ja se on todellakin pienpainatekokoelmassa. Se on Uuden Suomettaren lisälehti, mutta valitettavasti sitä ei digistä löydy. Se onkin kovin yksinäinen - seuraava kokoelmassa oleva on vuodelta 1929. Muutamasta muustakin kaupungista on verokalentereita 19./20. vuosisadan vaihteesta."

Ainakin Helsingin osalta kokoelmat ilmeisesti vastaavat todellisuutta. Iltalehdessä nimittäin kirjoitettiin 27.6.1928:

Ruotsissa on verollepano julkinen ja suuremmissa kaupungeissa julkaistaan n. s. taksoituskalentereja, jotka ovat paljon käytettyjä luottohakemistoja. Takavuosina, vanhan kunnallisverotus-järjestelmän aikana, täällä Helsingissäkin eräs ammattitoverini kerran julkaisi tuollaisen taksoituskalenterin en tiedä millaisella yrittäjävoitolla. Mutta luulisin, että taksoituskalenterin julkaiseminen suuremmilla paikkakunnilla hyvin kannattaisi. Ihmiset ovat uteliaita ja toisten raha-asiain penkominen asiattomastikin on hyvin yleistä huvitusta Suosittelen taksoituskalenterien julkaisemista yritteliäille kansalaisille. 

Sanomalehdet tietysti julkaisevat tietoja paikkakuntansa enimmin veroäyrejä saaneista. Tuollaiset luettelot olivat toistakymmentä vuotta sitten hyvin suosittua lukemista. Ja erinomaista palstantäytettä, sillä sitä riitti loppumattomasti. Nyt sitä saadaan jälleen. 

Sama lehti esitteli 9.1.1930 Helsingin taksoituskalenterin joulukirjallisuuden kuopuksena eli vuoden 1929 kalenteri oli ensimmäinen pitkähkön tauon jälkeen. Se sisälsi tiedot yli 50 000 markasta (noin 20 000 nykyeuroa) verotetuista kaupunkilaisista. Pakinoitsijan mielestä "taksoituskalenterista on saatava kunnallinen tulolähde suoranaisestikin välillisenä se on jo oivallinen. Sen julkaisuoikeus on myytävä huutokaupalla vakavaraiselle kustantamolle. Mikään laki ei pakolta kunnallisviranomaisia antamaan rahatta ja hinnatta kelle vaan oikeutta jäljentää koko taksoitusluettelo."  

Uutuus herätti ymmärrettävästi runsaasti keskustelua. Hesarissa 15.1.1930 pohdittiin julkaisun laillisuutta.

Kuten tietty on mainittu kalenteri ilmestynyt sen korkeimman hallinta-oikeuden ennakkopäätöksen nojalla, että kukin veronmaksaja on oikeutettu saamaan veroluetteloista tiedot paitsi itseään koskevasta, myöskin toisten verotuksesta, ja siis tekemään näistä muistiinpanojaan, joiden muidenkin tietoon saattamista eivät viranomaiset myöskään katso voivansa ehkäistä. Missä määrin tämä ennakkopäätös on sopusoinnussa veroilmoituksia koskevan v:n 1919 lain 19 pyk. kanssa, jossa veroviranomaisia vaaditaan huolehtimaan, ettei veroluettelolta käytetä "taksottettujen taloudellisen aseman ilmisaamiseksi" , siitä näkyy lakimiesten kesken olevan erimielisyyttä. Siksi juuri tämä kysymys olisi tavalla tai toisella käytäntöä varten selvitettävä. Mutta tosiasia nyt kerta kaikkiaan on se, että mainitun ennakkopäätöksen nojalla verotietoja on jo julkaistu, ja tuskin lienee mahdollista saattaa julkaisijaa siitä edesvastuuseen, - yhteiskunnan kannatta julkaisemiskielto ei, kuten sanottu, olisi suotavakaan.

Mitään oikeusjuttua ei kai nostettu, sillä Hesari kertoi 22.11.1930: "Veroista puheen ollen on mainittava, että nyt on äsken taas painosta ilmestynyt yksityishenkilön toimittamana se Helsingin taksoituskalenteri, joka vuosi sitten ensi kerran ilmestyessään herätti niin suurta huomiota ja väittelyä. Tällä kertaa tämä »juorukirja» ei ole herättänyt sanottavaa huomiota eikä keskustelua."

Viipurilainen Kansan työ mainosti taksoituskalenteria 12.8.1931. Salon kauppalassa kalenterin painatti kahtena vuonna kauppala itse (Salon Seudun kunnallislehti 9.8.1934; Uusi Aura 12.12.1935).

Varkauksia ja karkumatkoja

Turkulaiseksi laskettu värvätty sotilas Matts Lilljendahl aloitti Turun linnassa tutkintavankeuden 26.5.1773 varkauksista syytettynä. Hovioikeuden kautta kulkenut käsittely päättyi vasta vuoden 1774 lopussa, jolloin Lilljedahlin tuomiona oli 40 paria raippoja ja 3 vuoden pakkotyövankeus.[1] Viaporista hän karkasi ensimmäisen tilaisuuden tullen, sillä hänet suljettiin jälleen 21.7.1775 Turun linnaan varkaudesta epäiltynä.[2] Elokuun alussa hän pääsi karkaamaan ja Turun lääninkanslia kuulutti häntä tuntomerkkeinä pienikokoisuus, tummat hiukset ja tumma iho.

Karkumatka jäi lyhyeksi ja Matts Lilljendahl oli takaisin Turun linnassa 13.9.1775. Tällä kertaa tutkintovankeus venyi kahteen vuoteen. Vasta lokakuussa 1777 oli selvillä uusi tuomio: 40 paria raippoja ja elinikäinen pakkotyö. Hän lähetettiin Turusta matkaan 13.11.1777.[3] Kuljetuksessa Viaporiin Matts Lilljendahl pääsi pakenemaan Uskelan Salon kylässä, vaikka sekä kätensä että jalkansa olivat raudoissa. Nyt lääninkanslia kuvasi kuulutuksessaan 9.12.1777 hänet 25-vuotiaaksi, lyhytkasvuiseksi, vaaleaihoiseksi ja hiuksensa pitkiksi ja ruskeiksi.

Tällä karkumatkalla Matts Lilljendahl teki uusia rikoksia Huittisissa ja Kokemäellä.[4] Kokemäellä hän oli tammikuun 5. ja 6. päivän välisenä yönä murtautunut pappilaan ja saanut saaliikseen yli 2181 kuparitaalerin arvosta tavaraa. Hän oli myös kirveellään vahingoittanut piikaa Maria Johansdotteria.[5]

Mies saatiin melko nopeasti kiinni ja hän oli jälleen Turun linnassa 29.1.1778. Oikeuskäsittely eteni korkeimpaan oikeuteen, joka joulukuussa 1778 päätti sijoittaa Matts Lilljedahlin loppuelämäkseen pakkotyöhön Karlskronan ankkuripajaan. Vielä helmikuussa 1779 hän oli Turun linnassa.[6]

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:85 (1773) Bild 211; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:85 (1773) Bild 70; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:85 (1773) Bild 76; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 9; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 13; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 29; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 35; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 56; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 60; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 42; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 46; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 30

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 67; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 74

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 81; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 86; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 93; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 96; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 60; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 180; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 230; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 310; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 950; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1110; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1260; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1410; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1530; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 350; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 420; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 460; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 110; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 1610; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 1670; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 1720; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 60; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 140; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 360 (AID: v567705.b360, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 460

[4] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 7

[5] Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen A1A:150 (1778) Bild 10950 / sid 1658

[6] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 7; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 13; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 19; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 25; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 31; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 37; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 45; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 51; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 57; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 64; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 71; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 78; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 6 (AID: v567717.b6, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 13 (AID: v567717.b13, NAD: SE/RA/1340101)

Toinen kirjasarja Ruotsin historiasta

 

Koska en keksinyt Sveriges fantastiska historia -kirjasarjasta mitään valitettavaa, Historien om Sverige med Farah (2024) joutui altavastaajan asemaan. Minulle tuntematon Farah paljastui ruotsalaiseksi tv-juontajaksi yms., joka oli mukana lapsille tehdyssä versiossa tv-sarjasta Historien om Sverige.

TV-sarjakytköksen takia odotin, että kirjat olisi ensisijaisesti kuvitettu valokuvin, mutta mukana on myös runsaasti piirroksia. Yllätyin myös siitä, että Farahista oli tullut melko marginaalinen hahmo, joka kirjaimellisesti esiintyy siellä täällä sivujen reunamilla piirroshahmona kommentoimassa yksittäisiä asioita.

Kirjoissa ei erotu siis hänen kertojaääntään eikä kenenkään muunkaan kertojaääntä. Kokonaisuus on silppuinen. Välillä luodaan fiktiivisiä toimijahahmoja, mutta heidät unohdetaan pian ja tekstin olisi useimmiten voinut kirjoittaa myös ilman satunnaisia etunimiä. Positiivista monipuolisuudessa on se, että mukana on useita arkeologisia löytöjä.

En lukenut tekstejä yhtä kriittisin silmin kuin fantastista historiaa, mutta epämukavan usein heräsi mieleen kysymys tiedon luotettavuudesta ja mahdollisesta lähteestä. Erityisen ongelmalliseksi koin jakso ritareista, joita oli toki myös fantastisessa historiassa, mutta ei eurooppalaisen linnan kera.

Suomessahan tällaisia yksityislinnoja ei ollut enkä muista myöskään yhtään kohdetta nykyisestä Ruotsista. Voi olla, että tiedoissani on aukkoja, mutta on vaikea uskoa, että linnatyyppi olisi ollut niin yleinen, että esitys Ruotsin historiaa kertovassa kirjasarjassa oli perusteltua.

Oman tietämykseni ytimeen puolestaan päädyttiin kolmososan sivulla 40, jossa väitettiin tv-sarjan kuvan kera, että "På Riddarholmen i Stockholm fanns ett plank där folk kunde skriva vad de tyckte." Ilmoitustauluista tai paperien liimailusta on hyvin vähän tietoa, vaikka sitä todennäköisesti tapahtui. Tarkistin kuvatun kohdan aikuisten tv-sarjasta ja siinä oli järjellisempi ja löysempi ilmaisu, jossa papereita liimailtiin aitoihin ja talojen seiniin vähän siellä sun täällä.

Sukulaissuhteen varmistus

Vuonna 2009 valmistuneeseessa kirjassani Flachsenius, muistiinpanoja jäi epävarmaksi monen muun asian ohella luutnantti Jakob Flachsenin liittymiskohta sukuun. Epäilin hänen olleen Jacob Flachseniuksen Johan-pojan ja tämän vaimon Magdalena Carlstenin poika (s. 46-49).

Vahvistus tähän läytyi eilen selatusta Riksarkivetin Personhistoria. Biographica F-I:F11-kansiosta, josta kääntyi esiin Magdalena von Carlstenin allekirjoittama anomus, joka oli päiväämätön, mutta vastaanotettu vuonna 1736.

Anomuksen aluksi Magdalena kertoo kuninkaallisessa kansliassa työskennelleen miehensä kuolleen 28 vuotta sitten. Taloudellinen tilanteensa oli kohentunut, kun Jacob-pojastaan oli 1716 (oik. 1718) tullut luutnantti Länsipohjan rykmenttiin. Vuonna 1719 (oik. 1722?) myöhemmin hänet oli kuitenkin siirretty aliupseerin palkalle ja Magdalenan ompelutyöllä ansaitsemille rahoille oli jälleen tarvetta. Niille olisi ollut käyttöä myös anomuksen kirjoitushetkellä, mutta Magdalenan näkö oli iän myötä käynyt heikoksi eikä työ enää sujunut. Anomuksen tarkoituksena oli siis saada kuninkaalta apuraha.

Pojan mahdollisuuksista auttamiseen kirjoitushetkellä Magdalena ei kommentoi. Jakob Flachsen oli mennyt Tukholman Jacobin ja Johanneksen seurakunnassa naimisiin 24.9.1728 Christina Charlotta Watzin kanssa. Hän oli elossa kunnes kuoli Lappeenrannan taistelussa elokuussa 1741.

Vuoden 2009 taidoillani ja helposti tarjolla olleella aineistolla tuskin yritin selvittää oliko Jakobilla jälkeläisiä. Nykyisillä resursseilla olen yhtä kädetön. 

Pilkahduksia esi-isän isovihan pakolaisuuteen

Kun vuonna 2009 julkaisin omakustanteeni Flachsenius, muistiinpanoja, tiesin otsikkoa valitessani, että paljon materiaalia jäi käymättä. Esimerkiksi isonvihan ajasta olin onnistunut vain löytämään leskeksi jääneen esiäitini Elisabet Arensbeckin Aminoff-Winbergin pakolaisluetteloista ja toteamaan, että "Äitinsä kanssa pakolaisapua saaneissa kuudessa lapsessa on siis mukana 5 tyttöä ja Karl, sillä tämän veljet Johan Petter ja Jakob olivat valtion viroissa jo vuonna 1711." (s. 67-68) Johan Petter oli vuonna 1711 ylimääräisenä kanslistina kuninkaallisessa kansliassa ja 16.4.1712 ylimääräisenä kanslistina ja rykmentin tilien tarkastajana Hälsingen ja Gästriken kolmikas- ja viisikäspataljoonassa. (s. 74)

ArkivDigitalin tekstitunnistuksen testailu osui Riksarkivetin Flachsenius-kansioon osoitteessa Personhistoria. Biographica F-I:F11. Jos olen tämän joskus avannut, olen asian unohtanut. Päälimmäisenä on Johan Petterin Ystadissa 18.7.1716 päiväämä kuninkaalle osoitettu anomus. Siinä hän tietenkin selittää menettäneensä omaisuutensa Venäjän vallattua Suomen. Mielenkiintoisempi on väite "olen jo muutaman vuoden ajan ilman mitään palkkaa tehnyt uutteraa palvelusta Teidän Kuninkaallisen Majesteettinne kansliassa". Anomuksesta käy myös ilmi Johan Petterin työtehtävä: registratuurien puhtaaksikirjoitus. 

Tukholmassa 14.7.1716 päivätyssä anomuksessa Johan Petter tarkentaa kansliatyön pituudeksi viisi vuotta. Kanslian asiakirjojen otteessa 5.12.1712 puolestaan sanotaan, että Johan Petter oli tuolloin ollut palkattomassa työssä puolitoista vuotta.

Mukana on myös Johan Petterin tuloksellinen hakemus Turun akatemian kvestoriksi, jossa hän kertoo ennen pakolaiseksi lähtöään olleensa neljä vuotta töissä maaherran kansliassa. Ja uskollisuudenvalansa kuningatar Ulrika Eleonoralle komean allekirjoituksen kera.

Kun tuomiokirjojen sanahaun tulokset esitetään järjellisesti

Luottokorttilasku palautti muistiin, että maksan kuukausittain ArkivDigitalista parikymmentä euroa, joten yritin keksiä sille jotain käyttöä. Viime aikoina pulju on (kai?) mainostanut tekstitunnistetun aineiston kasvua, joten kokeilin sitä sukunimellä Flachsen. Ja kas, tuloksia oli kolme sivua. 

Ensisilmäyksellä tekstiriveissä ei ollut mitään tajuntaa räjäyttävää, ilmiselvästi joku Flachsen, jonka etunimeä en ulkoa muistanut hengaili Växjössä. Mutta alaspäin edetessäni tajusin merkittävän eron Kansallisarkiston sisältöhakudemoon: Tulokset ovat järjestyksessä! Se on siis mahdollista, joillekin.

Tarkemmin sanottuna minulla oli käytössä aakkosjärjestys, jonka sisällä tulokset olivat aikajärjestyksessä. Ylävalikosta olisin voinut valita myös puhtaan aikajärjestyksen tai käänteisen aikajärjestyksen. Ajatella! Aivan kuten Kansalliskirjston digitoiduissa aineistoissa!.

Eikä tässä kaikki! Kun yksittäisen tuloksen avaa, hakusana on korostettu kuvasta ja tekstintunnistus on esillä! Jälkimmäinen olisi mahdollista Astiassa, mutta sisältöhaku avaa näkymän, jossa tunnistettua tekstiä ei näy. Sillä, miksi tehdä asioita hyvin, kun niitä voi vaan tehdä?

Yllätyksellinen kuvan epäluotettavuus

Kaikki kuvat - niin valokuvat kuin piirroksetkin - ovat jossain määrin epätosia, aivan kuten muutkin todellisuuden kuvaukset. Jotain jää ulkopuolelle, jotain korostetaan joko tarkoituksellisesti tai taitamattomalla tekniikalla. Ja niin edelleen.

Joten, kun tällä viikolla otin esittelytekstin kuvitukseksi pyydettyä kuvaa selfienä, muistin, että kuvausetäisyys ja kännykän kameran linssien ominaisuudet tms. tarkoittavat, että kasvojeni eri osat ovat todellisuudesta poikkeavan kokoisia. Tai jotain sellaista olen joskus kuullut. Tottumattomana selfie-kuvaajana yritin kuitenkin epätoivoisesti löytää kuvakulmaa, jossa en näyttäisi idiootilta. Tuloksia puhelimessa selatessani huomasin, että kännykkä erotti minut taustasta, mutta en tajunnut miksi.

Kuvia tietokoneelle siirrettyänikin keskityin ensin murehtimaan kasvojeni muotoa, mutta hetken kuluttua hätkähdin huomatessani, että kasvojeni iho oli kuvassa tasainen ja tasaisen vaalea. Toisin kuin peilikuvassani. Oliko kännykässä automaattinen korjailu kuville, joissa on ihmisiä? Kuvaan niin harvoin ihmisiä, etten tiedä. 

Jos näin on, useat aikamme kuvat esittävät ihmiset siloisempina kuin he ovat. Mikä ei tietenkään ole mitään uutta, sillä valokuvia on retusoitu alusta alkaen. Mutta tarkoituksella ja vaivannäöllä eikä mahdollisella automatiolla. 

Koska en halunnut rasittaa teitä selfie-yrityksilläni, työnsin yhden kuvatiedoston Geminiin ja pyysin siitä piirrosta (cartoon). Tuotos oli valokuvaa parempi, mutta yllättävästi siihen oli ilmaantunut nenäni todellinen punaisuus.