Mamselli Rosalie Thitz, opettaja

Käydessäni läpi Kansallisarkiston äskettäin mainostamia Jyväskylän seminaarin arkistoaineistoja hain ensisijaisesti tietoa varhaisten opiskelijoiden opettajista. Yksi toistuva nimi oli "mamselli Thitz", jonka entisiä oppilaita olivat Sanna Parviainen (s. 18.9.1845) Kiihtelysvaaralta, Rosa Michelson (s. 27.9.1847) Jämsästä, Lina Hällfors (s. 6.5.1848) Keuruulta ja Selma Alt (s. 16.9.1849) Korpilahdelta.

Åke Backströmin Genos-artikkeli Släkten Thitz och dess förbindelser med ätten Munck ei tarjonnut pikatietä mamsellin tunnistukseen, sillä naimattomista tyttäristä ei annettu mitään elämänkertatietoja. Mutta onneksi on digitoidut lehdet, jotka tarjosivat uutisen Natalie Rosalie Thitzin syksyllä 1855 Jyväskylään perustamasta koulusta.  

HT 4.8.1855

Tämä suoritus ei ole ollut Wikipedia-sivun eikä muunkaan verkkotekstin arvoinen suoritus, mutta Suomen nainen nosti numerossaan 11/1925 esiin "Jyväskylän ensimmäisen tyttökoulun perustajan".

Rosalie Thitzin omaelämäkerran mukaan hänet vietiin pikkutyttönä "erään tätinsä, neiti Thitzin kasvatettavaksi. Tämä oli saanut kehityksensä Haminan tyttökoulussa (Töchterschule), jossa sivumennen mainiten työskenteli opettajana myös eräs Pestalozzin oppilas, Gripenberg. Vaasassa oli tällä tädillä samanlainen Töchterschule useita vuosia. V. 1840 palasi R. T. konfirmeerattuna kotiinsa Suomenlinnaan. Hän rupesi antamaan kodissaan soittotuntia useampia aina viikossa sekä otti itse enemmän kehittyäkseen soittotuntia erään tanskalaisen soitto-opettaja Rongstedin johdolla."

Artikkelin kirjoittaneen Hulda Juhanattaren tietojen mukaan Rosalie Thitz 

"oli v. 1854 ollut kotiopettajattarena Saarijärvellä nimismies v. Hertzenin perheessä yhden vuoden, kun täytyi sitte isoarokkoa sairastettuaan palata kotiinsa Helsingin pitäjääseen. Mutta kun häneen oltiin jo tutustuttu, niin pyysivät Keski-Suomen tyttärien kehityksestä huolehtivat vanhemmat hänet tänne Jyväskylään alkamaan yksityistä tyttökoulua.

V. 1856 alottikin hän sen. 6 oppilasta oli aluksi, aikaa myöten nousi heidän lukunsa 14. Neiti Thitz oli muutaman vuoden ensin ainoa opettaja koulussaan, kunnes n. s. »isokoulu» (nyk. lyseo) tänne perustettiin vuonna 1858. Sieltä tarjoutui hyväntahtoisesti useita opettajia 50 p. maksulla tunnilta tulemaan hänelle avuksi koulutyöhön. Yleistä historiaa, runolausuntaa, ainekirjoitusta, matematiikkaa y.m. aineita saaliin siten oppia sekä soittoa ja kauniita käsitöitä tekemään. Opettajista mainittakoon: maisterit Weilin, Bucht, Kahelin ja vuodesta 1863 — jolloin seminaari sai alkunsa — tuli opettajiksi lehtorit Länkelä, Järvinen, Göös y.m. Opetusta annettiin yhdessä ainoassa isonpuoleisessa huoneessa, ison pyöreän pöydän ääressä istuen. Ruotsinkieli oli aluksi opetuskielenä, sittemmin koulu suomalaistui. 10 vuotta piti neiti Thilz tätä kouluaan, jossa myös opittiin soittamaan hänen taitavassa johdossaan. Hänen »fortepianonsa» oli kaupunkimme toinen ijältään.

Seminaarin naispuolen käsitöihin tarvittavat aineet saatiin myös ostaa tämän eteviin käsityönopettajan kaapeista: koreat »sefiiri»-langal, silkit, helmet, mallit y.m. Sillä neiti Th. oli saanut kauppaoikeudet täällä.

Joku hänen koulupöytänsä ääressä istuneista elää vielä ja kertoilee niistä hupaisista, kodikkaista koulu-ajoista hurskasta opettajaa muistellen.

Hbl 27.5.1867

Kun koulunpito Jyväskylässä päättyi, Rosalie Thitz sai "taas kotiopettajan toimen, nim. Anjalassa parooni August Wreden luona Wredebyssä, kahden heidän nuorimman lapsensa opettajana. Vuoden perästä alotti neiti Thitz uuden tyttö- ja poikakoulun Helsingissä. Sitä hän hoiti useana vuonna, varsinkin opettaen soittoa."

Ilmoitusten perusteella koulu Helsingin Kruunuhaan Kulmakadulla aloitti syksyllä 1867. Syksyllä 1873 koulun osoite oli Nikoilainkatu 27 ja kaksi vuotta myöhemmin Kirkkokatu 10. Koulun toiminta lienee päättynyt vuoden 1876 tienoilla.

Osoitekalentereissa 1878 ja 1879 Ch. Thitz ja Rosalie Thitz antoivat pianotunteja Kasarminkadulla, mutta 1880, 1881, 1883 ja 1884 mainitaan vain Rosalie Thitz.  

Uusi Suometar 16.12.1900:

Toispäivänä kuoli vanhain kodissa täällä neiti Rosalie Thitz 77 vuoden vanhana. Lähinnä surevat vainajaa sisaret ja sisarusten lapset, mutta herttaista vanhusta muistavat sen ohella kaikki ne, joille hän nuoruuden päivinään jakoi opetusta tiedon ensimäisissä alkeissa.

Maataloushistoria esillä

Syksyn piristys somessa oli Koneen säätiön tuottama sarja lyhyitä videoita, joissa Suomen maataloushistorian pääasiantuntija Kirsi Laine kertoi erilaisista näkökulmista menneisyyden maataloudesta. Nyt julkaisu on kai päättynyt, joten katsoin läpi kaikki 9 videota Facebookissa kerralla. Käsittääkseni niitä on julkaistu myös muilla alustoilla ja ensimmäistä lukuunottamatta linkit alla vievät YouTubeen, joka on kaikille vapaasti nähtävissä.

Ajatus siitä, että monet viljelivät maata ei ollut minulle eikä kommentoijille uusi. Sukupuoliroolit ovat myös tuttuja.

Ravinnon viljavoittoisuus ei yllättynyt, mutta video palautti muistiin, että itäisen ja läntisen leipäkulttuurin ero liittyy viljan jauhamiseen. Jauhot eivät säily, joten myllymatkan tulokset leivottiin ja leipä kuivattiin. Tuoreen leivän syömiseksi viljajyvät jauhettiin käsikivillä. 

Ruoan säilönnästä opin, että nykyajan palvikinkku ei vastaa menneisyyden saunojen tuotantoa. Mistä heräsi kysymys: mikä on savustuksen ja palvauksen ero?

Maatalojen elämissä Laine tarjosi muutaman yllätyksen ja selitti itsekin miksi. Varmuutensa kissoista ja koirien välttämättömyydestä herätti mielessäni vastarintaa, sillä kyseisiä eläimiä näkyy lähteissä vähän. Haastattelijan kysymys sioista ja kanoista paljasti, että lähteiden hiljaisuus koskee myös niitä. Torppareita parhaillaan tutkiva Laine on löytänyt sopimuksia, joissa pitää toimittaa kananmunia eli kanoja on pitänyt olla. Sikojen pito on voinut paljastua rakennusinventaariosta, jossa on sikala. (Sekä siat että kanat laskettiin tiloilta 1880-luvun alussa, mutta kissoja ja koiria ei.)

Heinätaloudesta sain hyvän kertauskurssin. Heinäseipäät olivat jollain tavalla itsestäänselvyys lapsuudessani, joten on ollut vaikea uskoa, että heinä kuivuu maassa. Laine selitti asiaa luonnonheinän ohuudella. Latosäilytys on tuntunut myös "normaalilta", mutta videon myötä tajusin, etten koskaan ole ollut ladossa sisällä. Millainen lattia niissä on? Jos maalattia, niin mikseivät heinät mene kosteudesta pilalle? Eli ei ole maalattia?

Kaskiviljelystä itselleni uusi yksityiskohta oli tuohivirsujen perusteellinen kastelu ennen polttotyötä, mikä tietenkin kuullosti aivan järkeenkäyvältä. Paimennuksesta Laineella oli hyvä tiivistys: nykyään eläimet ovat aitauksien sisllä, ennen niiden ulkopuolella. Peltoviljelyksestä Laine konkretisoi raivauksen työläyden ja muistutti, että entisajan pellot ojineen näyttivät toiselta kuin nykyiset salaojitetut pellot. Opin myös, että kylvön jälkeisellä jyräämisellä pyrittiin pitämään kosteutta jyvien itämisen varmistamiseksi. Kommentoija FB:ssä kertoi isänsä käyttäneen hevosvetoista jyrää vielä 1980-luvulla.

Rakennetun Helsingin visualisointeja

Kaksi vuotta sitten totesin: "Nelisen vuotta sitten avattu sivusto Rakennettu Helsinki 1721–2030 on erittäin kaunis. " Kyseinen linkki ei enää toimi, enkä tiedä mitä Christoffer Weckströmin tekemälle työlle on tapahtunut. HRI-sivua tarkistaessani huomasin, että sivusto oli perustunut Jan Wolskin Rakennettu Helsinki -sovellukseen. Se on edelleen verkossa.

Katsaus lähimenneisyyteen oli tarpeen, sillä eilen Facebookissa tuli vastaan Mojo Erämetsän päivitys.

Hei! Innostuin rakentelemaan tällaista sivua, jossa voi tutkia Helsingin historiaa karttakäyttöliittymän kautta. Sieltä voi aikajanalla katsella mikä rakennus on noussut milloinkin ja löytyy tietoa arkkitehdeistä, ja vähän tapahtumiakin ja merkkihenkilöiden koteja. Mukana on myös yli kymmenentuhatta vanhaa valokuvaa kartalle sijoitettuna.
Mukana on vasta muutamia valmiita kaupunginosia. Aluetta kuitenkin laajennan tässä hiljalleen.
Kartalla voi olla jotain virheellistä sisältöä, korjaillaan jos sellaista löytyy. Käyttökokemus on varmasti parempi koneella kuin mobiililla, mutta pitäisi kyllä puhelimellakin toimia.
Omaksi huvikseni tämän tein, mutta kiva jos tästä on iloa jollekin muullekin. Ja saa ehdotella parannuksia ja täydennyksiä. 

 

Sivustolta löytyy "Tietoa kartasta", mikä on positiivista, kuten myös monipuolisuus. Rakennustietojen osalta kartassa on samat ongelmat kuin aikaisemmissakin eli alkupäästä tiedot ovat epätäydellisiä. Muut tiedot kuten tarinat ja julkkikset herättivät toiveen rikastamisesta joukkoistamisella. Sillä on sitä muutama tieto minullakin...

Penni-kirjasto Suomen kansalle ja Pennikuvakirjasto

1. osan kuvitus

Penni-kirjasto Suomen kansalle oli 16-osainen valitushenkinen "länsisuomalaisten toimittama" eli ilmeisesti osakuntatoiminnasta kirvonnut julkaisusarja, josta en pikaisesti löytänyt mitään valmista tietoa. Joten kootaan edes osat:

1. Kalevala [proosamukaelma] / [Anton Fredrik Almberg, myöh. Jalava]. 1867

2. Turun linna / [Adolf Waldemar Jahnsson] .1867

3. Sunnuntai-iltapuoli Leppälässä / [Karl Aleksander Cajander]. 1867

4. Viron maasta / [Karl August Erik Almberg]. 1867

5. Johan Ludvig Runeberg / [Albert Olivier Wialén]. 1867

6. Mathias Alexander Castrén / [Karl August Erik Almberg]. 1875

7. Ukkosesta / [Emil August Almberg]. 1875

8. Käärmeet - Yököt / [Edvard Immanuel Hjelt]. 1875

9. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. (Ensimmäinen) / [Karl Aleksander Cajander]. 1875

10. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä (Toinen) / [Karl Aleksander Cajander]. 1875

11. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Kolmas / [Karl Aleksander Cajander]. 1877

12. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Neljäs / [Karl Aleksander Cajander]. 1877

13. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Viides / [Karl Aleksander Cajander]. 1877

14. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Kuudes / [Karl Aleksander Cajander]. 1880

15. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Seitsemäs / [Karl Aleksander Cajander]. 1880

16. Elias Lönnrot / [Aukusti Herman Kalllio]. 1880

Finna työnsi esille haulla 'Penni-kirjasto Suomen kansalle' myös kaksi osaa Pennikuvakirjaston  ja ainakin yhden osan Otavan 50 pennin kirjastosta. Pennikuvakirjasto värikkäine kuvineen oli näistä mielenkiintoisempi ja uusi haku tuotti lisää osia. (Ja ohessa yhden osan Otavan 50 pennin kirjastosta sekä kustannusosakeyhtiö Kirjan 50 pennin kirjaston osa 2). 

Kirjasta
Pienokaiset ulkona

1. Punahilkka (joulumarkkinoille 1886, kuten myös seuraavat)

2. Lasten lemmikit

3. Vuosenilot 

4. Hauskat kääpiöt 

5. Pienokaiset ulkona 

6. Pienokaiset kotona 

7.  Susi ja Kilit  

8.  Satu seitsemästä korpista 

9. Kotimaan metsäeläimiä (joulumarkkinoille 1887, kuten myös seuraavat)

10. Ulkomaan eläimiä I.

11. Saapasjalka-Kissa

12. Lasten elämästä 

13. Pienten piimäsuiden joulu-iloa. (joulumarkkinoille 1888, kuten myös seuraavat)

14. Pienten paitaressujen jouluhuvituksia

15. Noituri Untamo ja Paholainen

16. Sammakko ja hiiri 

Merkkituotteet 1800-luvun puolivälin markkinoilla

Muutama vuosi sitten kirjoitin Tukholman torien "merkkituotteista" 1700-luvulla, käyttäen pääasiallisena esimerkkinä Vaasan ruista. Käydessäni tänä kesänä läpi Helsingin markkinoiden kuvauksia sanomalehdistä huomasin niissä samaan sarjaan kuuluvia mainintoja.

Tammimarkkinoilta 1842 raportoitiin eniten yleisöä keränneet Senaatintorin myyntitiskit. Säätyläisnaiset olivat kokoontuneet Tammisaaren hansikkaiden kauppiaan luo ja herrat Porvoon turkkurin ääreen. Kovasti kaivattiin Haminan sorvarin tuotteita eikä kaipausta helpottanut edes huhu että kuorma Vaasan piipunvarsia oli matkalla markkinoille. (Helsingfors Morgonblad 31.1.1842) Syysmarkkinoilla 1842 Tammisaaren hansikkaita kutsutaan kuuluisiksi ja Haminan maineikas sorvari oli saapunut myyjäksi (HT 12.10.1842).

Hansikkaat Tammisaaresta ja Vaasan piipunvarret mainitaan myös markkinoita kuvaavassa runossa viisi vuotta myöhemmin.

Morgonbladet 11.10.1847

Säkeistön ensimmäisellä rivillä mainitaan rinkilät, jotka olivat varsinkin Helsingin markkinoiden loppuvaiheessa niiden tunnusomaisin tuote. Jo syksyllä 1865 kuitenkin surtiin, että aito Viiprinrinkilä oli hävinnyt Laava Vaittisen kuoleman myötä (Hbl 9.10.1865).

Tammimarkkinoilta 1848 mainitaan piipunvarret, jotka on leimattu nimellä Walenius, sekä todetaan Tammisaaren hansikkaiden ylläpitäneen vanhaa mainettaan. (Helsingfors Tidningar 2.2.1848). Waleniuksen kotipaikasta ei ole tietoa, mutta "Vaasan varsien" tekijänä tunnetaan Jonas Grönwall (1798–1893) (Wasa Tidning 5.5.1893).

Arkistot, tekoäly ja taiteilijat

Kotimatkalla Gävlestä poikkesin Tukholmassa Fotografiskaan. En ottanut sen näyttelyistä etukäteen selvää ja hätkähdin reippaasti, kun yhdessä ensimmäinen teos oli sarja "uudelleenluotuja" valokuvia Normandian maihinnoususta. Eikä mitä tahansa kuvia, vaan kuuluisan valokuvaajan Robert Capan setti, joka tuhoutui pimiötyössä.

Seinäteksti selosti, että Philip Toledanon teos We Are At War "on enemmän kuin rekonstruktio; se koettelee sitä, kuinka uskottavasti mennyt voidaan nyt uudelleenkirjoittaa - ja mitä se tarkoittaa nykyhetkelle". Dah? Samaa on netti täynnä eikä teos herättänyt minussa uusia ajatuksia, ainoastaan ärtymystä.

Olin tullut näyttelyyn The Machine's Eye in Human Hands nurinkurisesti ja vasta useampia teoksia nähtyäni luin esittelyn. Kiinnostavinta itselleni kahdeksan taiteilijan teoksessa oli, että kolme oli käyttänyt lähteenä arkistoja. Olettaen siis, että Toledano oli käyttänyt arkistoja, lisäharmikseni teoksensa kohdalla ei ollut selostusta siitä, miten se oli tehty.

Harmittomammalta harjoitukselta tuntui Susanne Fagerlundin teos, jossa luonnontieteellisen museon kuvakokoelmasta oli algoritmeilla luotu eliöiden välimuotoja. 

Mielenkiintoisin ja vaikeaselkoisin oli  Kristi Coronadon teos, joka perustui taiteilijan henkilökohtaiseen arkistoon. Se oli syötetty biografiselle tekoälyagentille Solienne, joka oli näyttelyseinän perusteella analysoinut yksittäisiä muistoja tekstuaalisesti ja luonut niistä kuvia. Lisäksi näyttelytilassa oli "itse" Solienne, jonka kanssa vierailijat saattoivat keskustella. Oma yritykseni ei avannut teosta yhtään enempää ja useimmat muut olivat kiinnostuneita vain siitä montaako kieltä he saivat hahmon puhumaan.

Viikinkiaikaa kahden puolen Pohjanlahtea

De svenska Historiedagarna tarjosi tuttuun tapaan luentosalipäivien jälkeen retkipäivän, jonka tarjonnasta valitsin koko päivän retken Järnriket Gästrikland. Valinta osoittautui hyväksi. Arkeologi/pedagogi kierrätti meitä Gävlen ympäristön eri aikaisilla raudntuotantopaikoilla. Aloitimme varhaisimmasta ja aurinkoisessa syyssäässä oli ilo kulkea vendel- ja viikinaikaisessa maisemassa Sörbyssä. Bussi jäi kirkolle, jonka paikalla on voinut olla ylimyksen kotipiiri. Ylitimme tien, jonka rakennuksessa tuhoutui ties kuinka monta hautaa, ja kuljimme rinteessä, josta opas osoitti lukuisia raudanteon jäänteitä.

Hieman hymyilytti, kun opas esitteli ensimmäistä maakunnasta löytynyttä kuppikiveä, jossa oli yksi kuppi.

Päästyäni Tukholmaan ja Historiska museetiin yritin löytää mainintoja raudasta. Anti jäi olemattomaksi, mutta aiemman vierailun välitila oli saanut uuden muodon, joka kertoi jollain tarkkuudella viikinkiaikaisesta asumisesta.

Yksi rakennuksista oli ylimyksen pitkätalo, johon pääsi myös kurkistamaan sisälle.

Konkreettisten kontaktien jälkeen oli hyvä kotiin päästyä kuunnella Leena Koiviston tuoreen luennon Satakunta viikinkien aikaan tallenne. Osoittautui, että Kokemäkeen ja Euraan keskittynyt tietouteni kattoi lähes kaiken olennaisen, sillä rannikkoalueelta on löytynyt vain vähäisiä merkkejä aktiviteetista. Miksi en tiennyt tätä ennestään? Uudenmaan rannikon autioitumisesta on puhuttu, ja kai Pohjanmaankin, mutta Satakunta?

Toinen ajatusviiraus paljastui, kun Koivisto puhui kuppikivistä. Antipatiani niitä kohtaan on niin suuri, etten ole koskaan osannut arvostaa kiviä, puhumattakaan, että olisin miettinyt niiden paikkoja. Joten tuntui hassult, että Gästriklandissa oli vain yksi yksikuppinen kivi. Koivistolta kuitenkin opin, että Satakunnassa kuppikiviä tunnetaan useampi vain Kokemäeltä. Yleisempiä ne ovat Varsinais-Suomessa ja Hämeessä.