Kun Paavo kohtasi englantilaisten laivaston

Lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) muistelee lapsuuttaan Krimin sodan vuosina. 

Tiedon sotalaivaston ilmestymisestä saavuttua herätti se paljon puheenaihetta. Ja kun vihollisia oli nähty jollakin suuremmalla sluupilla kuleksivan saarien välisillä salmilla, silloin käskettiin nautakarja ja lampaat ajamaan korpeen, jos vaan viholliset mannermaata lähestyisivät. Pelättiin näet niiden tulevan mantereesta elintarpeita ottamaan.

Suuret sotalaivat asettuivat Isonkarin majakan läheisyyteen Uudenkaupungin edustalle. - Kerran otettin minunkin mukaan Uudenkaupungin syysmarkkinoille jonne lähdettiin isonlaisella soutovenheellä. Meillä oli venheessä lihaa, maantuotteita ja karjan antimia markkinoille myytäväksi ja viisi vankkaa miestä soutajina, minä palleroinen siinä kuudentena kaupanpäällisenä. Keskusteltiin matkalla siitä, onnistummeko pääsemään kaupunkiin joutumatta vihollisen kanssa tekemisiin, antavatko rauhassa pitää markkinoita, vai rupeavatko pommittamaan kaupunkia. Mikä ääretön hälinä ja sekamelska siitä voisikaan syntyä!

Jopa näkyivät sotalaivan mastot. Laivoja oli siinä vaan yksi ja sen rinnalla joku kauppalaiva, jonka ne olivat kaapanneet. Kauppalaiva näytti peräti pieneltä sotalaivan rinnalla.

- Oikke minu karsei kylm wäre selkrankkan ko mä toi Enkelsmanni alokse näi, tuumaili Taavetti.

- Vähä mnuuki pelotta, tunnusti Juha.

Mutta Janne tuumaili:

- Mitä ne meil teke, mnuu ei pelot yhtä.

Ja niin sitä vaan jatkettiin matkaa. Useita muitakin venhekuntia oli matkalla kaupunkia kohden, huolimatta vihollisen piirityksestä.

Mutta yht'äkkiä erään saaren takaa tuli englantilainen sluuppi, jossa näytti olevan paljon miehiä, soutaen sekin. Meidän miehet säikähtivät kovasti ja alkoivat soutaa minkä suinkin jaksoivat. Ainoa pelvoton olento venheessämme olin minä, heikoin joukosta. Minua harmitti kovasti kun miehet "hätähousut" soutivat kuin hullut, etten saanut oikein nähdä minkälaisia ne viholliset oikein ovat, sillä sen tiesin kyllä, etteivät ne mitään "koirankuonosia" ole kuten naisten olin kuullut sanovan. Sitäpaitsi oli vielä joku venhe meidän ja vihollisten välissä.

Ankaraa kilpasoutua kesti ja vielä kotvanen. Mutta sitten kuului kova pamaus. Savu pölähti ilmaan vihollisen venheestä, ja samassa annuttu kuula kiiti jonkun matkan päässä venheestämme pitkin veden pintaa kohotellen ilmaan korkeita vesisuihkuja. Jäljessämme tuleva venhe käänsi maata kohden. Engelsmanni painoi heti sen perässä. Rantaan päästyään juoksivat miehet metsään minkä käpälistä lähti. Vasta metsässä nähtyään että viholliset olivat jo ulapalla, menivät he rannalle ja löysivät venheensä tyhjänä. Kaikki lihat, kalat ja voit olivat viedyt. Mutta olivat viholliset kumminkin olleet siksi oikeudenmukaisia, että olivat jättäneet veneen piitalle jonkunvrran hopearahoja vahingonkorvaukseksi.

Seuraavana aamuna tuli toinen suuri laiva ja ankkuroi aikaisemman läheisyyteen. Peljättiin pommitusta ja tähysteltiin niiden liikkeitä kaukoputkilla. Iltapuolella lähti toinen laiva pohjoista kohden, ja niin saatiin Uudessakaupungissa pitää rauhassa markkinoita. (Paavo Pajumaan pakinoita. Kodin lehti 1.3.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla. 

Krimin sodan alkutunnelmat Lokalahdella

Viime vuosina monet vanhemmat ovat varmasti miettineet miten sodasta ja sen uhasta puhutaan lapsille tai heidän kuullen. Vastaavaa harkintaa ei ilmeisesti harrastettu Lokalahdella Krimin sodan alkaessa, sillä Paavo, joka vuonna 1853 oli 5-vuotias, muisteli myöhemmin aikaa seuraavasti.

Sodan tulon tiesivät jo kaikki vanhat ämmätkin eikä heillä muusta enää puhettakaan ollut, ja piisasi siitä puhetta miehillekin. Suurta surua sanoma tuotti kaikille, erittäinkin heikkohermoisille naisille. Kun heitä kokoontui yhteen useampia, puheltiin vaan sodan kauhuista. Lapset pistetään aidanseipäisiin roikkumaan. Naisilta leikataan rinnat, nuoret neitoset viedään vihollisen leiriin. Ja torpan äiti tiesi lisäksi kertoa, että meitä onnettomia tulee vielä kiduttamaan sellaisia "koerankuonosia", joilla on kuonossa terävä piikki kuin piipunvarsi, jonka se pistää kristityn ihmisen sisään ja imee kaiken veren kuiviin.

- Eihän toki sellaisia tuotane? Voi, voi, meitä raukkoja.

- Nii oikke, kyl' Löfgren sen ties' kosk hän nii sano, hän ko vast kaupungis kävi nii sielt hän sen tieron toi. Engesman ja Fransma niit sielt Turkimaast tuova.

- Ja Hakalan Kristiankin ol pienen poikan kuul vanhoje sanova, et ko Iso-Turk nouse, ni sillon tule maelma lop, ja ny se nouse — —.

- Kylmar ne kaik maelma loppu ennustava, merkit o jo kuus, aurink pimene ja Turk nouse — —.

-Torpa äit ol itken nii ete kolmen päävän leip pala ol suuhus pistän, eik Muuri Maika viime yön ene saan unt silmis. Uudentorpan Kais tul juur koht kippiäks oikke sängynpääl, ko se tiet tul, et ny sota tlee mut ko hän papi ittiäs ripittämä hak, nii nyy kuulu oleva vähä paree.

Kun sitä surkeutta siinä sitten sydän kurkussa puhuttiin ja aina vähän väliä itkuksi pistettiin niin Pruukin Eeva sanoi minulle:

-Ekkös snäki ny pelk ko sota tle?

Minä pieni piimäsuu vastasin:

-En mnä siit mittä välit.

-Voi hyväs siunakko tuota last kummone o, ete mittä mistä ymmär, ilmankost se ei lukemanka op, kute mistä mittä välit.

Kun siinä vielä täten puheltiin, niin sattui saaristosta tulemaan vielä Mustan Eeva lisäksi joka ei vielä tiennyt sodan tulosta mitään. Nytpä vasta muoreilla päivittelyä ja valittelua riitti. [...]

Ryssiä tuli, ja niitä majoitettiin joka taloon. Sotamiehiä värvättiin. Ruotujärjestelmä pantiin käytäntöön. Kun jäät keväällä sulivat, saatiin kuulla että suuria sotalaivoja risteilee Suomen vesillä. Koko laivaliikkeemme oli kerrassaan seisattunut, merimiehet joutivat maantöihin tai sotamiehiksi. Laivat kuljetettiin vihollista piiloon joihinkin sisälahdelmiin, kuten esim. uuskaupunkilaiset veivät laivansa Heikkala-lahteen, vaan eivät voineet mitään ehkäistäkseen vihollista sinne pienillä aluksillaan pääsemästä. Vihollinen poltti koko suurilukuisen Uudenkaupungin kauppalaivaston Heikkalan lahdella. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 11.3.1913)

Sotavuosina kuului joskus selvästi tykkien pauke Roolle. Eräänäkin päivänä kaiken päivää, vieläpä illallakin, niin ettei tullut uni silmiin, alituiseen kuului pom, pom, pom. Toinen pamaus seurasi toisiaan muutaman minuutin väliajalla. Kerran pyhäpäivänä kuului kirkonaikanakin kauhea kaukainen jyminä.(Paavo Pajumaan pakinoita. Kodin lehti 1.3.1913) 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla. 

Lokalahden kirkko nähtynä ja koettuna 1800-luvun puolivälissä

Lokalahden kirkko 2000-luvulla. Mikkoau, Wikimedia

Lokalahden puukirkko rakennettiin 1760-luvulla ja sen sisustus on ehtinyt muuttua useaan kertaan. Paavo (s. 9.1.1848) muisti sen yksityiskohtia ennen vuonna 1857 alkaneita muutostöitä.

Lokalahden kirkko ennen nykyistä muotoaan oli pystylaudoilla vuorattu ja punaiseksi maalattu. Akkunat olivat perin matalat ja muutenkin verrattain pienet. Lasipuitteissa olivat ruudut, tehty pienistä neliskolkkaisista lasinpaloista lyijyvälikkeillä toisiinsa yhdistettyinä. Sisustuksena oli kirkossa siihen aikaan neljä penkkiriviä, niin että seinänvieressä olivat n. s. lyhyet penkit, joihin ainoastaan kaksi ihmistä mahtui istumaan. Sitten siinä oli kaitanen käytävä, joka eroitti lyhyet ja pitkät penkit toisistaan. Saarnatuoli oli hyvin iso, mustaksi maalattu, leppäpuusta tehty. Nykyinen saarnatuoli oli pieni kuin tynnöri ja oli sijoitettu sakaristoon, jossa joskus lienee pidetty rippisaarnoja, vaan joka sitten kirkkoa korjattaissa suurennettiin ja asetettiin nykyiselle paikalleen.

Saarnatuolin laidalla oli ajanmittari, eli niin sanottu tuntilasi, jonka suntio vähän ennen papin saarnatuoliin nousua kävi kääntämässä toisinpäin, niin että lasin sisässä oleva hiekka tuli lasin yläpuoliseen osaan, joka sitten tunnin kuluttua pienen reijän kautta valui lasin alimpaan päähän. Se oli ajan osoitus, mitenkä pitkään papin oli seurakunnalle saarnattava.

Penkkirivit olivat jaetut niin, että kuorista ensimäinen penkki kuului aatelissäätyisille, toinen aatelittomille vallassäätyläisille ja kolmas rusthollareille j. n. e. Kuorissa kahdenpuolen alttaria oli muutamia penkkejä lukkaria y. m. kirkonpalvelijoita sekä vihittäviä parikuntia varten. Morsiuspenkin otsikkoon oli maalattu sulhasen ja hänen rinnallaan kruunupään morsiamen, puhemiehen ja kaason kuvat, kaikki loistavissa hääpukimissaan. 

Taidemaalauksista lienee "helvetintaulu" suurinta huomiota puoleensa vetänyt, jonka taidemaalari oli maalannut mitä räikeimmillä väreillä. Se kuvasi mitenkä mustat sarvipäät kolmihaaraisilla palohakoillaan tulisissa liekeissä piinasivat ja kauheissa tuskissaan korventelivat niitä, jotka sinne syntiensä kautta olivat joutuneet. Mutta kun sitä katsellessa jotkut heikommat pyörtyivät ja muutamat omantunnon tuskissaan tulivat joksikin aikaa heikkopäisiksi, niin pastori Sandell [?] vainajan aikana himmennettiin sanottu taulu ja maalattiin morsiuspenkin laidasta edelläsanotut kuvat näkymättömiksi. 

Samaan aikaan lienee kolehtihaavien pohjissa riippuneet pienet kilikellotkin poistetut, jotka kolehtia kerätessä  —toimitus tehtiin keskellä saarnan aikaa — kilinällään häiritsivät yleistä hartautta. Niinä aikoina vapautettiin suntiotkin siitä, ettei heidän enää tarvinnut saarnan aikana kuleksia pitkin kirkkoa ja kädessään olevalla pitkällä ruovolla, joka oli kuin onkivapa ainakin, kirkossa nukkuvia herätellä kuten siihen asti oli tapana ollut josta he sen „unilukkarin" arvonimen olivat saaneet, joksi heitä vielä kauvan sen jälkeenkin, kun herätystoimi lakkautettiin, "karahteerattiin". [...]

Hartautta tavallaan häiritsi sekin, kun rikoksentekijät tuotiin vankivaatteissaan raudat jaloissaan istumaan n. s. mustaapenkkiä keskelle kirkon ristikäytävää. Mustapenkki oli kolmenkerroksinen: ensimäisestä rikoksestaan tuomittu sai istua alimmalla istuimella, vaan toisesta jo toisella, sitten jo kaikkein korkeimmalla. Saarnan jälkeen tuli pappi käytävälle lähemmäksi kuoria. Mustassapenkissä istuja meni ja polvistui papin eteen. Pappi luki määrätyt luvut, teki kysymykset, johon rikoksentekijä, joka jo oli muut rangaistukset kärsinyt, vastasi tehden julkisen tunnustuksensa ja anteeksipyyntönsä, jolloin hän jälleen otettiin krist. seurakunnan yhteyteen. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 22.04.1913) 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.   

Paavo pienenä lammaspaimenena

Lokalahden Rågössä kasvanut Paavo (s. 9.1.1848) kertoi vanhoilla päivillään lapsuudestaan.

Kun kesä tuli, pantiin minut paimentamaan lammaslaumaa, vaikka ei tuo valkohaituainen pääni ollut vielä lauman ruhtinaallisen kiperäsarvisen pässin päätä korkeammalla. Perin ikävä tuokin orjuuttava toimi oli niin nuorelle lapselle, semminkin kun nuo paimennettavani eivät seuranneet minua, vaan minun täytyi seurata niitä juuri tuin mikäkin hännänveivari, Seurauksena oli, että koko tuo komennettavani komppania minulta tuontuostakin hävisi teille tietymättömille, jolloin suuri suru, itku ja hammasten kiristys ahdisti syvälti sydänjuuriani. Mutta joka heti muuttui iki-iloksi kun löysin alamaiseni ja sen keskuudessa tuon keisarillisen kiperäsarvisen ystäväni, jolle näitä ystävällisiä runoelmiani alituiseen laulelin:

"Sua vaalin valvottelen, / kuin vakaista vauvoani, / paiuttani pienokaista, / Samahan sun on Luoja luonut, / sama siunannut Jumala, / joka luonut on minutkin" j. n. e.

V. Soldan-Brofeldt. Jänis: maalattavia kuvia. 1908

Ja me ymmärsimme mainiosti toisiamme, semminkin minä rakastin pässiä enemmän kuin muita lampaita syystä, kun pässin villoista luvattiin minulle tehdä uudet talvivaatteet jos uskollisesti lampaita paimennan ja sanottiin niistä tehdyt olevan paljoa lämpösemmät kuin muiden lammasten villoista. Siksipä sille laulelin:

"Pässi karitsaiseni, / veljyeni villapääkkö, / miks'en sua suojelisi, / ruokkisi rakasteleisi, / kun sä villaverhollasi, / vaipastasi valkoisesta / suat minulle mielisuosin, / annat armaihin sydämin / viluverhot verrattomat, / pakkasvaattehet vakaiset. / Niinpä tuimat talvipäivät, / tuulen humuten tukassa, / viiman viillen poskipäitä, / sun siroissa suomissasi / tarkoissa taminehissa / lämmin on laskea mäkeä, / hiihdellä mesillä mielin / jäitä, soita, maita muita / Luojan luonnossa jalossa,"

Mutta onnettomuudekseni tehtiin minulle kivenkarpeilla ruskeaksi värjätty päällysmekko sateisten kylmien syysilmojen varalle. Juhlallisesti pistin sen nyt ylleni ja ylpeänä kuin riikinkukko menin kaikessa komeudessani komppaniaani komentamaan. Mutta tässä ketun karvaisessa asussani en ollut "keisarin ystävä". Tuo kiperäsarvi silmäili minua kiireestä kantapäähän ja otti yks', kaks', kolme askelta taaksepäin ja sille yht'äkkiä eteenpäin — "puk"! Silmämräpäyksessä pääni tärähti tantereelle, koivet kohden korkeutta, ja kun ai'oin nousta, sain toisen, kolmannen neljännen ja kenties kymmenen, kaks'kymmentä, neljäkymmentä mälliä yhtäpäätä parhaalta ystävältäni, jolle niin runollisia säveliä olin hyvänä paimenena pajatellut. Enkä nytkään ollut mikään susi, vaikka ketunkarvalsissa vaatteissa. Kenties miten olisi käynytkin elleivät vanhempani kauhean hätähuutoni kuultuaan olisi rientäneet minua tuosta pahasta pulasta pelastamaan. Kun kotvanen oli kylmään veteen kastetulla räsyllä paineltu pahkojani ia mustelmiani, pistin entisen vanhan mekon päälleni ja menin taaskin vaikka pelvolla ja vavistuksella vastaan ottamaan saparohäntä-armeijani ylipaimenen tointa. Ihmeekseni huomasin, ettei tuo äsken niin kauheasti minuun suuttunut kiperäsarvi ollut tietävinäänkään koko äskeisestä kohtauksesta, vaan oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin.

Tulin ymmärtämään, ettei se ollutkaan minun vähäpätöiseen personaani suuttunut, vaan ainoastaan minun ruskeaan nuttuuni, jota en enää tohtinut päälleni pistää pässin-armeijan paimentoaikana.

Eräänä syyspäivänä istuin ison kiven vieressä eräässä pellonmäessä, laupiaan laumani läheisyydessä, kun yht'äkkiä kumaus tapahtui. Koko armeijani oli perääntymismatkalla hyvässä järjestyksessä. Kun äkkiä nousin, tuli suuri harmaaturkkinen pitkähäntäinen susi suu auki minua kohden, ollen muutaman sylen päässä minusta. Huusin minkä jaksoin ja niin teki vihollinen koko käännöksen, pakeni minun ja koko laumani jälestä ajamana. Silloin kiperäsarvi osoitti urhoollisuuttaan polkemalla etujalallaan vähän väliä maahan niin että töpsähti. (Paavo Pajumaan pakinoita. Kodin lehti 8.2.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Lokalahtelainen Paavo syntyy tammikuussa 1848

Lokalahden Rågön säterin torppaan nimeltä Muuri muutti vuonna 1846 pieni perhe: Johan Gabriel Johansson (s. 22.4.1806 Taivassalo), Maria Johansdotter (s. 12.10.1810) ja poikansa Johan Gabriel (s. 15.10.1836 Lokalahti) (RK Lokalahti 1843-1849, 125, 101). Torpalla Maria synnytti 9.1.1848 pojan, joka kuusikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti tapahtumasta kuvauksen.

Se oli siihen aikaan eräänä talvena tammipakkasten paukkuessa kun minä tein sen hupsuuden Lokalassa että synnyin eräässä pienessä savusaunassa.

Luonnollisesti en silloin ollut suurensuuri olento, vaan siitä huolimatta kaksi vankkaa sarvipää härkää valjastettiin sen työreen eleen, jolla minut (luultavasti äitini kanssa) vetää nukuutettiin saunasta kotiin. Vuorniitun kallioilta oli otettu se pärepuu, josta se kori oli kyhätty mikä ensimäiseksi palveli minua sänkynä. Vuorniittu oli kauhistava paikka, sillä sen vuoren juurella Vuorniitun äiti niminen hiisi piti asuntoa. Minut pantiin pärekoriin ja asetettiin uuninpankolle, joka oikeastaan oli kissa Mirren rauhaisa torkuntatila, joka nyt tuli häirityksi. Siksipä se, vanha kun oli, arvattavasti toivoi hyräillessään että hiisi vieköön tuon mokoman kitisijän kokonaan, korineen päivineen. —

Tammikuun 25 päiväna vieliin minut pappien pakinoille, ja päivän sankari kuin olin, annettiin minulle sen päivän apostoolinen nimikin ajankaikkiseksi muistokseni. (Paavo Pajumaan pakinoita. Kodin lehti 8.2.1913) 

Lokalahden kastettujen kirjan mukaan lapsi vietiin kastettavaksi jo synnyinpäivänään. Mutta vähintäänkin kertomuksessa piti paikkansa se, että poika vietti suomenkielisen almanakan mukaan nimipäiväänsä 25. tammikuuta. Almanakassa on vuonna 1848 muoto Paulus, joka kirjattiin myös kirkonkirjoihin. Koska Lokalahti oli suomenkielistä aluetta ja myöhempi nimimerkinssä oli Paavo, tämä muoto oli todennäköisesti käytössä lapsuudessaan.  

Kartta vuodelta 1881
Vanhat kartat.fi

Vuorniitun hiidestä Paavo varmaankin kuuli useita kertoja, sillä vanhoilla päivillään hän kertoi siitä pitkän jutun (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 17.7.1913). Vuornittua ei Nimisampo tunne eikä myöskään paikkaa Roo, jonka "nimi jäänee kohta muinaismuistojen romukoppaan. Yli kolmesataa vuotta sitten ensikerran ilmoille kajahtanut "Ruissaari" uurtakoon nimensä paikalle niin syvään, ettei mikään maailman mahti sitä koskaan voi muuttaa" (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.7.1913). Vanhalta kartalta Roo eli Rågö kuitenkin löytyi. Rågössä Paavo eli koko lapsuutensa eli vuoteen 1861 (RK Lokalahti 1857-1863, 131).

Nykykartalla on nimi Ruissaari, vaikka paikka on mantereella. 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla. 

Muistelmista sanomalehdissä

Kaikesta 1800-luvun sanomalehtien digitoidusta sisällöstä minulle arvokkainta ovat muistelmat. Ja arvokkaista arvokkainta muistelmat, jotka ovat yhdistettävissä nimettyyn henkilöön. Siksi huomenna alkaa 20-osainen elämäkerta, joka perustuu paljolti Paul Widemarkin omaan muistelmaan.

Teksteistä tekee tietenkin arvokkaita niiden sisältö eli välitetty tieto ja tunteet. Miten ihmiset muistavat lapsuuttaan ja selittävät ratkaisujaan. Muistelmat ovat käytännössä ainoa lähde, joka voi kertoa, miksi ihminen siirtyy paikasta tai toimesta toiseen. Widemark aloittaa elämänsä torpan poikana länsirannikolla ja päätyy tarpomaan itärajan teitä. Ilman välipaloja tätä olisi vaikea ymmärtää.

Muistelmissa esitetyt faktat eivät aina ole luotettavia, joten lähdekritiikkiä ei saa unohtaa. Widemarkin muistelma leikistä länsisuomalaisessa nuoruudestaan vastasi sanatarkasti runoa, jonka hän sijoitti matkakertomuksessa itärajalle kommentoimatta yhteyttä. Vaikka kansanrunoutta tutkiva tuttavani vakuutti, että leikit leviävät, jätin tämän pätkän valikoimastani pois.

Sanomalehdissä muistelmat ovat kultajyvän tapaan arvokkaita myös siksi, että niitä on vaikea löytää. Joissakin voi olla sana 'muistelma', mutta parhaimmissa teksteissä ei. Olen kokeillut monenlaista fraasia, mutta parhaat muistelijat kirjoittavat vapaasti omalla tavallaan eivätkä käytä samoja sanoja kuin muut. Tähän on tosin yksi poikkeus: muisteltavat asiat. Muutamia kertoja, kun olen etsinyt asiaa kuten tanssivia karhuja, olen samalla osunut useaan muistelmaan. Mutta tämäkään keino ei löydä kaikkea mahdollista.

Kirjoittajan nimen peittämisen tai poisjättämisen lisäksi muistelmissa on voitu lyhennellä tai muuttaa paikannimiä tai henkilönimiä. Tietystä paikkakunnasta kiinnostunut ei siis välttämättä löydä sen menneisyyden elämästä kertovaa tekstiä. Widemarkin osalta tämä ei pidä paikkaansa, mutta ainakaan verkkolähteet eivät todista sen puolesta, että lokalahtelaiset olisivat tekstinsä löytäneet.

Joskus tulevaisuudessa, ehkä piankin, kielimallit pystyvät luokittelemaan sanomalehtien sisältöä ja pääsen valmiin "muistelma"-kategorian ääreen. Sitä odotellessa jatkan satunnaislöytöjeni hyödyntämistä.

P. S. Aikaisempia laajempia muisteluita tarjonneet ovat Matti Hahtola (1829-1916), Eero Järvinen (1860-1927) ja Aleksandra Karhu (1857-1941) 

Henkikirjojen puutteista 1800-luvun keskivaiheilla

Suku- ja henkilöhistorian tutkija törmää toisinaan eroihin rippikirjojen ja henkikirjojen välillä. Näihin voi olla monta syytä, mutta Paavo Tikkasen väitöskirjasta Väki-luvun ja asukas-vaiheiden suhteita Suomessa (1859) käydyssä lyhyessä lehdistökeskustelussa (*) on muutama mielenkiintoinen pointti.

Oma pitkäaikainen arveluni siitä, että henkikirjat ovat luotettavampia asuinpaikan suhteen saa vahvistusta Tikkasen työn arvostelijalta, jonka mukaan rippikirjoja päivitettiin tavallisesti kinkereillä, jossa niihin (tietenkin) tehtiin myös lukutaitomerkinnät.

Päästäksensä tästä työstä kinkeriluvuilla, tarkastelevat muutamat papit kirkonkirjojansa jo henkipanossa, missä he lyijys-pännällä merkitsevät tapahtuneet muutokset ja sitten kodissaan muuttavat muutettavat paikoillensa, jotta tämä ikävä työ ei kinkeriluvuilla estäisi heitä siitä tärkeämmästä, mitä varten nämä luvut pidetään. 

Kinkereitäkin pidettiin vuosittain, mutta en muista mitään lähdettä, joista niiden ajankohta kävisi ilmi. Periaatteessa niille piti kaikkien tulla, mutta käytäntö saattoi olla toinen.

Henkikirjoitustilaisuuksiin ei tarvittu jokaista pitäjäläistä vaan kunkin talon veronmaksaja, jonka suojeluksessa muut olivat. Yhtenä poikkeuksena, eilisessä tekstissä mainittujen vapautusten lisäksi, "ne henget, jotka passilla oleskelevat Pietarissa ja muualla Venäellä, vaan joita pappien täytyy ottaa väkiluetteloonsa sentähden ett'eivät ne ole saaneet täydellistä muuttokirjaa eivätkä siis ole kirkonkirjoista pois pyyhkityt". 

Entäs muut? Asianajaja, eli Lain-opillinen käsi-kirja Suomen kansalle : alkupuustawittain koottuja lainsääntöjä, asetuksia ja julistuksia, jokaiselle tarpeelliset tietää laillisissa asioissansa, sekä niihin kuuluwien kirjoitusten kaawoja (1847) kutsuu suojeluksettomia kulkulaisiksi, mutta heidät tunnettiin myös löysäläisinä ja irtaimena väkenä.

Kaikki sellaiset henget, jotka ovat täyttäneet l5 vuotta eivätkä viljele maata ja vuorityötä, porvarillista liikuntoa eli muuta luvallista ammattia ja elanto-keinoa, taikka maalla naineet ote, taikka jos ei pieniä lapsia eli vaivaloisia vanhempia holhottavana olo, hankkikoot vuosipalvelluksen, jos eivät kulkulaisiksi luettaa tahdo. (Kun. Palkollis-Sääntö 15 Toukok. 1805). Leipä tahi riista-torpparin nimelliset eli mökkiläiset, ja kesäpalkolliset, elkööt suojelluksi luettako, vaan katsottakoot kulkulaisiksi, jos eivät ole velvolliset täyttä vuotta isäntänsä luonna palvelemaan. (Keis. As. 18 Maalisk. 1829) 

Saman oppaan mukaan kulkulaiset piti tavatessa toimittaa työlaitokseen. Jos tämä otettaisiin kirjaimellisesti, heitä ei olisi pitänyt olla läsnä henkikirjoituksissa. Kuitenkin Tikkasen työn arvostelijan mukaan heitä voitiin merkitä löysäinkirjaan, jota rahvas kutsui "mustaksi kirjaksi". Tarkoitettiinkohan tällä henkikirjan loppuun tehtyä luetteloa? Kyseinen arvostelija, joka viljelee muka-sanaa hämmentävässä määrin, tiesi muutakin. 

Henkikirjoittajilla on muka eri-tapansa kirjoittaa irtainta väkeä. Jos esm. joku henkipanon-aikana oleskeles naapuripitäjässä tahi muualla ja ei ole hankkinut itsellensä laillista suojellusta omassa pitäjässään, niin pitävät eräät henkikirjoittajat sen löysäläisenä niinkuin se onkin pidettävänä, toiset taas ei ollenkaan ota sen lukuun siinä luulossa että se muualla on saattanut saada suojelusta. Saattaa olla niinki; mutta monta on, jotka sillä tapaa ei ole missään kirjoissa ja siitä syystä ovatki löysäläiset niissä pitäjissä, missä tämä on tapa, viisastuneet niin että henkipanon-aikana menevät pakoon, päästäksensä sekä henki- että mustasta kirjoista.

Tämä vaihtelevuus oli uutta tietoa Tikkaselle.

Sopimattomana pidämme senki, ett'eivät henkikirjoittajat ole velvoitetut ottamaan luetteloihinsa jokainoan hengen, joka seurakuntaan laillisesti kuuluu ehk'ei henkirahan maksuun tulekaan, merkityksellä semmoisista hengistä, mistä syystä kuki on henkirahasta vapautettava. Tämä olisi hallitukselle tarpeellista, koska muutoin jääpi henkikirjoittajan yksinäiseen mielivaltaan jättää pois tuhansia henkiä henkirahan maksusta, jos häntä ei pidetä tarkkaan ottamaan kaikki henget ja tarkkaan merkitsemään syyt henkirahan maksusta pääsemiseen itsekulleki. Niinkuin nyt on, saattaahan kuka tahansa ottaa papinkirjan aikomuksella mennä Venäelle passilla-elantoon eikä mene kuin henkipanon ajaksi naapuriseurakuntaan, ja näin on sinä vuonna päässyt henkirahan maksusta! 

Oikeimmittain pitäisi henkikirjoittajain ottaa henkiluetteloihinsa erillensä semmoisetki, jotka ovat sattumoisiltaan työn ansiolla tahi muusta syystä virkailevat jossaki seurakunnassa, niin että sitte voisivat asianomaisessa paikkakunnassa kuulustella, jos ovat siellä otetut henkikirjoihin. Ainoastaan näin täydellisellä tarkkuudella voitaisiin pitää tarkassa vaarissa ett'ei ruunua henkirahain maksussa petettäisi. Sitte myöski ei voisi olla erinomaista eroitusta pappien viisvuotis-luetteloin ja henkipanoluetteloin välillä, joten ne tulisivat toinei toisensa täytteeksi sekä senkautta tieteelle mahdottomaksi hyödyksi. 

(*) -lus. Henkipanoin ja pappien väkiluetteloista. Suometar 3.6.1859; P. T. Väkiluvu ja asukasvaiheden suhteita Suomessa. Suometar 16. & 19.9.1859