maanantai 16. marraskuuta 2026

Maria Andersson, helsinkiläinen vanhus

Tämä kirjoitus hyödyntää SukuForumin ketjussa vuosina 2010-2026 tehtyyn selvitystyötä, jossa on etsitty Helsingissä 24.8.1946 "117-vuotiaana" kuolleen naisen elämänkulkua ja kohdattu huomattavia haasteita. Tuhansien henkikirjasivujen läpikäynnin jälkeen tutkijajoukko ei enää edes usko, että nainen oli koko elämänsä ajan nimeltään Maria Eufrosina Andersson. Tämän epäselvän menneisyyden sijaan keskityn tässä elämänsä vuosiin 1913-1934.

Maria Anderssonin varhaisin varmasti tunnettu osoite on Fredriksbergin eli Pasilan huvila 6. Se merkittiin ensimmäiseksi riviksi korttiinsa Poliisin osoitekortistossa vuonna 1913. Pasila oli liitetty Helsinkiin edellisenä vuonna ja vaikuttaa todennäköiseltä, että Maria on elänyt Helsingin pitäjän puolella vuodet 1907-1912, jolloin kortisto oli jo toiminnassa. Korttiin vuonna 1913 merkitty isäntäväki Kiriloff viitannee Fredriksberg 6:ssa asuneeseen tehtaan työnmieheen Johan Kiriloff (U304:7216). Mariaa ei huvilassa henkikirjoitettu vuonna 1913.

Keväällä 1914 Maria on muuttanut Vaasankatu 6:een, jonka isäntäväen nimi on jäänyt osoitekorttiin liitetyn lehtileikkeen alle. Asuminen jäi ilmeisen lyhytaikaiseksi ja Maria siirtyi Punavuoreen, jossa hän viihtyi useita vuosia. Väliaikaiseksi osoitteekseen ehdittiin kirjata Pursimiehenkatu 25, ennen parin vuoden asumista Kankurinkatu 4:ssä. Jälkimmäisessä osoitteessa henkikirjoitettiin vuonna 1916, 1917 ja 1918 "Ent. palvelija Maria Andersson 27 yli" eli ikänsä perusteella henkirahasta vapautettuna (U340:3362; U355:3077; U369:3130). Rakennuksessa asui suuri joukko muitakin perheettömiä, useimmat kuitenkin työikäisiä.

Maria "asuntonsa portailla"
Iltalehti 24.12.1928
Sitten Maria asui Punavuorenkatu 20:ssä, jossa hänet henkikirjoitettiin 1919-1923 (U383:2001; U393:1975; U407:1527; U420:1394; U432:1399). Sitten hän on taas siirtynyt Helsingin pitäjän puolelle, sillä seuraava merkintä osoitekortissa on vuoden 1930 muutto Tapanilasta asuntoon Pääskylänkatu 7 A 81. Tämä sopii Marian tiettävästi ensimmäiseen julkisuuteen tuloon Maila Talvion artikkelissa Vaeltaja ihmisvilinässä (Kulkuset 1928, 4-6), jossa "Vanha vaimo seisoo jonossa asemahuoneella, nousee vaivalloisesti vaunuun, vaipuu vaununnurkkaan, astuu alas vaunusta ja taivaltaa läpi lumen asunnolleen. On toki tämä oma asunto, johon pääsee lepäämään."

Ja niin voit, helsinkiläinen, vielä päivästä päivään nähdā tuon vaeltajan ihmisvilinässä Helsingin kaduilla. Eilen ja huomenna ja tänään. Huoneestaan, joka on hyvin pieni, lähtee hän varhain liikkeelle, käsivarrellaan pärekoppa, joka toiselta kulmaltaan on särkynyt monivuotisten kantamusten painosta. Hän tuo esikaupungin metsästä havukimppuja ja luonnonkukkia Helsinkiin. Taakka on raskas ja askel painaa, mutta vaikein on pelko siitä, että joutuisi ihmisten vaivaksi. Täytyy hienotunteisesti muistaa, missä on ollut, ettei menisi liian usein samojen luo, vaikka he hyviä ihmisiä ovatkin. Hän tuntee monta hyvää ihmistä. Vieraita täytyy karttaa ja uusia tuttavia välttää. Arkana hän vaeltaa. 

Johanna Vartiaisen artikkelin perusteella Maria Andersson oli tullut Maila Talvion tietouteen Judith Ponkalan kautta. Ponkala piti vuodesta 1923 alkaen hattukauppaa Snellmanin- ja Liisankadun kulmassa ja Maria Anderssonilla oli tapana myyntipäivänsä jälkeen "tulla istuskelemaan hattukaupan oven vieressä olleelle tuolille odottamaan kahvia, jota hän omien sanojensa mukaan joi yli 20 kuppia päivässä. Samalla hän kertoi tarinoita elämästään. Hän muisteli muun muassa laskeneensa isänsä kanssa katiskoja rantaveteen nykyisen Eduskuntatalon edessä."

Talvion toimittama joululehti Kulkuset ilmestyi joulukuun alussa (HS 3.12.1928). Viikkoa myöhemmin "Jouluilon valmistamiseksi sadatta jouluaan viettävälle Maria Eufrosina Anderssonille on listoja lahjoitusten merkitsemistä varten esillä Kansallispankin ja Maatalouspankin sekä Uuden Suomen täkäläisissä pääkonttoreissa." (US 12.12.1928) Iltalehdessä oli 24.12.1928 kuvitettu pikkujuttu.

SK 41/1929
Tapanilassa asuminen käy ilmi myös uutisesta, jossa Maria Anderssonin raportoitiin käyneen tutustumassa Yrjönkadun uimahalliin. (US 28.9.1929) (Samaa kuvaa käytettiin Suomen Kuvalehdessä 41/1929.) Kiitosviesti Uudessa Suomessa 23.2.1930 paljastaa, että muuttaminen Helsinkiin mahdollistui muun muassa Ponkalan ja Talvion tuella. 

Nöyrä sydämellinen kiitos,
Herra Professori Talakselle, Kenraalin Rouva Vilkamalle, Professorin Rouva Maila Mikkolalle sekä Rouva Ponkalalle, asunnosta y.m. lahjoista.
Maria Andersson

Pääskyläntiellä Maria asui kuitenkin vain vuoden ja vuonna 1931 hän muutti asuntoon Hämeentie 37 A 27, josta tuli kotinsa loppuikäkseen. Hämeentiellä häntä käytiin haastattelemassa ensimmäiseen laajaan henkilöartikkeliin Hos Maria Andersson (Astra 9/1932). Sen kuvituksena oli E. Myntin pastellityö Maria Anderssonin kasvoista. Taulu kuului Vaasalaiselle kauppaneuvos Tikanojalle ja on nykyään Kansallisgallerian kokoelmassa ajoitettuna vuoteen 1931.

Nimimerkki Serp eli Seere Salminen teki Mariasta jutun Suomen naiseen 2/1933 ja kertoi kodista Hämeentiellä: "Tullaan hänen pieneen huoneeseensa. Siellä vallitsee mitä mallikelpoisin järjestys: rautasänky on siististi tummalla raamilla peitetty, pöydällä on kukkia ja punaisia kynttilänjalkoja, leposohvalla nurkassa on tyynyjä ja seinillä väripainoksia ja raamatunlauseita. [...] Huoneen nurkassa ovat nukenvaunut täydellisille varusteineen ja keskellä näköttää iso kaunis nukke. Maria ottaa sen syliinsä. — Tämä on minun lapseni. Doris Luvia Andersson. Täytyy olla joku. jolle jutella, sillä kissaa en huoli, se voi tarttua nukkuessa kurkkuun kiinni."

Kansan Kuvalehdessä
käytetty valokuva
Valokuvaamo Pietisen
kokoelma. Museovirasto
Sylvi Kauhanen kertoi vierailustaan Hämeentiellä Karjalassa 18.2.1933. Hän kohtasi Maria Anderssonin, joka edelleen kävi suuren korin kanssa myymässä kukkia. Myös Helsingin sanomien haastattelujutussa 24.12.1933 sekä Suomen tytön 1/1934 artikkelissa mainitaan jatkuva kukkien myynti. Kansan kuvalehdessä 11/1934 Maria Andersson kertoo itse: "...  rupesin kiertämään kaupungissa vaatetavaran myyjänä. Möin liinavaatteita, puseroita, jne. Myöhemmin rupesin myymään »rekoolikukkia», ja sitä jatkan vieläkin. Ostan kukkia isolta torilta; havunoksia tuo minulle eräs vaimo jostakin Kauniaisista päin. Nykyään otan vain viisitoista nippua, ja minulla on määrätyt paikat, missä käyn. Aikaisemmin olin liikkeellä kaikkina arkipäivinä paitsi maanantaisin. Nyt liikun sen mukaan kuin jaksan."

Saman tapaisia juttuja ilmestyi tasaiseen tahtiin seuraavina vuosina. Usein korostettiin Maria Anderssonin hyväkuntoisuutta ja todettiin hänen vaikuttavan nuoremmalta kuin ilmoitettu ikänsä. Varsinainen epäily alkoi julkisuudessa kuitenkin vasta Maria Anderssonin kuoleman jälkeen.

sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Säätyläiset, jotka kutoivat elääkseen

Oulun Wiikko-Sanomia ilmoitti 28.2.1829, että "Commissionin Maanmittari Jeremias Lagerberg, kuoli Limingan Pitäjääsä ja Kennilän Malla, 21 p. Helme-kuusa 1829; 61:sellä wuodella ijäsänsä". Häntä jäivät kaipaamaan vaimonsa Johanna Lovisa, joka eli vielä 7 vuotta. Hänestä ja tyttäristään säilynyttä muistitietoa jakoi nimimerkki E. R. Suomen naisessa 9/1923:

Noin 60 vuotta taaksepäin asui Limingassa, Ketunmaan kylässä, omassa kartanossaan, komisionimaanmittari Jeremias Lagerberg vainajan 5 tytärtä: Greta, Sofia, Johanna Elisabet, Katariina Charlotta, Anna Magdaleena ja Brita Helena. Maanmittari Lagerbergin kuoltua jäi perhe suureen köyhyyteen. 300 markan eläke ei riittänyt leskelle ja viidelle ala-ikäiselle lapselle. Mutta äiti ei ollut neuvoton. Hän alkoi itse opetella ja opetti tyttöjään kutomaan useampiniitisiä — 8- ja 12-niitisiä, jopa 16-niitisiäkin — kankaita. Niin moniniitiset olivat siihen aikaan harvinaisia. Kun lähiseudun tyttäret tulivat naimisiin , kudottivat he heillä pöytäliinansa. Myös kaupanhuiveja he kutoivat. Kolmet tuolit olivat aina käytännössä. Tämän kirjoittaja on monesti lapsena seisonut salin ovenpielessä ja huvikseen, katsellut, kuinka nopeasti sukkulainen lensi kankaan reunasta toiseen.

Äitinsä kuoleman, perästä jatkoivat tyttäret kutomistansa, sillä siilien aikaan ei ollut virkamiestenkään tyttärillä varaa valita useampia elämänuria.

Työt oli perheessä niin järjestetty, että Greta Sofia, Sjana ja Helena aina kutoivat. Lotta piti talouden mallikelpoisessa kunnossa ja Anetti kantoi puut ja vedet sekä hoiti erinomaisesti talon ainoan lehmän, Perjakan.

Sanotaan: »Elävät yhdessä kuin linnunpojat.» Mutta linnunpojatkin erkanevat aikaisiksi tullessaan toisistaan. Tämän sisarusperheen eroitti ainoastaan kuolema. Ei yksikään heistä mennyt naimisiin . Kun rouva Lagerberg oli kuolinvuoteellaan murehtinut Anna Magdalenaa (Anettia), jolla oli huonommat luonnonlahjat kuin toisilla, oli nuorin, Helena sanonut: »Jos minulla on leipä, niin annan Anetille siitä toisen puolen.» Ja tämän lupauksensa hän pitikin.

Ruotsinkieli oli perheen kotikielenä, niinkuin säätyläisperheissä siihen aikaan- Heidän äitinsä oli kotoisin Euotsista. Mutta vaikka mamsellit keskenään puhuivat ruotsinkieltä, niin puhetta ja ystävyyttä riitti suomeapuhuville nuorille ja vanhoille, rikkaille ja köyhille. Hupaista oli lapsena päästä asialle Lagerbergille. Juostiin vähän matkaa kujaa, läpi Mäkelän torpan kartanon, vähän matkaa pellonpientaretta ja sitte Lagerbergin kaivon sivuitse, josta kaivosta ei koskaan vesi loppunut. Ja pian sitte oltiin Lagerbergin maalaamattomilla, mutta lumivalkoisilla portailla. Mielellään vanhemmatkin naapurit kävivät ystävällisiä Lagerbergin mamselleja katsomassa, ja puhetta riitti loppumattomiin.

Vuonna 1877 ja 1878 Limingassa liikkuva kuumetauti kaatoi perheestä kolme sisarta. Joulukuun 10 p:nä 1877 kuoli nuorin, Brita Helena, 64 vuoden 1 kk. 28 päivän vanhana. Kolme päivää myöhemmin kuoli vanhin, Greta Sofia, 80 vuoden 9 kuukauden ja 14 päivän vanhana. Vanhin ja nuorin haudattiin samaan hautaan. Seuraavan vuoden alussa tammik. 2 p:nä kuoli Johanna Elisabet (Sjana mamselli) 67 vuoden 9 kk. ja 8 päivän vanhana. 

Anna Magdalena (Anetti) kuoli vuonna 1892, 80 vuoden 3 kk. ja 9 päivän vanhana. Viimeinen mamselli Katariina Charlotta — Lotta mamselli — kuoli 90 vuoden 5 kk. ja 19 päivän vanhana vuonna 1893.

Vielä nytkin näkee Limingassa vanhempain naisten päässä »tähtihuiveja», jotka ovat jäännöksiä ahkerain Lagerbergin mamsellein käsitöistä. Ja Kenninkedon syrjässä törröttää aikansa eläneitä vanhoja pihlajia, jotka ovat jäännöksiä Lagerbergin puutarhasta.

Kun katselee noita pihlajia ja maatuneiden huoneiden sijoja, niin herää paljon muistoja mielessä. Pian on sielun silmien edessä huoneiden loistava puhtaus, kukkaset akkunain edessä ja kalpeat mamsellit hääräämässä tuoliensa ympärillä, pahvista tehty- suojus silmien yläpuolella. Kaikilla mamselleilla oli heikot silmät.

Nämä pihlajat ja maatuneiden huoneiden sijat ynnä, Limingan vanhalla hautausmaalla oleva rautainen hautaristi ovat ainoat jälellä olevat muistomerkit Lagerbergin mamselleista.

Hautaristi on pystytetty yhteisesti sisaruksille Sofia, Johanna ja Helena Lagerberg. Tietoja taitavasta kankaankudonnasta tukee se, että kun Turun huoneenhallitusseura palkitsi syksyllä 1856 esillä olleita kankaita "mamselli Sophia Lagerberg Limingasta" sai drällistä 5 hopearuplaa (Sanomia Turusta 23.12.1856). Oulun seudulla syyskuussa 1874 pidetyssä maatalousnäyttelyssä "neiti H. Lagerberg Limingasta" sai servieteistään 15 markan palkinnon.

lauantai 14. marraskuuta 2026

Palkkalehmä ja murrenäytteitä

Testamenttilehmästä olen kuullut ja kirjoittanut, mutta palkkalehmä oli uusi sana. Se tuli vastaan Porin seudun murteen näytteessä

Ämm juttel naapuri-ämmäll: Me tuli yhte aika oike hyvin toimee. Meill ol om lehm ja palkk-lehm, mutt se palkk-lehm tuli niin ilkimäis päiväseks, tuli tossa kello kolm aika kottii ja huusi: soloo, soloo!, niinku se meijän äijä vähä oliki semmone solo. Mutt meijän äijä vihastu ja löi palkk-lehmää päi ottaa, ett se meni tak-hännälles, ja siit ast ei meill palkk-lehmää ol ollu. (Sanomia Turusta 2.8.1872)

Sanalla palkkalehmä hakien tuli esiin sama juttu Hausjärveläisenä kansanrunoutena:

Ämmä jutteli naapurin ämmälle: meill' oli lehmä, palkkalehmä. Mutt' se palkkalehmä tuli niin ilkimen-päiväseks', se tuli aina tuoss' kello kolmen aikaan kotiin ja huusi: sooloo, sooloo, niinkuin se meirän äijä olikin vähä sellainen soolo. Mutt' ä jä vihastu, otti ja veti palkkalehmää päin ottikkoo, niin että se meni takahännälleen. Siitä päiväst' ei meill o palkkalehmää ollu" (Hämetär 6.6.1912)

Palkkalehmä saa selostuksensa muonatorpparikäytäntöjä selostavassa artikkelissa.

Tarvitsemansa ensimmäiset lehmät se saa maalla nykyään yleisesti käytännössä olevan tavan mukaan, "palkalla." Jokin lehmänomistaja, joka ei voi lehmäänsä sinä vuonna ruokkia vuokraa sen toiselle vuodeksi sovittua vuosimaksua vastaan.

On myös niitä, jotka käyttävät säästövaransa tällaisten palkkalehmien ostoon antaakseen lehmät vuokralle tunnetuille ystävilleen. Täten voi esimerkiksi kaupunkilainen maalta kotoisin oleva palvelustyttö edullisesti sijoittaa palkkansa säästöt ja samalla tehdä maalaissukulaisilleen hyvän palveluksen.(Uusi Aura 13.2.1906) 

Muistelen tällaisesta sijoituksesta kerran blogitekstissä maininneeni, mutta en juttua nyt tietenkään löydä. (Vielä kahdeksan julkaisua, niin kysessää on 8500. postaus.) 

perjantai 13. marraskuuta 2026

Verokalentereista, taas

Eilinen veroavaus palautti mieleen vanhat tekstini Helsingin kunnallisverokalenterit 1859, 1863 ja 1864, Helsingin kunnallisverokalenterit 1871-1882 ja Helsingin valtionverotuksesta 1865-1885. Olin kolme vuotta sitten myöskin kysynyt Kansalliskirjastolta erillisenä painettuja kalentereita ja saanut vastauksen

"Aikaisin Helsingin verokalenteri on vuodelta 1898 (Kunnallistaksoitus) ja se on todellakin pienpainatekokoelmassa. Se on Uuden Suomettaren lisälehti, mutta valitettavasti sitä ei digistä löydy. Se onkin kovin yksinäinen - seuraava kokoelmassa oleva on vuodelta 1929. Muutamasta muustakin kaupungista on verokalentereita 19./20. vuosisadan vaihteesta."

Ainakin Helsingin osalta kokoelmat ilmeisesti vastaavat todellisuutta. Iltalehdessä nimittäin kirjoitettiin 27.6.1928:

Ruotsissa on verollepano julkinen ja suuremmissa kaupungeissa julkaistaan n. s. taksoituskalentereja, jotka ovat paljon käytettyjä luottohakemistoja. Takavuosina, vanhan kunnallisverotus-järjestelmän aikana, täällä Helsingissäkin eräs ammattitoverini kerran julkaisi tuollaisen taksoituskalenterin en tiedä millaisella yrittäjävoitolla. Mutta luulisin, että taksoituskalenterin julkaiseminen suuremmilla paikkakunnilla hyvin kannattaisi. Ihmiset ovat uteliaita ja toisten raha-asiain penkominen asiattomastikin on hyvin yleistä huvitusta Suosittelen taksoituskalenterien julkaisemista yritteliäille kansalaisille. 

Sanomalehdet tietysti julkaisevat tietoja paikkakuntansa enimmin veroäyrejä saaneista. Tuollaiset luettelot olivat toistakymmentä vuotta sitten hyvin suosittua lukemista. Ja erinomaista palstantäytettä, sillä sitä riitti loppumattomasti. Nyt sitä saadaan jälleen. 

Sama lehti esitteli 9.1.1930 Helsingin taksoituskalenterin joulukirjallisuuden kuopuksena eli vuoden 1929 kalenteri oli ensimmäinen pitkähkön tauon jälkeen. Se sisälsi tiedot yli 50 000 markasta (noin 20 000 nykyeuroa) verotetuista kaupunkilaisista. Pakinoitsijan mielestä "taksoituskalenterista on saatava kunnallinen tulolähde suoranaisestikin välillisenä se on jo oivallinen. Sen julkaisuoikeus on myytävä huutokaupalla vakavaraiselle kustantamolle. Mikään laki ei pakolta kunnallisviranomaisia antamaan rahatta ja hinnatta kelle vaan oikeutta jäljentää koko taksoitusluettelo."  

Uutuus herätti ymmärrettävästi runsaasti keskustelua. Hesarissa 15.1.1930 pohdittiin julkaisun laillisuutta.

Kuten tietty on mainittu kalenteri ilmestynyt sen korkeimman hallinta-oikeuden ennakkopäätöksen nojalla, että kukin veronmaksaja on oikeutettu saamaan veroluetteloista tiedot paitsi itseään koskevasta, myöskin toisten verotuksesta, ja siis tekemään näistä muistiinpanojaan, joiden muidenkin tietoon saattamista eivät viranomaiset myöskään katso voivansa ehkäistä. Missä määrin tämä ennakkopäätös on sopusoinnussa veroilmoituksia koskevan v:n 1919 lain 19 pyk. kanssa, jossa veroviranomaisia vaaditaan huolehtimaan, ettei veroluettelolta käytetä "taksottettujen taloudellisen aseman ilmisaamiseksi" , siitä näkyy lakimiesten kesken olevan erimielisyyttä. Siksi juuri tämä kysymys olisi tavalla tai toisella käytäntöä varten selvitettävä. Mutta tosiasia nyt kerta kaikkiaan on se, että mainitun ennakkopäätöksen nojalla verotietoja on jo julkaistu, ja tuskin lienee mahdollista saattaa julkaisijaa siitä edesvastuuseen, - yhteiskunnan kannatta julkaisemiskielto ei, kuten sanottu, olisi suotavakaan.

Mitään oikeusjuttua ei kai nostettu, sillä Hesari kertoi 22.11.1930: "Veroista puheen ollen on mainittava, että nyt on äsken taas painosta ilmestynyt yksityishenkilön toimittamana se Helsingin taksoituskalenteri, joka vuosi sitten ensi kerran ilmestyessään herätti niin suurta huomiota ja väittelyä. Tällä kertaa tämä »juorukirja» ei ole herättänyt sanottavaa huomiota eikä keskustelua."

Viipurilainen Kansan työ mainosti taksoituskalenteria 12.8.1931. Salon kauppalassa kalenterin painatti kahtena vuonna kauppala itse (Salon Seudun kunnallislehti 9.8.1934; Uusi Aura 12.12.1935).

torstai 12. marraskuuta 2026

Varkauksia ja karkumatkoja

Turkulaiseksi laskettu värvätty sotilas Matts Lilljendahl aloitti Turun linnassa tutkintavankeuden 26.5.1773 varkauksista syytettynä. Hovioikeuden kautta kulkenut käsittely päättyi vasta vuoden 1774 lopussa, jolloin Lilljedahlin tuomiona oli 40 paria raippoja ja 3 vuoden pakkotyövankeus.[1] Viaporista hän karkasi ensimmäisen tilaisuuden tullen, sillä hänet suljettiin jälleen 21.7.1775 Turun linnaan varkaudesta epäiltynä.[2] Elokuun alussa hän pääsi karkaamaan ja Turun lääninkanslia kuulutti häntä tuntomerkkeinä pienikokoisuus, tummat hiukset ja tumma iho.

Karkumatka jäi lyhyeksi ja Matts Lilljendahl oli takaisin Turun linnassa 13.9.1775. Tällä kertaa tutkintovankeus venyi kahteen vuoteen. Vasta lokakuussa 1777 oli selvillä uusi tuomio: 40 paria raippoja ja elinikäinen pakkotyö. Hän lähetettiin Turusta matkaan 13.11.1777.[3] Kuljetuksessa Viaporiin Matts Lilljendahl pääsi pakenemaan Uskelan Salon kylässä, vaikka sekä kätensä että jalkansa olivat raudoissa. Nyt lääninkanslia kuvasi kuulutuksessaan 9.12.1777 hänet 25-vuotiaaksi, lyhytkasvuiseksi, vaaleaihoiseksi ja hiuksensa pitkiksi ja ruskeiksi.

Tällä karkumatkalla Matts Lilljendahl teki uusia rikoksia Huittisissa ja Kokemäellä.[4] Kokemäellä hän oli tammikuun 5. ja 6. päivän välisenä yönä murtautunut pappilaan ja saanut saaliikseen yli 2181 kuparitaalerin arvosta tavaraa. Hän oli myös kirveellään vahingoittanut piikaa Maria Johansdotteria.[5]

Mies saatiin melko nopeasti kiinni ja hän oli jälleen Turun linnassa 29.1.1778. Oikeuskäsittely eteni korkeimpaan oikeuteen, joka joulukuussa 1778 päätti sijoittaa Matts Lilljedahlin loppuelämäkseen pakkotyöhön Karlskronan ankkuripajaan. Vielä helmikuussa 1779 hän oli Turun linnassa.[6]


[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:85 (1773) Bild 211; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:85 (1773) Bild 70; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:85 (1773) Bild 76; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 9; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 13; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 29; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 35; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 56; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 60; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 42; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 46; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 30

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 67; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 74

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 81; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 86; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 93; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 96; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 60; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 180; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 230; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 310; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 950; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1110; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1260; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1410; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1530; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 350; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 420; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 460; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 110; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 1610; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 1670; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 1720; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 60; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 140; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 360 (AID: v567705.b360, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 460

[4] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 7

[5] Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen A1A:150 (1778) Bild 10950 / sid 1658

[6] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 7; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 13; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 19; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 25; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 31; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 37; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 45; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 51; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 57; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 64; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 71; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 78; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 6 (AID: v567717.b6, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 13 (AID: v567717.b13, NAD: SE/RA/1340101)

keskiviikko 11. marraskuuta 2026

Toinen kirjasarja Ruotsin historiasta

 

Koska en keksinyt Sveriges fantastiska historia -kirjasarjasta mitään valitettavaa, Historien om Sverige med Farah (2024) joutui altavastaajan asemaan. Minulle tuntematon Farah paljastui ruotsalaiseksi tv-juontajaksi yms., joka oli mukana lapsille tehdyssä versiossa tv-sarjasta Historien om Sverige.

TV-sarjakytköksen takia odotin, että kirjat olisi ensisijaisesti kuvitettu valokuvin, mutta mukana on myös runsaasti piirroksia. Yllätyin myös siitä, että Farahista oli tullut melko marginaalinen hahmo, joka kirjaimellisesti esiintyy siellä täällä sivujen reunamilla piirroshahmona kommentoimassa yksittäisiä asioita.

Kirjoissa ei erotu siis hänen kertojaääntään eikä kenenkään muunkaan kertojaääntä. Kokonaisuus on silppuinen. Välillä luodaan fiktiivisiä toimijahahmoja, mutta heidät unohdetaan pian ja tekstin olisi useimmiten voinut kirjoittaa myös ilman satunnaisia etunimiä. Positiivista monipuolisuudessa on se, että mukana on useita arkeologisia löytöjä.

En lukenut tekstejä yhtä kriittisin silmin kuin fantastista historiaa, mutta epämukavan usein heräsi mieleen kysymys tiedon luotettavuudesta ja mahdollisesta lähteestä. Erityisen ongelmalliseksi koin jakso ritareista, joita oli toki myös fantastisessa historiassa, mutta ei eurooppalaisen linnan kera.

Suomessahan tällaisia yksityislinnoja ei ollut enkä muista myöskään yhtään kohdetta nykyisestä Ruotsista. Voi olla, että tiedoissani on aukkoja, mutta on vaikea uskoa, että linnatyyppi olisi ollut niin yleinen, että esitys Ruotsin historiaa kertovassa kirjasarjassa oli perusteltua.

Oman tietämykseni ytimeen puolestaan päädyttiin kolmososan sivulla 40, jossa väitettiin tv-sarjan kuvan kera, että "På Riddarholmen i Stockholm fanns ett plank där folk kunde skriva vad de tyckte." Ilmoitustauluista tai paperien liimailusta on hyvin vähän tietoa, vaikka sitä todennäköisesti tapahtui. Tarkistin kuvatun kohdan aikuisten tv-sarjasta ja siinä oli järjellisempi ja löysempi ilmaisu, jossa papereita liimailtiin aitoihin ja talojen seiniin vähän siellä sun täällä.

tiistai 10. marraskuuta 2026

Sukulaissuhteen varmistus

Vuonna 2009 valmistuneeseessa kirjassani Flachsenius, muistiinpanoja jäi epävarmaksi monen muun asian ohella luutnantti Jakob Flachsenin liittymiskohta sukuun. Epäilin hänen olleen Jacob Flachseniuksen Johan-pojan ja tämän vaimon Magdalena Carlstenin poika (s. 46-49).

Vahvistus tähän läytyi eilen selatusta Riksarkivetin Personhistoria. Biographica F-I:F11-kansiosta, josta kääntyi esiin Magdalena von Carlstenin allekirjoittama anomus, joka oli päiväämätön, mutta vastaanotettu vuonna 1736.

Anomuksen aluksi Magdalena kertoo kuninkaallisessa kansliassa työskennelleen miehensä kuolleen 28 vuotta sitten. Taloudellinen tilanteensa oli kohentunut, kun Jacob-pojastaan oli 1716 (oik. 1718) tullut luutnantti Länsipohjan rykmenttiin. Vuonna 1719 (oik. 1722?) myöhemmin hänet oli kuitenkin siirretty aliupseerin palkalle ja Magdalenan ompelutyöllä ansaitsemille rahoille oli jälleen tarvetta. Niille olisi ollut käyttöä myös anomuksen kirjoitushetkellä, mutta Magdalenan näkö oli iän myötä käynyt heikoksi eikä työ enää sujunut. Anomuksen tarkoituksena oli siis saada kuninkaalta apuraha.

Pojan mahdollisuuksista auttamiseen kirjoitushetkellä Magdalena ei kommentoi. Jakob Flachsen oli mennyt Tukholman Jacobin ja Johanneksen seurakunnassa naimisiin 24.9.1728 Christina Charlotta Watzin kanssa. Hän oli elossa kunnes kuoli Lappeenrannan taistelussa elokuussa 1741.

Vuoden 2009 taidoillani ja helposti tarjolla olleella aineistolla tuskin yritin selvittää oliko Jakobilla jälkeläisiä. Nykyisillä resursseilla olen yhtä kädetön.