Turun tuomiokirkossa 1881

Nyt kun Turun tuomiokirkko on remontin takia kiinni, on syytä poimia nimimerkki A:n pitkästä ja enimmäkseen Turkua käsittelevästä kirjoituksesta Muistelmia kesämatkoilta (*) nimenomaan kirkossa käynti.

Päältä nähden ei Turun tuomiokirkko ole tosin mikään korean kaunis. Sen ilmansyömät seinät, joista jääneiden rappi-saarentojen välistä loistaa paikoin jyreät harmaat kivet paikoin väkärät rauta-siteet sekä munt rakennusaineet tilat ja tilkimet, eivät tietysti tarjoa silmälle kauneusaistin hienointa nautintoa, mutta sitä enemmän vaikuttaa katsojan tunteisin sen huimaava korkeus, sen juhlallinen suuruus, sen jalo kokonaisuus. 

Tälläinen aavistuttava ulkomuoto antaa tietysti suuren syyn odottamaan jotakin erinomaista noiden jylhäin muurien sisäpuolelta — ja siinä ei katsoja erehdykään; sillä se monipuolinen näköala ja se runsas ainevarasto, joka täällä aukeaa katsojain silmäin eteen, on tässä suhteessa paljoa ylevämpi, kun olisi koskaan voinut aavistaakaan ja kestäisi kirjoittaa paksuja kirjoja, jos tahtoisi saada sen monipuolisuutta sitä näkemättömälle vähänkin käsitettävään selvyyteen. vaikka en tätä voisikaan tehdä, pidän kuitenkin suurena vahinkonani, etten ollut paremmassa tilaisuudessa katsella likemmin tätä maamme kirkollisille oloille niin kallisarvoista majaa ja sen muinaismuistoista kalustoa. Kirkko on kyllä määrätyt tunnit ainakin toisina päivinä viikossa auki vallan sitä varten, että vieraat olisivat tilaisuudessa käydä sitä katsomassa. Varsinainen kirkonvartia tai joku muu henkilö, joka tuntee kaikki muinaisjäännökset ja osaa antaa niistä monipuolisia selityksiä, on silloin aina saatavilla ja kulettaa vierasta aivan vähällä maksulla kaikki sopet ja loukot läpikotaisin. Mutta minulla ei ollut aikaa tähän. Ennätin oinoastaan vilaukselta nähdä itse kirkon sisustan ja senkin tietysti vallan pintapuolisesti; mutta nuo salaperäisimmät paikat, kellari ja kokki, sekä kellotapuli jäivät aivan näkemättä. Näillä tiedoilla on siis tietysti aivan mahdoton yrittääkään tehdä mitään täydellisempää selvää tuon pyhän muinaismuiston monipuolisista salaisuuksista. — 

Ensi silmäyksessä vetävät itse kirkossa nuo loistavat taidemaalaukset sekä tauluissa että lasissa katsojan kiinteästi puoleensa. Ne ovat ikäänkuin lumouksen luomia ja jota tarkemmin niitä katsoo sitä elävimmiltä ja luonnollisemmilta ne näyttäyvät. Mieltä väristyttävämpi vastakohta oudon mielestä on tuon kuvannollisen helleyden rinnalla nuo historiallisten henkilöiden tummat rautaiset tuumisarkut ja muut haamut sekä karkeat keskiai'an ritarilliset sota-asut ja aseet omassa järestyksessään kirkon kummallakin seinustalla. Näitä kaikkia hätäisesti vilkaistuansa on vaikea sanoa ja tunteissaan selittää onko vihan ja mustan manalan hämärässä holvissa vai pyhän suloisuuden ja ristillisen rakkauden valoisassa temppelissä. Mahdoton on ensi silmäyksessä tämän aaveellisen monipuolisuuden vastakkaisessa keskuudessa vastustaa joutumasta haltioihinsa ja takertua tuokioksi taistelevain mielikuvitusten liehuvaan kuvastoon.

Tälläinen on kohtalosi astuessasi ensikerran Turun tuomiokirkkoon. Monipuolisuus valloittaa mielen niin, että on vaikea päättää mistä ajatuksensa alkaa ja mihin lopettaa. — Kuvauksista tahdon erittäin mainita tuon kuuluisan suomalaisen kuva-maalari Ekman'in maalaman maailman mainion taulun suomalaisten ensimmäisestä kasteesta sekä kauniin kuningatar Katarina Maunuttaren kuvan kahden poikansa kanssa erinomaisen ihanasti lasiin maalattuna. Ensin sanottu taulu kuvaa Pyhän Henrikin kastamassa suoma laisia Kupittaan lähteellä. Pispa kuvataan tässä päässään korkea kaksisarjainen ristiotsikolla varustettu pispanhattu ja kädessään kiveräperäinen kallis pispan sauva kastamassa juuri erästä polvilleen kumartanutta suomalaista naista ja hänen edessään suuri joukko tuota villiä pohjan kansaa kaikellaisissa vaateja ikämuodoissa niin metsäläisten näköisenä, kun ainoastaan elävä mielikuvite on ne voi nut esittää. Siinä äitit surkuttelevat lapsiaan; siinä joku itkee, toinen siunaa, kolmas kiristelee hampaitaan ja koko joukko osoittaa mikä mitäkin tunteita. Pispan oikealla puolella lukee eräs kaniikki, pispan läheisimpiä pappia, pyhää kirjaa ja hänen vasemmalla puolellaan heiluttaa kuori-poika pyhänsavun astiaa. Itse kuningas seisoo pispan selän takana, kruunu päässään, kädet ristissä, kasvot taivasta kohoen kohotettuna hartaasti rukoillen ja hänen ympärillään katselee keihästen, kilpien ja liehuvien lippujen välitse rautapukuisen sotajoukon järeät kasvot vakaa mieliseuä tätä pyhää toimitusta. — Taulu on tietysti erinomaisen ylevä ja vaikuttaa katsojan mieleen sangen ajatuttavalla tavalla. Monet muutkin taulut, joista en kuitenkaan muista tarkoin kertoa, ovat täällä sanomattoman vaikuttavia ja ylevämielisiä. — Kirkon kellarissa, kokissa sekä muissa holveissa, joissa, kuten jo mainitsin, en ollut tilaisuudessa käydä, tallenetaan kuolletten jäännöksiä ja monenlaisia muita historiallisia muistoja. Näiden näkeminen vaikka mahdollisesti yhtä synkkä, kuin juhlallinenkin, olisi tietysti sangen edullista ja historiallisesti opettavaista, kellä vaan olisi siihen tilaisuutta.

(*) Waasan Lehti 15.08.1881 no 61, 15.09.1881 no 70, 19.09.1881 no 71, 22.09.1881 no 72, 03.10.1881 no 75, 06.10.1881 no 76, 10.10.1881 no 77, 20.10.1881 no 80, 31.10.1881 no 83, 14.11.1881 no 87

Uskelasta Kirkkonummelle 1883

Uusi Suometar julkaisi nimimerkin Kotva kirjoituksen Kotvanen kesämatkaa, joka käynnistyi Salosta (*). Hieman myöhemmin:

Lähdemme taas tielle. Tie on n. s. kapeita maanteitä; mitään virstapatsaita, ikävä kyllä, ei ole. "Pyydetään tuosta torpasta maitoa kalan päälle, kun näkyy lehmiä lypsettävän", sanoi toverini. "Tehdään niin". Tuoppi lämmintä maitoa maksoi vaan 10 penniä. Vertaamisen vuoksi mainitsen, että Karjalassa matkustaissa olen maksanut maakylissä yhdestä lasillisesta, 1/5 tuoppia, maitoa 10 penniä ja ruoka-ateriasta 1 m. Nuo helpot hinnat siis osoittanevat maan- ja karjantuotteiden runsautta. 

Mutta taas virstapatsaat ovat Karjalassa joka tiellä lyhyen virstan matkalla selvässä järjestyksessä. Vaan onhan tuossa virstapatsas! — Siinäpä luetaan vaan "Uskela" ja toisella puolella "Kiikala". Ahaa: rajapatsas. 

Kiikalan kirkko ei näy tielle. Noin penikulman verran pysyy tie Kiikalan maalla, jolla matkalla on myös pari kaunista järveä: metsän ympäröimä Pernijärvi vasemmalla ja kyläseutuinen Hirsjärvi oikealla. 

Taaskin rajapatsas. Tullaan Kiskon pitäjään. Seutu on jotenkin vuorista ja tuolla täällä heijastaa laskevan auringon valoa pieni järvi vuorien tai kylien välissä. Karja palaa kelloineen laitumelta. Leikkuuväki hälisee viimeisessä kappaleessa pellon kolkassa, lopettaen ahkeraa työtään. väkeä onkin runsaasti puolisataa henkeä. Kuulimme, että se on talkooväkeä. Näillä tienoin leikataan ruis talkoolla siten, että eri taloista käypi väki „vastuksiin" toisillaan leikkaamassa. Ainoastaan itsellisille maksetaan päiväpalkka talkoopäiviltä. — 

Puhemurre tuntui olevan miltei tavallinen Hämeen lyhennetty "r-murre", jota lausuttiin Turun-puolisella painolla ja paikoin pitkää ääntiötä lyhennettiin. Kauniilla, kylien ympäröimällä, viljarantaisella Aneriojärvellä kulki talkooväkeä soutaen veneessä kotiinsa laulellen. Sanoja laulusta en eroittanut etäisyyden vuoksi muita kuin "Jertin Maiju on nätti likka, niinkuin talitiainen"; mutta sävele oli selvästi kaksijakoinen kaunis. — 

Toverillani oli kiire. Kulettiin siis yötä myöten, joten vähän tavattiin ihmisiä, vähän saatiin mitään tietää. Kuitenkin ilmi tuli muun muassa, että Kiskon emäkirkko ei näy tälle tielle, mutta kappelikirkon sivu tulimme menemään, joka on rakennettu jotenkin metsän sydämeen, suon laitaan, matalalle kivikkokennäälle; ainoastaan 2 taloa ja kauppias sen läheisyydessä. Ja kumminkin osa pitäjäläisiä riitelee, senatissa asti, yhteisesti perustettavaa kansakouluakin moiseen erämaahan. Samainen kirkko on punaiseksi maalattu ja tornissa joitakin vehreitä raintoja, jonka vuoksi se ensi silmäyksellä muistuttaa Helsingin katolista kirkkoa. Vuorinen metsäseutu, josta toisinaan kankaan lomasta järven silmä aukenee, on molemmin puolin tuota kirkkoa ainakin yli puolen penikulman matkoilla, joten se vieraasta tuntui luostarin eräkkäitten kirkolta.

Aamuhämärässä kohtasimme kahden puolen tietä punaiset patsaat. Toisessa oli ruotsiksi rivi: "Turun ja Porin lääni" ja kaunis saman läänin vaakunakirjoitus sen alla. Patsaan toiselta puolelta oli pudonnut pois taulu, jossa aikoinaan kai oli ollut Uudenmaan läänin nimi ja vaakuna. Tien toisella puolella olevasta patsaasta olivat taulut kirjoituksineen jo aikaa pudonneet ja maassa lahonneet. Mitähän noissa tauluissa lienee ollut? Kenties pitäjäin nimet. Niin oikein; kohta olimmekin Nummen kirkonkylässä. Muinaismuistona olkoon tässä mainittu, että viimeksimainittujen rajapatsaitten lähellä seisoo kalliolla kivirauniolla tuettu vanha, sammaltunut patsas, jossa selvästi näkyy kirjoitettuna: "Mil" (peninkulma). Tuo patsas oli ainoa aikalaisistaan jäljellä koko matkallamme, ja tosiaan kunnioittavaisilla tunteilla kuljimme sen sivutse. 

(*) Uusi Suometar 15.08.1883 no 188, 17.08.1883 no 190, 27.08.1883 no 198

Haapaveden ja Kärsämäen kautta Pyhäjärvelle 1880

Pietari Pekanpojan Matkahavainnoita Pielavedellä julkaistiin Oulun Lehdessä (*). Ote:

Elokuun 20 päivä, kun lähdin O—n kunnasta erään arvoisan säätypersonan keralla matkustamaan Savon maata kohden, niin mitä havaitsikaan muuta kuin että ihmiset ilomielin, vilkkaina, heiluivat sirppineen tuuleentuneilla viljavainioillaan, ollen kaikki kiireessä leikkuun puuhassa, tietysti ilon tunteilla elähdytettynä, kun saavat vihdoin ilolla korjata mitä ovat toivossa kylväneet. 

Kun hetken olimme kiitäneet, niin saavuimme vihdoin H—: veden pitäjääsen, minkä luonto on niin viehättäväisen kaunis monivaiheisine laaksoineen, kukkuloineen, että muistuttaa "Savon saaristoa" ja luopi viehättävän ihannekuvan tästä "tuhanten järvien maasta." Rakennukset suurelta osalta täällä ovat kauniita etenki kirkonkylässä, mikä kuvastaa jonkimoiselta etukaupungilta kulkijan silmiin. Asukkaat ovat ystävällisiä ja kohteliaita, ja, kuten tietty, täällä löytyy niin hyvin sivistyneitä herroja, kuin tyhmiä talonpokiakin, joiden välisistä suhteista ei matkustaja voi antaa mitään selitystä. Se vaan on tietty, että herrat on herroja. Ne tietysti siveydellään kypsyttävät raakoja talonpoikia, ollen hyvänä esimerkkinä niille sekä aineellisissa että henkisissä pyrinnöissä, — eikös niin? 

Mikä erittäin H—veden läpi matkustajan huomiota voi herättää, on se, että maanteiden suhteen ovat asianomaiset" pitäneet suurinta huolta. Paitsi sileäksi someroittua tietä, ovat virstan- ja tieosa-tukit maalatut ja hyvässä kunnossa, samoin sillat, kestikivarin ja pitäjään rajamerkit, joissa tarpeelliset kirjoitukset ovat Suomen kielisiä; kulturi niistä näkyy korjanneen luunsa ja mikä kummempi kun kulturisana: "kestikievari" on jätetty kokonaan pois ja sen sijaan kirjoitettu: "Kyytitalo, j. n. e. Tämä seikka antoi syytä siihen luuloon, että H—ve — ainakin poliisivirasto — ovat suomi- eli kansallismielisiä koko sielultaan, mieleltään, vai pettynenkö? — 

Veden jätettyä saavuimme seuraavana 21 päivänä Kärsämäen pitäjään kirkonkylään, missä luonto ei tarjoa eriomaista viehätystä kulkijan mieleen ja pysähdyimme hetkeksi rovastilaan, jossa kaikki olosuhteet osoittivat suurinta varallisuutta ja hyvää järjestystä, minkä saa havaita naapureissakin, joihin kunnia-arvoisen rovastin tehokas toimi on vaikuttanut. Puheltuani Herra rovastin kanssa ensin hieman "musiikiin" koskevista asioista ja sitte Hänen kuntansa henkisistä pyrinnöistä, tulin, ehkä vaan hiukan, oivaltamaan kuinka suuressa määrässä lauman paimen, jos vaan sillä on totinen tahto ja harrastus kuulijainsa parasta, voi vaikuttaa laumansa henkisen elämän kehkeyttämiseksi; mutta usealta pappismieheltä puuttuu sitä harrastusta ja intoa, mikä rovasti F:lla on kaikkiin kansallisiin pyrintöihin. Kiitos ja kunnia vanhukselle! Hän on tehnyt työtä Suomen kansan eduksi. Suomalainen „musiiki"-kirjallisuus on saanut loistavan alun hänen kädestänsä, y. m. y. m. 

Kun hetken näin olimme tuumaelleet, lähdimme samana päivänä ajaa kiitelemään eespäin. Saavuimme iltapäivällä Pyhäjärvelle; emme tällä välillä huomanneet mitään, joka erittäin olisi huomiotamme puoleensa vetänyt, paitsi "leikkurit" jotka liikkuivat kaikkialla vilkkaina vainioilla, ja mitä matkustaja voi silmäillä tien oheen, havaitsi helposti kuivuuden häirinneen kevätkylvöin täydellistä varttumista kasvun suhteen, jonka vuoksi voi näillä seuduin odottaa keskinkertaista satoa. vihdoin välkkyi P—järvi edessämme. Täällä tulimme vastaan otetuksi erääsen P—järven niemessä olevaan taloon, jota hallitsi eräs vanha rouva, jonka nero ja toimellisuus, oli siihen luonut viehättävän ihmis-asunnon kaikkine taloudellisine mukavuuksineen. Kohtelias rouva puheli vaan Suomen kielellä — ehkä toverini olisi tainnut kulturiakin kurista — jonka vuoksi voin minäkin ottaa osaa keskusteluihin.

Kiire matkustus pysähtyi hetkeksi. Yön levättyämme oli aamu, sunnuntai-aamu. Aurinko oli noussut siintävälle taivahalle. Luonnossa vallitsi hiljainen juhlallisuus. Kirkon kellojen ylevä ääni salmen takaa muistutti päivän tärkeyttä. Talon perheen seurassa lähdimme siis veneillä kirkolle. Kun saavuimme kirkkoniemekkeelle, oli näkö-ala mitä ihanin joka suunnalle. Siistimäisiä rakennuksia oli kirkon läheisyydessä tiheässä, mutta kirkko oli vanhanaikanen ja ruma. Astuimme, hieman seutuja silmäiltyämme, kirkkoon juuri Jumalan palveluksen alkaessa. Siellä saimme kuulla puhdasta Jumalan sanan saarnaa ja veisuuta. Evankeliumi- saarnan piti eräs ylioppilas, jonka sanottiin olevan sikäläisen kirkkoherran poika. Hän tavattomilla lahjoillansa esitti pontevasti "suurimmasta lain käskystä" kuulijoillensa, mitkä liikutettuina näyttivät saarnaa kuuntelevan. Kuinka ihanaa on kuulla saarnattavan sujuvalla Suomen kielellä. 

(*) Oulun Lehti 22.09.1880 no 38, 29.09.1880 no 39

Porvoossa kesäkuussa 1885

Nimimerkin K. F. pitkähkö matkakertomus Muistelmia kesämatkalta (*) käynnistyy Porvoosta.

Ensi vaikute, minkä muukalainen mielessään tuntee tuohon kaupunkiin astuessa, on epäilemättä sen vanhuus. Muinaisuutta puhuu meille tuo kunnian-arvoisa Keski-aikainen tuomiokirkko, joka kukkulan huipulta kohottaa valkeat holvi-muurinsa ja korkean teräväharjaisen kattonsa korkealle ihmisten matalain majain ylitse; muinaisuutta nuo kapeat, epäsäännölliset, ehkä satoja vuosia sitten kivitetyt kadut jotka oikullisissa mutkissa huonerivineen kiipeevät mäkiä ylös ja alas. 

Näillä kaduilla on elämä varsin hiljaista. Harvoin rattaiden kolina häiritsee asujamia; siellä täällä vaan joku hyvä eukko nähdään rientävän rukoushetkeen tai ehkä kahvisiukkujen pakinoille. Kauppapuoteja on, mutta ostajia ei paljo näkynyt. Kaupungin hiljainen, milt' ei hurskas luonne tekee hyvän, viihdyttävän vaikutuksen mieleen; mutta vielä hauskemmalta tuntuu tuo vilpitön, sydämellinen ystävällisyys ja hyväntahtoisuus, jonka täällä yleensä tapaa, mutta joka, Jumala nähköön, monessa paikkaa rakasta maatamme jo näyttää käyvän vanhan-aikuiseksi. 

— Mutta onpa kaupungilla myös uusi osansa ja siinä leveät säännölliset kadut, puistokujat, somilla istutuksilla kaunistetut esplanaadit. Rantakadulla on vilkas liike, varsinkin kun kalavenheet aamusin rikkaine lastineen laskevat joen rantaan (muhkeita tuoreita ahvenia tarjottiin minulle kaupaksi 5:stä pennistä naula!) ja höyrylaivat, joita näytti olevan useita, liukuivat jokea ylös ja alas. 

— Vanhoilleen on kaupunki myös jäänyt kieli-asiassa, joka onkin luonnollista, kun suurin osa sen asukkaita haastaa vaan ruotsia. Kuitenkin osataan suomeakin, ehkä enemmän kuin ensiltään saattaisi luulla. Niiden parin päivän kuluessa, mitä täällä viivyin, tapasin henkilöitä, joiden murteellisesta ruotsin puheesta suomalainen syntyperä selvästi kuului. Käänsin yht'äkkiä haastelun suomeksi — ja silloinkos oli hauska nähdä ilon loistavan noiden ihmisraukkain silmistä, kun saivat vapaasti puhua, jopa herrasmiehen suusta kuulla omaa rakasta äidinkieltään, rakkaaksi käynyttä oltuaan sorron alaisena. He kertoivat, että noin 10-20 vuotta sitten, jolloin ensin paikkaan muuttivat, oli ylenkatse ja kiukku suomalaisia vastaan niin yleinen, ettei käynyt laatuun suomea juuri ensinkään haastella; nyt on kuitenkin muutos parempaan päin nähtävissä, kun suomalainen väestö vuosi vuodelta sisäänmuuttojen kautta yhä enenee, niin että sitä varten on ollut-tarpeen rakentaa erityinen kirkkonenkin ruotsalaisen liepeelle. Jopa suomenkielen osaamista tunnustetaan melkein välttämättömäksi, ja moni sitä jo joinkin määrin osaakin haastella, vielä useammat ymmärtävät sitä. [...]

Pari päivää ennen meidän käymistämme kaupungissa oli siellä pystytetty Runebergin kuvapatsas kauniilla paikalla uudessa kaupungissa. Se on nyt Porvoon ylpeys ja kaunistus; omituista ja osittain oikein on kuitenkin, mitä eräs hurskas vanha rouva siellä tapauksen johdosta arveli minulle: „joku Jumala ihmisellä aina täytyy olla; jos hän ei palvele ainoata totista Jumalaa, niin palvelee hän epäjumalia ja — ihmisiä!"

(*) Hämeen Sanomat 07.08.1885 no 63, 11.08.1885 no 64, 21.08.1885 no 67, 25.08.1885 no 68, 01.09.1885 no 70, 04.09.1885 no 71

Oulusta Kajaaniin kesäkuussa 1879

 A. V. Ervastin Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa julkaistiin Pohjois-Suomen nurkkakirjana 7.1.1880 alkaen, mutta se on helpommin tavoitettavissa Project Gutenbergissä. Ote alkumatkasta:

Iltapäivällä kesäk. 27 p. ajoimme Kajaanin tullista ulos. Matkatavaraa oli kummallakin pieni laukku ja talvipalttoo, minulla sitäpaitsi harmaja matkavaippa; kupeellani riippui ainoa, matkaa varten erittäin hankittu kapine, nim. puukko, jonka eräältä kello- eli putaalaiselta olin ostanut. Nämä puukot ovat sievätekoisia, tuohipäisiä, sekä huokeahintaisia, mutta terä oli minun ostamassani pehmeä ja kuuluu muissakin olevan. Se tuli matkalla hyvään tarpeeseen, mutta kahvelia emme kumpikaan olleet hoksanneet ottaa mukaan, ja sitä saimme jälestäpäin katua, koska semmoisen kapineen sijasta Karjalassa enimmästi käytetään vasemman käden sormia. Laukussani oli, paitsi vähiä liina- ja pitovaatteita, Inbergin Suomenmaan kartta ja muutamia pieniä kirjasia, joita aioin lahjoitella lapsille matkallani, sekä myöskin molempain passit. Kumppalini, ahkera kalastaja, ei ollut unehuttanut uistintansa eikä perhosonkiaan, ja pyssymies niin ikään ollen oli hän ottanut mukaansa myös pienen 6-piippuisen "revoolin", joka sitten paluumatkalla unohtui Kiannalle, luultavasti Hyryn taloon. Mitä kaikki kampeemme yhteensä painoivat, emme tulleet punninneeksi, mutta arviolta ei niissä voinut olla enempää kuin yhden miehen kantamus. Jalkineina meillä oli mustat saappaat; pieksuja, joita oli sanottu tarpeellisiksi, arvelimme matkalla saavan ostaa.

Päivä oli lämmin ja kirkas, maantie kuiva ja tasainen, hevonen hyvä, ja hyvillä enteillä matka siis alkoi. Mielemme olivat iloiset, koska se viehätys, joka kaikkea alkamista seuraa, ei meiltäkään puuttunut; minä erittäinkin olin siitä hyvilläni, että tuosta kauan mietitystä retkestä viimein oli tullut tosi. Matkan odotettavista vaiheista puhellessa ja tuttujen paikkojen sivu kulkiessa oli ensi taival yht'äkkiä ajettu. Tällä taipaleella meillä oli ollut omat n.s. turunkärryt, joissa on sangen mukava istua, mutta tästä eteenpäin aioimme lähteä kyytikärryillä kulkemaan. Jos tahtoisin noudattaa tavallisten Suomessa kulkeneitten matkakertojain esimerkkiä, olisi minun nyt pidettävä pieni ja pistävä puhe siitä "kidutuskoneesta", jota kyytikärryiksi nimitetään; Topeliuksen "Matkustus Suomessa" kyllä tarjoaisi tämmöiselle puheelle klassillisen mallin. Mutta valitettavasti en voi olla yhtä mieltä mainitun enkä muittenkaan arvoisain kirjoitusmiesten kanssa tässä asiassa, koska pidän tavallisia kyytikärryjä paremman puutteessa kutakuinkin hyvinä ajoneuvoina, jos niitä vain tahtoo oikein käyttää. Niin yksinkertainen ei nim. saa olla, kun pitempi matka on edessä, että istuu paljaalle laudalle; pitää ostaa säkki, täyttää se heinillä ja asettaa istuimelle — ja hopusti sillä tavoin voipi yhtä mittaa kulkea vaikka maailman ääriin, kunhan aina tarvittaissa panee säkkiinsä uusia heiniä. Tätä keinoa nytkin käytimme ja jatkoimme niin matkaa, tuntematta sanottavaa erotusta mukavuuden suhteen, ylöspäin Oulujoen vartta Muhoksen viljavainioiden sivutse Utajärvelle saakka, jossa jäimme Laitilaan yöksi. 

 

Seuraavana päivänä kerkesimme hyvään aikaan ennen puoltapäivää Paasoon, mutta Kajaaniin kulkeva höyryvene oli, niinkuin hyvin saatoimme arvata, jo aikaisin aamulla lähtenyt, — asia, jota emme isosti pahoitelleet, koska mainittu vene on kutakuinkin hidaskulkuinen ja muutenkin huononlainen. Einehdittyämme ja Åström-veljesten suurta parkkimakasiinia katseltuamme olisimme lähteneet ajamaan pohjoispuolitse Oulujärveä, kun ei kosken niskalla ollut yhtään Kajaaniin menevää tervavenettä, mutta kaikki hevoset olivat jo kyydissä. Jollen väärin muista, sanoivat, ettei venekyytiäkään enää tarvitse antaa, niin että matka tässä uhkasi kerrassaan katketa epämääräiseksi ajaksi — s.o. tarkemmin sanoen siksi päiväksi. Ainoa toivo oli, että alhaaltapäin nousisi veneitä — niitä sanottiinkin olevan nousemassa — ja että joku niistä menisi Kajaaniin, ja tässä toivossa lähdin kartanolle kävelemään ja sytytin "kärsivällisyyden piipun" eli paperossin. Tuskin olin ennättänyt vetäistä ensimmäiset savut, ennenkuin muuan vanha ukko, jonka silmä oli kosken koukkuihin harjaantunut, ilmoitti veneitä olevan ylöspäin pyrkimässä. Minun oli ensin vaikea hänen neuvostaankaan niitä erottaa, mutta kun minäkin ne sitten huomasin, lähdimme ukon kanssa pohjoispuolelle jokea niitä odottamaan ja kohtaamaan. Pian tapasimmekin erään kuhmolaisen (veneen), jota kaksi miestä ja yksi vaimonpuoli kuljetti ja jonka isäntä kohta suostui pyyntööni; ja kun ukko oli noutanut kumppalini ja matkatavarat joen toiselta puolen, jolla välin venemiehet aterioivat, lähdettiin klo 2:n tienoissa matkaan.

Tämä matka järven poikki kului sangen nopeasti, sillä raitis luodetuuli puhalsi, joka tosin ei ollut meille aivan peräntakainen, mutta kuitenkin lujasti pullistutti suurta purjettamme. Klo 1/2 10 olimme jo Koutaniemen kohdalla. Jolleivät venemiehemme olisi olleet hiukkasen pelkureita, olisimme ennättäneet vieläkin joutuisammin, mutta kun Vaalasta maan suojassa oli kuljettu penikulman verta Nahkasalmen kautta Neulaniemelle, laskettiin maihin miettimään, tokko rohjettaisiin lähteä tuon vähä väljemmän, 2 penik. pitkän Laiskanselän poikki Kaivantoon, koska tuuli muka oli ankaranlainen, ja niin varsinkin kumppalini harmiksi hukattiin tuntikausi turhaan. Kaivannossa oli kolmisenkymmentä lastattua venettä tuulta pitämässä; pahainen mökki oli ainoa ihmisasunto rannalla. Ärjänselällä kuljettiin pienen, vedestä jyrkästi kohoavan luodon sivu, jota isäntämme sanoi "pirun takaksi" nimitettävän ja josta hän kertoi Kajaanin linnan rakentamiseen liittyvän tarinan; mutta se ei mahtanut mielestäni suurenarvoinen olla, koska en sitä enää tarkkaan muista. Nevosenniemestä Paltanselälle lähtiessämme oli tuuli jo jotenkin laantunut, ja siinä tuli parikymmentä venettä vastaan, soutaen länteen päin raskaita tervojansa, joista kovin halpa hinta nykyään oli saatavana. — Oulujärvi on kaunis järvi, paikoin saarekas, paikoin laajoiksi seliksi leviävä; korkeita vaaroja näkyy sen ympäriltä, joista mainittakoon Kivesvaara eli -vaarat pohjoisessa. Mutta tulvaveden valitetaan tekevän paljon vahinkoa.

Paltaniemellä laskettiin Hövelön rantaan, koska matkakumppalini tahtoi tavata talon nuorta herraa, hyvää tuttavaansa. Minä kun olin aivan tuntematon talon muulle perheelle paitsi isännälle, jonka tiesin olevan poissa kotoa — Oulussa olin juuri tavannut hänet matkalla Lappiin —, olisin kernaasti jatkanut matkaa veneessä Kajaaniin asti, etten vieraille ihmisille tulisi vaivaksi, mutta kun kerran olimme rantaan päässeet, eivät hyväntahtoisuudessaan laskeneet minua pois, vaan pakottivat jäämään taloon. Tässä erosimme saattajistamme, jotka kulkivat yhä edelleen, vaadittuaan järven poikki tuonnista "jonkun markan" ja saatuaan kolme, joka ei suinkaan ollut kallis kuuden penikulman matkasta. 

 

Hövelössä meitä kestittiin ja pidettiin jos kuinka hyvänä ja viivyimme siellä huomispäivän puoliseen asti, mutta minulla kun oli vähän yksityisiä asioita Kajaanissa toimitettavia, lähdin silloin edeltäpäin maitse ajamaan kaupunkiin, jättäen kumppalini toisten seurassa jälestäpäin veneellä tulemaan; samana päivänä oli näet isot pidot ja nimipäivänvietot Polvilassa, ulkopuolella kaupunkiapa niihin oli Paltamostakin lähtijöitä. Matkallani pistäysin sivumennen Paltamon kirkkoa katselemassa, jota pitäjän nuori, kohtelias lukkari oli hyvin valmis näyttelemään. Kirkko on merkillinen runsaslukuisten seinä- ja kattomaalaustensa vuoksi, ja sisään astuessa tuo kuvien paljous teki oudon, vaikk'ei suinkaan vastenmielisen vaikutuksen silmään — tämäntapaisessa kirkossa en pitkään aikaan ollut käynyt. Mikä taiteellinen arvo noilla kuvilla voinee olla, en pysty sanomaan, mutta syrjäiselle maaseutukirkolle ne kieltämättä ovat kaunistuksena pidettävät sekä soveliaampina mieltä ylentämään kuin alastomat seinät. - 

 

Lähellä Kajaania tavattuani kaksi karjalaista, jotka tyhjin laukuin palasivat kotia Vuokkiniemen puoleen, saavuin hyvissä ajoin iltapäivällä kaupunkiin, toimitin asiani ja rupesin kumppaleita odottamaan, jotka viimein saapuivatkin. Kuusihenkisenä joukkona, jossa oli sekä mies- että naisväkeä, lähdettiin sitten astumaan sitä neljänneksen pituista metsätietä, joka vie Kajaanista pitkin jokivartta Polvilaan, ja joka tie sen puolesta ansaitsee mainitsemista, että Lönnrot aikoinaan monet kerrat on sitä astunut, sillä piirilääkärinä Kajaanissa ollessaan hän asui Polvilassa. Kun tulimme tien päähän, sen pienen lahden länsirantaan, jonka toisella puolella Polvila on, huomasimme, ettemme olleetkaan niin odottamattomia vieraita kuin olimme luulleet; rannalla oli näet vene ja soutajat meitä varten valmiina. Tähän arvoitukseen sain sittemmin selityksen: kyytimieheni Paltaniemeltä, jonka lähetin "pitkän mäen" alta edeltäpäin kaupunkiin, oli jotenkuten saanut tietää nimeni ja kertonut tulostani kestikievarin emännälle, rouva Svedlinille, ja hänen mielestään tämä uutinen taas oli ollut kovin tärkeä salassa pidettäväksi, niin että hämärä huhu tulostamme yht'äkkiä oli ennättänyt Polvilaan asti. 

 

Täällä, johon Kajaanin koko seurapiiri oli kokoontunut, otti isäntäväki meidät erinomaisen ystävällisesti vastaan. Talosta kuului iloinen soitto, siellä tanssittiin paraikaa, ja tuota pikaa kaikki viisi kumppaliani olivat kadonneet tanssin vilinään; minä jäin ulommaiseen huoneeseen tapailemaan vanhoja tuttuja, jotka vielä jaksoivat minua muistella siitä ajasta, jolloin kotini oli Kajaanissa — josta jo oli 20 vuotta. Polvila on sievällä paikalla Rehjänselän etelärannalla; sitä sopii jokaisen suomalaisen muistaa, sillä siinä on suurin osa Kalevalaa kokoon kirjoitettu. Kesäillan ihanuus levitteli suloansa maille, ja kesken puhetta ja leikkiä oli huomaamatta sydänyö käsissä; kun oli käyty kartanolla runsaasti varustetussa illallispöydässä, saatiin ruveta paluumatkaa miettimään. Paitsi maamatkaa oli toinenkin tie nyt tarjona, nim. veneellä jokea pitkin, jolloin kuitenkin Petäisen ja Kuurnan kosket oli laskettava Viskaali V., vanha koskimies — ja tanssimies myöskin, sillä 60:sta vuodestansa huolimatta hän oli koko illan johtanut tanssia — aikoi pelkäämättä kulkea vaimonpuolinensa omalla veneellä alas, mutta muita rannalle keräytyviä näytti matka arveluttavan, vaikka nuori isäntä, kauppias Kaarle B., jätti vierastensa käytettäväksi kaksi tervavenettä ja miehiä, jotka joka päivä olivat kaupungissa kulkeneet. Sokea maanmittari Kaarle R. kysäisi silloin venemiehiltä, osasivatko he laskea, ja saatuansa heiltä varman vakuutuksen sanoi ääneen: "Minä lähden veneessä, koska tuo mies niin vissisti sanoo saattavansa laskea", ja niin talututti itsensä alas. Hänen esimerkkinsä rohkaisi toisia sen verran, että noin 30 henkeä oli äkkiä veneissä, mutta muut lähtivät maitse. Leikkiä lyöden kuljettiin sitten joutuisaan ja vahingoittumatta kaupunkiin.

Vaasasta Kauhavalle 1886

Kansan Lehdessä 19.8.1886 julkaistu Jussin Kirje Kyösti-veikolle sisältää matkakuvauksen:

Olimme kolme viisasta miestä, jotka kesäkuun loppupuolella johdimme kulkumme Vaasasta itäänpäin. Ensin läksimme kuorskuvalla höyryhevosella Seinäjoelle ja sieltä me matkustimme jalkapatikassa eli "apostolein hevosilla" Nurmon ja Lapuan kautta Kauhavalle. Mainittavia seikkoja ei tapahtunut matkalla. Pienet paimenpojat rautatien vierestä nyykäyttivät kummastellen, mutta tyytyväisesti päätänsä vastaukseksi, kun me vaunuikkunoista tervehdimme heitä. Muuten emme paljoa kerjenneet nähdä rautatiematkalla. 

Mutta jalkamatkalla sitävastoin oli meillä hyvä tilaisuus katsella peltoja, vainioita ja niittyjä. Kaikki näytti kauniilta — niin kauniilta, kuin tuonto näyttää ainoastaan Suomen ihanana kesäaikana. Lauhkea länsituuli hyväili meitä, laululintujen säveleet viehättivät meitä, auringon suudelmat lämmittivät, aamukaste vilpoitti. 

Kun näin Lapuan ison ja komean kirkonkylän, lensivät ajatukseni takaisin siihen aikaan, jolloin täällä kaksi vihollista taisteli toinen toistaan vastaan. Tämä oli siis se paikka, jossa tuo verinen tappelu tapahtui heinäkuun 14 p:nä 1808; von Döbeln porilaisineen valloitti silloin tämän Isonkylän, ja venäläisen sotajoukon, jonka jääkärii lymysivät ruispelloissa ja kaatoivat monta urhollista miestä, täytyi peräytyä Liuhtarin kylää kohden, joka sytytettiin palamaan. — Mutta satis de hoc." 

Kauhavalla ollessani koetin tutkia kaikkia sen oloja ja kohtia. Maanviljelys on mielestäni yleensä hyvällä kannalla. Moni talonpoika käyttää jo uudemmanaikaisia maanviljelystyökaluja, esim. niittokoneita. Suoviljelykset ovat täälläkin muuttaneet ja muuttavat vähitellen laajat nevat viljaviksi pelloiksi. — Metsät ovat hyvin kulutetut. — Mitä niittyjen hoitoon tulee, niin sitä ei myöskään sovi moittia; päinvastorn sitä harjoitetaan innokkaasti. Kaikkialla pitäjässä koetetaan edistää niittyjen heinänkasvua kylvysiemenillä. 

Kävin katsomassa höyrymyllyä Pernaan kylässä. Siellä sahattiin lautoja jauhettiin jauhoja ja — tehtiin voita. Siinä on, näet, myöskin meijeri eli maitotalo, jossa oli suuri liike. Hevosia tuli, hevosia meni, tuoden maitoa ja vieden sitä kermottuna takaisin. Sanottiin, että monena päivänä sinne oli viety kolmetoistasataa kannua. — Paitsi tätä meijeriä on Kauhavalla kaksi toista tekeillä. 

Kauhavan vanhaa kirkkoa korjataan tällä haavaa aikalailla. Lehteriä on siihen rakennettu: sitä maalataan ja kullataan j. n. e. Urkuja vielä kyllä tarvittaisiin. Kirkon kaksi kelloa ovat, niiden ruotsalaisen päällekirjoituksen mukaan, valetut Tukholmassa „Cavhauan" seurakunnalle anno 1723, kaksi vuotta sen perästä, kun „Jumala antoi kuningas Friedrich'ille rauhan venäläisen kanssa." Olihan minulla tarkoitus kirjoittaa vielä kaikellaisista asioista ja muista matkoistani, mutta olkoon nyt tässä jo kyllä yhdeksi kerraksi. 

Huviretki Lappeenrannasta Imatralle kesällä 1878

Nimimerkki Tuomon kertoelma Sairaat "Betesdassa" käsittelee kesäistä oleskelua Lappeenrannan kylpylaitoksessa.(*)

Kun aika milloin myönsi tehtiin huviretkiä ulos kaupungista, milloin johonkin Saiman saareen, milloin Saiman kanavalle, milloin Imatralle ja milloin minnekin. Tätä tarkoitusta varten oli rannassa pienoinen höyrypursi, joka muutaman markan maksusta tunnilta teki säännöttömiä matkoja minne haluttiin. Mutta kun purteen mahtui ainoastaan kymmenkunta henkeä erällä, oli tavallisesti kiista kuka matkue ensiksi purren sai kyyditsijäkseen. Jalkamatkustusten tavallinen määrä oli Tyysterniemi, eräs ihänä luonnon puisto kaupungin läntisellä sivulla, palan matkaa kaupungista.

Eräänä tyynenä heinäkuun päivänä nähtiin tuo mainittu höyrypursi kiitävän Saimaan rantaa pitkin Saimaan kanavalle päin. Purresta kuului iloinen laulu yhdistetystä mies- ja nais-äänisestä laulaja-kuorosta. Nyt juuri lauloivat he "Juokse porosein", jonka raitis sävel tyyneltä järveltä kuului ihmeen ihanalta ja herätti uteliaisuutta ja ihailua rannalle jäänneissä.

Naiset kerääntyivät kylpyhuoneen rannan puolisella palkongille ja puhelivat kuiskuttelemalla toistensa korvaan, kunnes pursi oli jo laulajineen kadonnut katselijain näkymöltä niemen täa.

Pian oltiin Saimaan kanavan suulla, vaan pursi ei poikennutkaan sinne. Se jatkoi matkaansa Imatralle.

Ilma oli kaikenpäivää tyyni ja Saimaan pinta kuin kuvastin, jossa lehtevät rannikot peilailivat itseään ja kuvasivat sinisen taivaslain kanssa toisen, vedenalaisen maailman. Vuoroin aukeni matkustajain eteen suuri sininen selkä, jonka etäisintä äärtä ei silmä eroittanut. Siellä pitivät paikoittain viriä uivat allit ja pinnalla pulskivat kalaparvet. Lahdelmain rannoilta kuului yksinäisiä vakavia virren säveliä tahi joku miellyttävä kansan laulu. Laululahja onkin karjalan kansan synnynnäinen ominaisuus. Istui hän veneessä, kuormansa päällä, rukkinsa ääressä tahi käyden jalkasin polkuaan, aina hän virittää virren aikansa kuluksi ja sen soidessa sujuu matka kuin hyvän toverin seurassa.

Pursi uiskenteli salmesta toiseen lehteväin rantain, kalliokarien ja ulappain ääriä. Laulu kaikui aina välin niin herttaisena kuin ainoastansa se tällaisessa luonnon suloisessa juhlatilassa ollessa saattoi tapahtua. [...]

Samalla viheksi höyrypursikin ikään kuin yhtyäkseen matkustajainsa iloon ja käänsi kokkansa rantaa kohten. Nyt oltiiu Saimaan kaakkoiskulmassa, jossa avaran Saimaan vesistön vedet katkaisevat vähän Salpausselän ja purkautuvat ensin monina pieninä putouksina ja sitte vihdoin hillimättömällä raivolla Imatran koskesta alas. Laiva ei pääse sitä neljää virstaa lähemmä, vaan on matkustajain jatkaminen matkaansa hevosella, jos sellaista on saatavissa tahi sen puutteessa jalkasin. Matkustajamme valitsivat mielisuosiolla jälkimäisen keinon.

Tavallisesti kuuluu Imatran kohina jo monen penikulman loitolle, erittäinkin aamuin ja illoin. vaan päiväsydämenä, kun ilma on kuuma, ei se kuulu varsin etäälle. Kuitenkin kuului se jo kohta rannalle noustua kuni humiseva tuuli etäisestä metsästä. Ja mitä likemmä koskea joudumme, sitä voimallisemmin alkaa sen jytinä kuulua. Tuntuu kuin maa liikahtelisi, vaan se lienee luuloa vaan.

Jo olemme kosken äyräällä. Sen oikean puolisella rinteellä on suuri, komea rakennus matkustajain varalta. Ja monta tuhatta ihmistä käykin vuosittain kaikista maailman maista katsomassa tätä pohjan valtiasta. Siirrymme sen kalliorinnettä alemma. Nyt jos tahdomme haastella, täytyy täysin voimin huutaa kumppanin korvaan. Kallion perustukset vapisevat, ikään kuin pelkäisivät joka hetki vajoavansa maanalle tahi että Imatran hyrskyt tempaiseisivat heidät mukaansa. Me seisomme lumottuina katsellen niitä vesivuoria, jotka koskessa ajelevat takaa toinen toistansa ja näyttävät hirveällä vauhdilla syöksyvän toistensa hartioille, vajoten silman räpäyksessä sekä voitettu, että voittaja uuden takaa-ajajan alle. Tällainen on Imatra alkupuoleltansa.

(*) Satakunta 24.08.1878 no 34, 26.10.1878 no 43, 02.11.1878 no 44, 16.11.1878 no 46, 23.11.1878 no 47, 07.12.1878 no 49, 28.12.1878 no 52