Kauan suosittu Genoveva

Suomen Kuvalehdessä 21/1934 esitettiin tietokilpailukysymys "Milloin Genoveva ensi kerran julkaistiin suomeksi?" Nykyihminen tuskin osaisi kertoa mikä Genoveva on. En minä ainakaan.

Kasvatusopillisia
sanomia 5/1896

Wikipediasta luntaten Brabantin Genoveva oli päähenkilö tarinassa, jota on kerrottu viimeistään 1400-luvulla. Siitä tehtiin Saksassa 1700-luvun lopulta alkaen runoja, kirjoja ja näytelmiä. Suomessa Genovevana tunnettiin näistä ensisijaisesti Christoph von Schmidin Genovefa. Eine der schönsten und rührendsten Geschichten des Alterthums, neuerzählt für alle guten Menschen, besonders für Mütter und Kinder, joka ilmestyi vuonna 1810. Sen ruotsinnos oli myynnissä Turussa viimeistään vuoden 1839 lopulla (ÅU 27.11.1839).

Tietokilpailukysymyksen oikea vastaus oli 1847. Vuoden lopulla Antti Rädyn tekemää suomennosta markkinoitiin Helsingissä alaotsikolla "kertomus yhen jumalisen rouan viattomasta Kärsimisestä", mutta vuoden vaihduttua Porvoossa seurattiin saksan ja ruotsin mallia: "yksi niistä kaunimista ja liikuttavaisimmista muinoisen ajan kertomuksista" (HT 29.12.1847; BT 23.02.1848). Kymmenen vuotta myöhemmin markkinoille tuli myös liikuttavainen ja kaunis kertomus "Hurskaasta Genowewasta", mutta se ei saanut kaapattua merkittävää markkinaosuutta.

Sensuurin alainen suomenkielinen kirjallisuus oli vähäistä, joten Genoveva päätyi monien kirjastojen hyllyille. Parikkalasta todettiin, että "Suomen nykyinen tilasto, Suomen Historia, Genoveva, Roosa Tannenpurista, Suometar ja Kultala ovat pitäjänkirjaston paraita kirjoja (Suometar 4.5.1855). Viisi vuotta myöhemmin saman kirjaston luetuimmat kirjat olivat "Suomenmaan nykyinen tilasto, Genoneva, Kertomus Wilhelm Tellistä j. n. e." (SJS 22.3.1860). Piippolan pitäjänkirjaston ensimmäinen tunnettu lainaaja on Kaisa Tuomaala, joka otti luettavakseen Genovevan (OWS 17.2.1877). Viipurissa, jossa asiakkaat osasivat kysyä kirjastosta sanomalehdissä mainittuja uutuuksiakin, Genoveva oli edelleen luetuimpien kirjojen joukossa ja "erittäinkin näyttää olevan naisten suosima kirja" (Ilmarinen 11.5.1878). Kolmekymmentä vuotta ensimmäisen painoksen jälkeen: "Monen mielestä lienee semmoinen kirjallisuus, jommoiseen esim. mainittu Genoveva kuuluu, kovin vähäarvosta; mutta sellaisella kirjallisuudella on suuri arvo etenki senvuoksi, että kansa sitä jamatessansa oppii paremmin sisältä lukemaan ja mielistyy vähitellen muuhunki kirjallisuuteen. " (Päijänne 5.3.1878)

Anekdootti Satakunnasta viittaa siihen, että Genoveva siirtyi eteenpäin myös kertomaperinteenä.

Eräs vaimo Porissa intti, että Genoveva muka olisi asunut Koiviston kartanossa Ulvilassa, kuten hänen vanhempansa olivat kertoneet ja itse nähneet. — Kun sitten kysyttiin vaimolta: mihin paikkaan Genoveva pakeni, kertoi hän sen olleen "Luodossa", joka kuuluu Saaren kartanoon. Vaikka toiset sanoivat, ettei tämä kertomus ole Suomessa tapahtunutkaan, ei edes tällä vuosisadalla, intti hän vaan vastaan, pysyen entisessä väitteessään.(Satakunta 28.04.1886) 

Vuonna 1888 Rädyn suomennoksesta otettiin viides painos, jonka ilmoitettiin olevan "kahdestoista tuhannes". Joku aiempi painos oli tuttu vuonna 1861 syntyneelle Juhani Aholle, joka kirjoitti julkaistussa kirjassaan Muistatko? (1920)

Muistatko — muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun käsissäni ja joka myöskin kului meidän lastemme käsissä. Sinä löysit sen kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siinä polvillasi niillä sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi pojille uudestaan ja aina uudestaan, sillä he eivät uupuneet sitä kuuntelemasta, ja olivat siitä yhtä ihastuneita ja järkytettyjä kuin minä ja siskoni lapsuudessamme. Löysin sen nyt taas siitä samasta vasusta ja minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.

Vuonna 1908
ilmestyneen
lyhennelmän kansi 

Samoihin aikoihin Genoveva herätti myös vuonna 1892 syntyneen Tyyni Tuulion muistoja.

Kymmenpenikulmaisen koulumatkan varrella oli majatalo, johon miltei säännöllisesti yövyttiin. Majatalossa oli peräkamari, jonka pyöreällä nurkkapöydällä, valkoisen »salveetin« päällä, virsikirjan ja katkismuksen välissä oli pieni kirja, jonka kannet kiilsivät likaista mustuuttaan, niin että niistä tuskin saattoi erottaa polvistuvan naisen kuvaa. Tuo pieni likainen kirja veti puoleensa voimakkaasti. Pitkasta ajosta turtunut, hytisevä pikku matkamies vaipui heti ihmeellisiin maailmoihin. Hänen sydän juuriaan värisytti Hintsin ja Kuntsin miekka, joka välähteli kuutamossa, hän oli syvästi kiitollinen naarashirven maidosta, seurasi pienen Mertsin askeleita erämaassa ja itki vuolaita kyyneleitä, kun Siprikreivi taas löysi armaan Genovevansa. Aika oli vain liian lyhyt, ja »Genoveva« tuli tuskin koskaan luetuksi järjestyksessä kannesta kanteen. (Kotiliesi 4/1923) 

 

Tuulion teksti markkinoi vuonna 1922 otettua uutta Genovevan painosta, jonka teksti on luettavissa Project Gutenbergilla. Viisi vuotta myöhemmin kirjoittanut Lauri Aho ei ollut tietävinään uusista painoksista vaan selaillen pienehköä, tummunutta ja kulunutta kirjaa, jonka kannen kuvasta ei saa selkoa, hän pohti Genovevan asemaa jazzin soidessa.

Ajan romanttiset unelmat eivät kulje enää Simmerin linnaan eikä mielikuvitus yritä ratkaista Pyhän Genovevan mysteerioita. Ne lentävät nyt Lindberghin mukana Atlantin yli tai kietoutuvat niihin salaperäisiin aaltoihin, jotka radiovastaanottajaan tuovat vuoroin Lingon orkesterin säveleitä ja karjanhoidollisia esitelmiä. (US 15.1.1928)

Samasta radiosta kuitenkin vielä kuultiin Genovevan näytelmäversio, Schaumannin ooppera Genoveva sekä ruotsalaisen Natanal Bergin ooppera. Aho olisi voinut myös mainita sen, että vuonna 1908 ainakin Helsingissä ja Tampereella esitettiin ranskalaista elokuvaa, joka on nykyään nähtävissä YouTubessa. 

Genoveva. Liikuttava murhenäytelmä vanhan tunnetun Genoveva-tarun mukaan. Sotaan lähtiessään jätti miehensä Genovevan huonon voudin huostaan. Hänet viedään pikku lapsensa kanssa metsään, jossa viettää useita vuosia surullista elämää, kunnes hänen miehensä sattumalta löytää hänet ja vie rakkaansa kotisan. Voudin rangaistus. Genovevan kuolema.

Tätä erinomaisen kaunista kuvaa ovat sekä vanhat että nuoret kaikkialla ihastuksella katsoneet. (Aamulehti 15.12.1908)

Niin, ja Apu alkoi numerossaan 1/1939 julkaista jatkokertomuksena kirjan painosta vuodelta 1850. Mutta sotaa tarina ei kestänyt?

Puutarhurimestari Anders Norman

Tekstissä Oliko Esplanadilla vasikkahaka? mainitsin aivan Espoon tullin vieressä sijainnen Goveniuksen puutarhan, joka on esiintynyt myös tekstissä Pormestarin tyttären elämä. Rippikirjoja jälleen selatessani huomasin, että tämän puutarhan yksi puutarhuri mahdollisesti tunnetaan ja on erinomainen esimerkki puutarhureille tyypillisestä liikkuvuudesta.

Helsingille poikkeuksellisen maantieteellisessä järjestyksessä olevassa rippikirjan 1785-1794 sivulla 90 Goviniuksen kanssa on puutarhamestari Anders Norman (s. 1762), vaimonsa Catharina Wålström (s. 1762) sekä lapsensa Carl Magnus (s. 1786), Johan Petter (s. 1787), Anders (s. 1789) ja Brita Caisa (s. 1791). Helsingissä perheeseen syntyivät Gustaf 23.1.1793 ja Gustava Maria 5.5.1794. 

KA. Porvoon srk arkisto

Helmikuussa 1796 perhe muutti Porvooseen, mutta jatkoi jo samana vuonna kohti Hämeenlinnaa (RK Hki 1795-1805, 186; Porvoo 1792–1802, 222). Porvoossa Kiialan kartanosta oli ehditty viedä Porvooseen kasteelle 26.7.1796 syntynyt Adolph. Hämeenlinnassa syntyivät Hedvig Elisabet 20.9.1797 ja Fredrica Wilhelmina 20.1.1800. Kaupunkiseurakunnan kastettujen lista ei anna viitettä Anders Normanin työpaikasta.

Vuonna 1801 perhe muutti Espoon Träskändaan, jossa syntyivät Lars Henrik 17.1.1802 ja Catharina Carolina  8.7.1804 ennenkuin lähdettiin vuonna 1804 Forsbyn ruukille (RK Espoo 1801–1805, 368). Andersin leski ja nuorin tytär muuttivat vuonna 1810 Porvooseen (LK Porvoo 1803–1817, 222).

En siis muutaman tunnin tutkinnalla löytänyt Andersin ja Catharinan avioliittoa, ensimmäisten lastensa syntymäpaikkoja enkä Andersin kuolinpaikkaa ja aikaa. Lastensa myöhempi elämä vaikutti myös melko liikkuvalta Familysearchin tarjoamien osumien perusteella.

Luota, mutta tarkista

Viime vuonna kulutin aivan liian monta sataa tuntia Yhdysvaltain poliittista tilannetta seuratessa. Pitäydyin tarkastelukulmaan, jossa epäsäännöllisen säännöllisesti todettiin "kaiken pahan" alkaneen Ronald Reaganista. Mikä vastasi aiempaa mielipidettäni miehestä.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin (vaikka tätä on vaikea uskoa nykyisestä hallinnosta). Wikipedia nimittäin kertoi, että Reagan toi länsimaiden tietouteen venäläisen sanonnan muodossa "Trust, but verify". Kyseinen ilmaisu tuli mieleeni, kun prosessoin Aili Salli Ahde-Kjäldmanin hienosta muistelmasta Kotini vuosisadan lopun Helsingissä (1964) blogitekstejä. Ahde-Kjäldman muistaa hämmästyttävän paljon lapuudestaan, enkä pitänyt mahdottomana, että hän olisi myöhemmän kuulemansa perusteella tiennyt myös ensimmäisen osoitteensa, jossa hän syntyi tammikuussa 1892.

Kirjaan päätynyt muistitietonsa oli:

Minä synnyin Helsingin kaupungissa talossa n:o 24 Antinkadun (nykyisen Lönnrotinkadun) varrella puurakennuksessa pihan perällä. Se oli perheemme silloinen koti. [...] Pieni puutalo pihan perällä oli nk. vinkkelirakennus, jossa sisäkulmaa leikkasi viistottu seinäpinta. [...] Talon omisti nimittäin ajuri Liljeberg, ja hänellä oli sekä "landoo" että "sufletti" tavallisten vuokra-ajurinrattaiden ja kuormarattaiden lisäksi. (s. 8, 9, 11)

Luotettavuutta lisää se, että teksti jatkuu "Mikä minua tässä pihassa myöhemmin siellä käydessäni eniten ihastutti, oli ikkunan edessä kasvava suuri tuuhea puu."

Oikea katunumero oli kuitenkin unohtunut tai muuntunut kirjan toimitustyössä. Henkikirjojen perusteella (KA U:114:456, U:118:508, U:123:490, U:128:505, U:130:543) Ahteen perhe asui vuosina 1889-1893 Antinkatu 31:ssä, jonka tosiaan omisti ajuri Karl Teodor Liljeberg (s. 1858). Helsingin kaupunginmuseolla on tontin puisesta päärakennuksesta Uno Heikkisen maalaus vuodelta 1954 eli esimerkiksi opiskellessaan kadun päässä sijainneessa Teknillisessä korkeakoulussa Aili Salli Ahde-Kjäldman on kulkenut synnyinkotinsa ohi satoja kertoja.  

Mestarihiihtäjä Miina Huttunen

Savitaipaleen Hyrkkälän nuorisoseuran hiihtokilpailuissa kevättalvella 1911 Miina Huttunen jäi neljänneksi naisten kahden kilometrin sarjassa (Itä-Suomen sanomat 9.3.1911). Vuotta myöhemmin Kaskeinkylän nuorisoseuran järjestämässä hiihtokilpailussa Savitaipaleella Miina Huttunen jäi kolmen sekunnin erolla toiseksi tyttöjen 3 kilometrin kilpailussa (Itä-Suomen Sanomat 29.2.1912). Seuaavana talvena Lemin nuorisoseuran naisten 5 kilometrin kisassa oli vain kaksi osallistujaa ja Miina Huttunen voitti ajalla 26:53.(Itä-Suomen Sanomat 8.2.1913). Toisessa nuorisoseuran kilpailussa hän voitti ajalla 24:25 ja jäi toiseksi kolmen kilometrin matkalla (Itä-Suomen sanomat 8.3.1913). Seuraavissa kisoissa hän voitti 5 kilometrin matkan ajalla 22:47 (Itä-Suomen sanomat 18.3.1913). 

Ensimmäisen Suomen mestaruutensa 5 kilometrin matkalla Miina Huttunen sai maaliskuussa 1916  "Hän survoi väellä ja voimalla heiluen kuin olisi ollut kysymyksessä kammeta kirnuus vaille 20 minuutissa." (Suomen urheilulehti 25/1916). "Voittajan puku oli näyte siitä, minkälainen naisen kilpailupuvun ei tule olla ja hänen hiihtotapansa oli liiaksi miehekäs. Mutta toiselta puolen ei saattanut olla ihmettelemättä lemitärtä hänen pursuavasta tarmostaan ja sisustaan." (US 20.3.1916). Tahto-museon FB:ssä jakama kuva näyttää siltä, kuin Huttunen olisi hiihtänyt hameetta, mutta urheilulehdessä julkaistu piirros viittaa sihen, että ongelmaksi koettiin liian lyhyt hame ja alushousujen näkyminen.  

Muistitiedon mukaan Huttunen hiisti ainakin yksissä kisoissa housuilla.

Housut veivät häneltä kerran Luumäellä kisavoiton. Naiset lähetettiin ensin lyhyemmälle lenkille ja miehet heidän peräänsä pitemmälle lenkille. Latujen risteyksessä toimitsija ohjasi housuasuisen Huttusen miesten reitille. (Lemin Eskojen sata vuotta)

Suomen Urheilulehdesn 25/1917 kuvassa Miina Huttusella on hame.

Parissa vuosikymmenessä pahastus unohtui ja Huttusen pukeutumista muisteltiin naisellisena:

Mitään vaihtelevaa naisellista leimaa eivät naisten hiihdot kylläkään kykene nykyisille kisoille antamaan. Samoja housuja kaikilla, ykstotinen maskuliininen leima joka radalla. Toista oli ennen, kun Elsa Kumpulainen paineli alpakkahameessaan ja Miina Huttunen huhki vaalenpunaisessa laamapaidassa! Jo kaukaa erotti, missä naisten hiihdoista oli kysymys. Collin huokasi kerran tämän asiantilan johdosta, että »panisivat edes tekoletin niskaansa heilumaan, että osaisi erottaa naiset miehistä ladullakin». (Uusi Suomi 3.3.1932)

Huttusen muisto jäi elämään, joten Lemillä käyneen

Haastattelijan päähän pälkähti tiedustella takavuosien tunnetun tasamaahiihtäjättären Miina Huttusen nykyisiä oltavia. 

- Kyllä hän siellä Huttulan puolessa kotitalossaan häärii ja pyörii. Hiihtoharrastukset ovat jo jääneet ja tilalle on tullut innostus karjaasiaan. Kun Miina oli aikaisemmin vain yksinomaan tasamaan lykkijä ei hän ole innostunut ollenkaan murtomaastoon.

Mainittakoon vielä, että Miina Huttusella on enemmän Suomen mestaruuksia kuin kenelläkään muulla hiihtäjättärellä. Kaikkiaan 4, joista viimeinen saavutettu vielä 1923. Lisäksi hänen tasamaalla saavuttamia ennätyksiään 3 km. 11,15,3, saavutettu Viipurissa 1921; 5 km. 19,03,5, saavutettu Lemillä 1923 ja 10 km. 49,06,5, myös Lemillä (?), saavutettu 1914, ei tähän mennessä liene alittanut kukaan hiihtäjätär. (Etelä-Saimaa 10.1.1937)

Mestarihiihtäjä Saimi Salmi

Suomen kuvalehdessä 8/1917 julkaistu piirros Oulunkylän hiihtokilpailuillan naisvoittajasta herätti uteliaisuuteni. Hän oli astunut julkisuuteen jo kaksi vuotta aiemmin Lahden Suomen mestaruuskisoissa maaliskuussa 1915:

Naiset kilpailivat 5 km matkalla. Siinä ei muodostunut mitään pääottelua ensi ja toisesta sijasta, sillä Matti Harju oli tuonut kilpailupaikalle neitosen, joka hiihti heti alusta asti omia teitään. Saimi Salmi H:gin piiriin kuuluvasta Korvenpojat-seurasta hiihti niin voimakkaasti ja kestävästi kuin mieshiihtäjä ainakin. Edullisesti käytti hän hyväkseen sekä jalkojaan että käsiään ja erkani vakavana ja varmana muista. Aikansa 21 min. 49 sek. on uusi mestaruuskilpailujen ennätys.(Suomen Urheilulehti 24/1915)

Helsingin Sanomiin kirjoittaneen mukaan "Siinä naisessa oli sekä voimaa että kestävyyttä sekä tuota kilpailussa niin tarpeellista tyyneyttä, jota naisiltamme niin usein puuttuu. Hän voitti ehdottomasti. Kierros kierrokselta hän jätätti yhä enemmän ja enemmän kanssakilpailijoitaan..." (HS 8.3.1915)

Seuraavana vuonna Saimi Salmi voitti Helsingin piirin hiihtokilpailun. "Voimakas, päättäväisen näköinen maalaisneito, joka hyvällä kelillä lykkii Jussi Niskan tavoin."(HS 21.2.1916) Suomen mestaruuskisoissa hän jäi kakkoseksi. Kultasijan saanut Miina Huttunen edusti Lemin Eskoja (HS 19. & 20.3.1916). "Mutta jos palkinto olisi ollut annettava hiihtotavasta ja yleisvaikutuksesta, niin ei olisi Saimi Salmen voittajaa löydetty. Voittajan puku oli näyte siitä, minkälainen naisen kilpailupuvun ei tule olla ja hänen hiihtotapansa oli liiaksi miehekäs." (US 20.3.1916). Huttusen vaateparsi ei Suomen urheilulehden 25/1916 kansikuvasta erotu, mutta voiman käyttö kylläkin.

US 12.2.1917

"Helsingin hiihto" -kisan naisten 3 kilometrin matkan Saimi Salmi voitti ylivoimaisesti  ja pääsi Suomen Urheilulehden 20/1917 kanteen (yllä). Hän voitti myös Kotkan suurhiihdot jättäen Miina Huttusen toiselle sijalle (Etelä-Suomi 20.3.1917).

Vuoden 1918 alussa ei hiihdetty kilpaa, mutta helmikuussa 1920 Saimi Salmi osallistui kansallisiin hiihtokilpailuihin Suomen ennätyksen haltijana  (Aamulehti 21.2.1920). Suomen mestaruuskisoissa hän "saapui maaliin ensimmäisenä työnnellen voimakkaasti ja kauniisti" (Suomen sosiaalidemokraatti 11.3.1920) Seuraavana talvena hän voitti Työväen talviurheilupäivän naisten hiihdon (Suomen sosiaalidemokraatti 7.2.1921). Seuraavien vuosienkin tuloslistoissa hän on ensimmäisenä (Suomen sosialidemokraatti 13.2.1922 & 23.3.1923 & 20.2.1924).

Vuonna 1934 nuoren hiihtäjätytön toivottiin seuraavan "Saimi Salmen ja Selma Sundqvistin kunniakkaita jälkiä ja hoivata heidän arvokasta nurmijärveläistä hiihtäjälaatuaan" (Uusmaan kunnallislehti 16.3.1934).

Helsingin Kuvalehti 9/1917

Näkönsä uudelleen saanut Jöran

Ranskalainen Gazette de France julkaisi etusivullaan 31.8.1770 Tukholmassa 10.8.1770 päivätyn uutiskirjeen, jonka vihoviimeisillä kerrotaan, että Turusta oli kuultu Grelssonista, joka kuoli 112-vuotiaana. 

Etunimettömän Grelssonin etsintä voisi olla haastavaa, mutta väitöskirjani Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791 aineistossa on leike Inrikes Tidningarista 2.8.1770, jossa Kemiöstä kerrotaan Taalintehtaan ruukin Jöran Grelssonista, joka oli 18.5.1770 kuollut 110 vuoden ja 10 kuukauden iässä. Iän heitosta huolimatta kyse lienee samasta miehestä. Inrikes Tidningariin kirjoittanut tiesi Jöranin oilleen naimisissa kahdesti ja saaneen 10 lasta. Hänellä oli ollut läpi elämän hyvä terveys, niin kuin näissä teksteissä usein kerrotaan. Erikoisempaa on se, että Jöran oli ollut 12 vuotta sokeana, mutta saanut viimeisenä elinvuotenaan näkökykyä takaisin. 

Kuolemaansa edeltäneinä vuosina Jöran Grelsson on merkitty Dragsfärdin rippikirjaan (1746-1763, 104) syntymävuodella 1661 Petter Söderbergin (s. 1720) isäksi. Jöran oli todennäköisesti itsekin ollut ruukilla töissä ja vanhentunut jossain muutossa. Jos sivu vastaa todellisuutta Jöranilla oli viimeisinä vuosinaan ympärillään lapsenlapset Brita (s.10.12.1747), Carin (s. 12.1.1749), Gustaf (s. 5.6.1753), Maria (s. 20.7.1758), Lisa (s. 24.8.1759 ), Helena (s. 6.12.1764) ja Anna (s. 22.11.1767). 

Taulukoinnissa hukatut tiedot

Aivan sattumalta huomasin, että Helsingin henkikirjasta vuodelle 1806 (KA 8529) on digitoitu myös kaupunkilaisten alkuperäiset ilmoitukset. Ne ovat samassa järjestyksessä kuin henkikirjan nimet, joten vertailu on melko helppoa, mutta Digihakemistoon kannatti tietenkin samalla merkata nimiä, kun paikansin tutkimukselleni merkityksellisiä henkilöitä. Samalla huomasin, miten kaupunkilaisten ilmoittama tieto ei ollut kokonaisuudessaan päätynyt henkikirjaan. Tietenkään. 

Erikoisemmasta päästä oli talovuokran selostus (s. 151)

Täysin ylimääräistä tietoa oli myös Johan Schildtin poikien koulunkäynti (s. 178).

Johan Otto Procopeaus oli listannut koko taloutensa syntymävuodet, mutta henkikirjaan ei merkitty edes omia etunimiään (s. 158). Etunimensä menetti myös esimerkiksi Hedvig Brigitta Trolle (s. 252).

Ylellisyysverot oli taulukoitu, mutta alkuperäisestä ilmoituksesta saattoi selvitä kuka taloudessa tupakoi tai käytti silkkiä. Ja koiran koko ja väri (s. 237).