Paavon 96 vuotta

Pitkäikäisten tarkistussarjan jatkoksi väitöskirjani Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791 aineistoa eli leike Inrikes Tidningarista 23.11.1780.

Mäntyharjusta kerrottiin Påhl Larsson Kåutturin kuolleen 96:tena elinvuotenaan. Hänen tiedettiin syntyneen 24.1.1685 ja hautajaiset pidettiin 23.3.1780. Jostain syystä kirjoitusinto syttyi vasta lokakuussa, jolloin tiedettiin että Påhl oli solminut 68 vuotta kestäneen avioliittonsa Valborg Mattsdotterin kanssa vuoden 1708 tienoilla. He olivat saaneet 13 lasta, joista oli Påhlin kuollessa elossa vain kolme tytärtä. Heistä vanhimmilla oli jo lapsenlapsia, joten Påhlilla oli jälkeläisiä neljännessä polvessa.

Kirjoittaja pystyi myös kertomaan, genren sääntöjä noudattaen, että Påhl oli elinaikanaan ollut sairaana vain kerran, kun hän vuonna 1742 oli maannut 15 viikkoa pahassa kuumeessa. Vielä kolme päivää ennen kuolemaansa hän oli liikkeellä ja työnteossa. Joitakin minuutteja ennen kuolemaansa hän meni yksinään eli ilman apua saunaan, mutta ei jaksanut peseytyä. Sänkyynsä autettuna hän kuoli kuin loppuun palanut kynttilä.

Paavo Lassenpoika Koutturin Geni-profiilissa ei ole 13 lasta ja vaimon nimi on Liisa. Lähteissä ei ole täyttä listaa rippikirjoista, mutta hain esiin "tuoreimman", jossa Påhl Pylkkäisellä on samat elinvuodet kuin lehtijutussa ja vaimonsa on selvästi Lisa (s. 1695, k. 1776), jonka kuolinvuosi sopii sanomalehdessä ajoitettuun avioliittoon.

Sanomalehtitietoihin sopii myös se, että Geniin kerätyssä perheessä on kolme tytärtä, jotka olivat isänsä kuollessa elossa: Anna (~1719-1795), Maria (1720-1799) ja Valpuri (~1736-1783). Eväät Paavon elämän alkuosan tarkistamiseen jäävät kuitenkin vähäisiksi.

Helsingissä jouluksi myydyt tavarat vuoden 1900 tienoilla

Helmi Biesen piirros, Joulurauha 1899. HKM

Ruotsinkielisten vähittäiskauppiaiden lehden Köpmannen joulukuun 1935 numerossa päästettiin helsinkiläiset kauppiaat Axel Manelius ja Emil Tötterman muistelemaan vuosisadan vaihteen joulujen kaupankäyntiä.

Ensimmäisenä ja tärkeimpänä he mainitsivat kuivatun kalan. Sen käsittelyyn oli kaakeliuuneilla lämmitetyissä kodeissa koivuntuhkaa. Toinen menekkituote olivat jauhot, sillä jouluksi leivottiin kodeissa. Kahvin menekin kauppiaat muistivat myöhempää pienempänä ja sen jatkeena oli suosittua käyttää kotona paahdettua sikuria, joka tuotiin Venäjältä samoin kuin paljolti jauhot. Tuontitavaraa Venäjältä olivat myös Krimin sinappi(?)omenat, viinirypäleet, karamellit, herneet, makaronit ja kidesokeri, jota tosin pidettiin heikkolaatuisena.

Ruotsinkielissä ilmoituksissa krimiläisten omenoiden lajikkeita olivat esimerkiksi senaps, Safran ja Kandil (Helsingfors-Posten 22.12.1905), mutta en löytänyt selvyyttä siihen, oliko ensimmäisellä jotain tekemistä sinapin kanssa. Sen sijaan opin, että

Hedelmän viljelys Krimin saarennolla. Syksyn tullessa saapuu hedelmän-ostajia Krimin puutarhoihin. Erittäin haluttuja ovat omenat, joita vuosittain sadat tuhannet puudat lähetetään pohjoiseen. Tänä vuonna, kuten muinakin vuosina, juoksevat ostajat yhdestä puutarhasta toiseen, määräävät itse hinnat, katsomatta koskaan hedelmäin hyvyyteen tahi sadon määrään, ja rahan tarpeessa olevain hedelmän viljelijäin täytyy myöntyä siihen. vähääkään oikein järjestetyn velan saannin puute tuon runsaan, tärkeän ja siellä niin yleisen elinkeinon hyväksi panee Krimin puutarhan viljelijän täydellisesti riippuvaksi ostajasta, joka useimmiten antaa käsirahat tulevaa satoa varten jo keväällä juuri kun rahan puute siellä on tuntuvimpana. (Sanomia Turusta 2.11.1887)

Krimin omenoiden lisäksi Helsingissä oli myynnissä saksalaisia ​​Normen- ja Gravensteiner-omenoita sekä amerikkalaisia ​​Baldwin-omenoita, espanjalaisia ​​Almeria- ja Malaga-rypäleitä sekä italialaisia ​​appelsiineja. Myös banaaneja alkoi olla kaupoissa, mutta ne olivat yleensä epämiellyttävässä kunnossa ja ne houkuttelivat vain pientä määrää ostajia. Kuivatuista hedelmistä kauppiaat muistavat viikunoiden tulleen kauppoihin ennen taateleita. Vuosisadan vaihteen tullipolitiikka teki hilloista suhteellisen edullisia ja ne sopivat monen joulupöytään. 

Helposti unohtuva venäläinen varuskuntaväki oli kauppiaille tärkeä yleisö, jonka ostointo alkoi vasta joulun jälkeen, sillä juhlintansa osui suomalaisessa almanakassa tammikuun kuudenteen päivään.

Sadan vuoden takaisen joulun tavoittelu vuonna 1890

Nimettömäksi jääneen kirjoittajan pakina Mormors mormors jul för jämt hundra år sedan julkaistiin Wiborgsbladetissa 23. & 25.12.1890. Kirjoittajalla ei ollut käsissään äidinäidin äidinäidin päiväkirjaa, almanakkaa tai kirjettä vaan hän muotoili näkemyksensä vuoden 1790 tukholmalaisten sanomalehtien perusteella. Inrikes Tidningaria ei mainita, mutta silti lämmittää 1700-luvun media tutkijan sydäntä.

"Sadan vuoden kuluttua kaikki unohtuu", kirjoittaja aloittaa lainaten nimettömäksi jäävää runoilijaa ja näkee tarpeelliseksi muistuttaa erilaisista mukavuuksista, joita ei sata vuotta aiemmin ollut olemassa. Yksinkertaisimmassakin taloudessa asiat olivat nyt paremmin ja mukavammin kuin tuon ajan arvostetuimmassa kartanossa, jonka asujat eivät tunteneet lennätintä, puhelinta, rautatietä tai raitiovaunuja eivätkä petrolilamppua tai tulitikkuja. Tosin kirjoittaja oli Dagligt Allehandan mainoksesta löytänyt "Argent Hagé" -lampun, jonka hän epäilee mahdollisesti tarkoittaneen Argandin vuonna 1786 keksimää lamppua. 

Nimellä Argand ei Ruotsin digitoiduista sanomalehdistä löydy mitään ennen lokakuuta 1804, jolloin jo uutisoidaan Argandin lampun parannusta (Örebro Weckoblad 27.10.1804). "Argent Hagé" esiintymä on Dagligt Allehandassa jo 3.4.1780 eli sillä viitataan todennäköisemmin jonkinlaiseen hopeointiin, kuten kirjoittaja totesikin. Mikä tarkoittaa, että lamppu-uutuuksilla oli joku toinen nimi, sillä on vaikea uskoa, ettei niitä olisi sanomalehdissä mainittu.

Ennen jouluun pääsemistä kirjoittaja huomauttaa vielä, että "Nykyään ostamme useimmat ruoat valmiina kaupoista"! Kun taas "sata vuotta sitten kotirouva oli todellinen "kokki", koska maanviljelijän ja talouden välillä oli hyvin vähän välikäsiä. Kaikki piti tehdä kotona, ja kunnollisessa kodissa piti olla hyvin varusteltu kellari ja ruokakomero."

Kirjoittajan käsitys sai vahvistusta läpikäymistään joulukuun 1790 sanomalehdistä, sillä niiden ilmoituksista hän ei löytänyt muuta valmisruokaa kuin makkaroita, joista majatalot mainostivat erityisesti ryynimakkaroita. Tekstihakuni eivät osuneet joulukuuhun, vaan todistavat makkaranmyynnistä läpi talven.

• ... säjes hädanefter alla Onsdagar diverse sorter färsk och god Korf, jämwäl fås om Lördagarne god Köttkorf (DA 28.10.1775)
• ... alla Onsdagar färsk Grynkorf samt Lördagar färsk Köttkorf til köps (DA 22.10.1781)
• ... hålles hädanefter spisning hwarje afton med flere sorter mat samt flere sorter Grynkorf (DA 14.10.1784)
• ... försäljes Kittelwarm Russin- eller Grynkorf (DA 16.8.1788)

Kirjoittajan silmin Daglig Allehandan ilmoitussivut mahtuisivat  "pariin palstaan ​​nykyaikaisessa suuressa sanomalehdessä". Niiltä hän poimii mainoksia, joiden kuvitelee kiinnostaneen menneisyyden ihmisiä. Aivan kuten itsekin olen varmasti useammassa blogitekstissä tehnyt. 

Tavaralistojen toistamisen sijaan hyppään kuitenkin pakinan loppuun, jossa mainitaan vuoden 1772 painate. Siitä kirjoittaja on saanut käsityksen, että sata vuotta aiemmin "leikkejä oli enemmän ja niitä käytettiin laajemmin". Hän ei tunne kaikkia mainittuja leikkejä, mutta "joulupukin" ja "tähden" kanssa pojat lauloivat edelleen, vaikka tapa oli monissa paikoissa kadonnut.  

Ei se joulu silloin vielä tullut

Sakari Pälsin (1882-1965) kertomus Kun isäni sanoi että joulu on joulu vaan silloin kun on lipikalaa ja lipikala on lipikalaa vaan silloin kun on joulu (Lipeäkala 1932) kannattaa lukea kokonaan. Makupala:

Vaikkei se joulu silloin vielä tullut kun Peltolan- Eevan musta kana kaivoon kuoli, eikä se ollut silloin vielä likelläkään mutta sitten se oli jo likempänä kun tapettiin elukoita ja tapettiin lampaitakin ja niissä lampaissa oli niin mahdottomasti pitkät suolet että kun minä otin semmoisen suolen toisesta päästä kiinni ja juoksin sen toisen pään kanssa pakarinportaille niin sen suolen toinen pää oli vielä tallinvajassa kun se oli niin mahdottomasti pitkä suoli. Muttei semmoisilla suolilla ollut mitään virkaa kun ei niistä sopinut laittaa makkaroita niinkuin siansuolista laitettiin ja kovasti hyviä makkaroita lailettiinkin kun ensin jouluna laitettiin ryynimakkaroita ja sitten laskiaisena laitettiin verimakkaroita ja ne verimakkarat olivat mahdottomasti hyviä ja isoja ja rasvaisia ja ne polttivat suuta kun ne olivat niin mahdottomasti kuumia ja hyviä makkaroita.

Erinomasia luonnon tapauksia Suomessa

Vuonna 1802, 15 päivänä Joulukuussa tapahtui seuraava merkillinen luonnonihme Nerppiön pitäjässä ja Öfvermarkun kylässä, jonka erinomaisuutensa vuoksi pyydämme lukioillemme lyhyesti kertoa.

Tämän kylän läpitse kulkevasta joesta oli muutaman kiviheiton päässä kaivo tekeillä. Se oli jo 14 kyynärän syvyinen, mutta vettä ei ollut vielä herunut siihen. Pohja oli kuiva ja kova soran sekasesta savesta, mutta yhdessä kulmassa vähän pehmosempi. Isäntä ja kaksi muuta miestä, jotka olivat kaivossa, rupesivat kaivamaan pehmosemmasta kulmasta, luullen siinnä olevansa jo hyvinkin lähellä vettä, koska, sekä kaivossa että maan päälläkin, kuului kaivon pohjasta väkevä kohina kuin virran juoksu. Mutta kohina muuttui pian ryskinöiksi ja semmoisiksi paukauksiksi kuin pyssyn laukaukset, että miehet, jotka pelkäsivät veden äkkiä syöksevän kaivoon, pyysivät apua ylähältä, päästäksensä pian ylös. He eivät olleet vielä kaivosta varsin maalle ehtineet, ennen kuin kipenöitä, ja siinnä samassa tumman punanen valkean lieska leiskahteli kaivosta ylitse maanpinnan. Isompi lieska kesti 4 minuutin paikoilla, jonka perästä se itseksensä äkkiä sammui ja jätti sakean, kruutiita ja pahalta käryltä haisevan, sauhun peräänsä. Tunnin— Miehet turmeltuivat joka ainoa, eritoten yksi, jonka paloi niin pahasti toinen puoli kasvoja, kaula ja toinen käsivarsi, että hän siittä kauvan kitui.

Samallainen tapaus oli Joulukuussa, vuonna 1804, Isonkyrön pitäjässä ja Kylkkälän kylässä. Siellä syvensi mies vanhaa kaivoa pirttinsä vieressä kahdentoista kyynärän syvyydessä jälkeen puolenpäivän kello 4 aikoina, jonka tähden hänellä myös oli valkea kanssansa lyhdyssä. Äkkiä leimahti valkean liekki kautta kaivon, mutta siinnä samassa veti mies märät ja saviset riepunsa yli päänsä, ja saatiin myös siinnä tilassa vahingota kaivosta. Hän ei havannut mistä valkea tuli, mutta muutamat kaivon vierellä olevaiset sanoivat ensin kuulleensa kaivon pohjasta rätinän, ja sitte nähneensä maasta valkean leiskahtaneen; toiset sanoivat kanssa kuulleensa rätinän, mutta olivat sentään näkevänänsä lyhdystä valkean lähteneen. Tuokion takaa meni poikamainen mies, päresoitto kädessä, katsomaan kaivoon; mutta oitis, soittonsa kaivoon pistettyä, leimahti valkea silmillensä, aina 4 ja 5 sylen korkoselle. Mies parka paloi niin pahon, että hän siittä sairasti pari viikkoa. Koko yö kuultiin väkevä kohina kaivossa, niin että vasta kello 4 aikoina aamulla arvattiin mennä makaukselle, jolloin ei vielä kaivossa ollenkaan vettä havattu, mutta kello 5:deltä oli jo siinnä kaksi kyynärää liki parrasten vettä.

(Sanomia Turusta 4.2.1851)

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1880

 Ny illustrerad tidningin vuosikertojen 1878 ja 1879 hakemistoissa Suomi on näkymättömissä. Vuoden 1880 numerossa palataan kestosuosikkiin eli Viipurin linnaan.

Numerossa 11 on näkymä Bogskärin majakalle.

Huhtikuun alussa numerossa 14 sai tilaa vielä Helsingissä järjestetty luistelukilpailu, mutta loppuvuodesta näkymiä Suomeen ei enää ollut.

Taneli Rouvinen, mainio mies

Kyläkirjaston kuvalehdessä 1/1883 julkaistussa artikkelissa on toimituksen nariseva alaviite "Olisimme olleet hyvin kiitolliset tämän kirjoittajalle, jos hän olisi voinut saattaa meidät tilaisuuteen kaunistamaan kirjotusta R...n kuvalla. Mutta R:sta ei liene koskaan valokuvaa otettu. - Tervetulleita ovat Kyläkirjaston Kuvalehteen kirjoitukset kunnon miehistä, mitä säätyä ovatkin olleet, varsinkin jos valokuva kirjoitusta seuraa." Ylenmääräisesti näitä ei julkaistu, joten kierrätän L S-o:n hienon tekstin sellaisenaan.

Mainioita miehiä muistaa jälki-maailma heidän kuoltuansakin. Vaan niitä, jotka elävät kansansa keskuudessa ja vaikuttavat omalla pienellä alallansa, niitä harvat muistavat, kun he kerran kuolevat, vaikka varmaan moni heistäkin ansaitsisi jonkinlaista jälkimainetta. Semmoinen mies oli Taneli Rouvinenkin.

Hän syntyi Kiteen kirkon kylässä v. 1802 isossa Maunulan talossa. Oli 16-vuotias, kun joutui palvelukseen Ilomantsiin kruununvouti Hjerpelle. Tuttavansa olivat tosin kieltäneet häntä ottamasta palvelusta mainitun voudin luona, syystä, että tämä oli tunnettu pikaiseksi luonnoltansa. Mutta R., ollen aina sanansa pitävä, ei nytkään tahtonut rikkoa lupaustansa. Hän otti kun ottikin vastaan tarjotun paikan. Eikä hän koskaan tarvinnut katua sitä, sillä kruununvouti kohteli häntä mitä lempeimmällä tavalla, ja R:kin puolestaan täytti huolellisesti velvollisuutensa. Tässä paikassa hän kumminkaan ei ollut kuin muutamia vuosia, sillä hän halusi oppia jotakin käsityötä, jonka halun hän ilmoitti isännällensä. Tämä suostuikin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hän ei hakisi paikkaa kaupungissa, jossa hän pelkäsi nuorukaisen hyvät tavat turmeltuvan, vaan hankki hänelle paikan erään räätälin luona Iitissä, jossa hän silloin asui.

Oltuansa muutamia vuosia räätälin opissa, meni hän avioliittoon suutarintyttären Eva Exellin kanssa, ja muutti koti-pitäjäänsä Kiteelle. Täällä tutustui häneen ruukin-isäntä Niilo Ludvig Arppe, mielistyi häneen ja antoi hänelle ensin ala-masinistin paikan höyryvenheessänsä Ilmarisessa. Myöhemmin oli hän ruukin hoitajana Ilojan ruukilla ja viimeksi työnjohtajana Möhköllä, jossa hän kuoli v. 1875, 74 vuoden iässä, uskollisesti palveltuaan isäntäänsä 43 vuotta.

Pääpiirteet R. luonteessa olivat jumalanpelko ja rehellisyys. Hänen mielilauseitansa olivatkin: "rehellisyys maan perii", "totuus ei pala tulessakaan."

Ilomantsin pitäjässä, jossa hän eli enemmän osan ikäänsä, olikin hän rehellisyydestänsä yleisesti tunnettu, ja monta tapausta hänen elämästänsä kerrotaan, jotka valaisevat hänen luonnettansa. Näistä mainitsemme muutamia.

Kerran työntarkastuksella ollessansa, souti hän kumppaninsa kanssa järmelle vieraalla veneellä, jossa oli rikkaantunut airo. R. huomasi tämän vasta sitte, kun he palasivat rantaan, ja sanoi toverillensa: "olemme särkeneet airon, tässä on rahaa, vie isännälle." Toveri koetti vakuuttaa häntä, että airo oli jo rikki heidän rannasta lähteissänsä, vaan vastaväitteet eivät auttaneet, kun R. ei sitä ollut omin silmin nähnyt.

Puutteenalaisilta ei hän koskaan ostanut tavaraa halvalla hinnalla, vaan maksoi aina moninkertaisesti sanoen: "tarvitsevan täytyy hengen hädässä myydä vaikka mistä hinnasta, vaan julmasti ja jumalattomasti menettelee se, joka ostaa." Työmatkoillansa ei hän talvellakaan käyttänyt hevosta, kuin ani harvoin, vaan hiihti mieluummin suksilla. Tämä tulikin yleiseksi sanan-parreksi: ei tarvitse enemmän hevosta kuin ukko Rouvinen.

Käytöksessään oli hän aina alhainen, nautinnoissaan itsensä kieltävä. Ei koko pitkässä iässänsä maistanut tilkkaakaan viinaa eikä väkemiä juomia, ei polttanut tupakkaa, ei juonut edes kahviakaan. Tee oli ainoa ylellisyys-ravinto, jota hän nautti, ja harvoin sitäkin.

Lapsillensa, joita hänellä oli 8, oli hän hellä isä, ja koetti hankkia heille parempaa kasvatusta, sen mukaan kuin varansa ja tilaisuus siihen aitaan sallivat. Kernaasti uhrasi hän roponsa yleisiin harrastuksiin. Hänen rakkain kirjansa oli raamattu, jonka hän luki läpi 24 kertaa. Sitä paitsi löytyi hänellä iso kirjasto senaikuista suomalaista kirjallisuutta. Työmiehensä häntä suuresti kunnioittivat; tämän todistaa eräs lause, jonka joku heistä oli lausunut R:n kuoltua :"Johan kaatui sekin pää, ei jäänyt semmoista ukkoa korvan kuuluvalle."

Tämä kaikki miehestä, joka ei ollut käynyt päivääkään koulussa.