Oletukset ja 1800-luvun tuomiokirjojen monipuolinen anti

Toimittaessani kevyesti viime viikon ajan julkaistua elinkautisvangin elämäkertaa tuli mieleen hyödyntää Kansallisarkiston Sisältöhakua. Tuppurainen ei ole tavallisin sukunimi ja elämäkerrasta sekä vankilistoista näkyi, missä oikeutta oli käyty, joten rajauksilla tuloslistaa saisi lyhennettyä.

Tärkeintä oli löytää metsänhaaskauskeissi, joka tarkentaisi Petter Tuppuraisen muuton Muhokselta Tyrnävälle. Mutta mikään yritykseni ei tuottanut yhtään Tuppuraista Oulun tuomiokunnan renovoiduista tuomiokirjoista. Mikä tuntui hieman omituiselta, kun Petterin isäkin oli oikeuden kanssa tekemisissä ja paikkakunnalla oli muitakin Tuppuraisia. 

Olin olettanut, että Sisältöhakuun oli syötetty samat/kaikki tekstit Tuomiokirjahausta. Vasta kun pysähdyin asiaa ajattelemaan muodostin ymmärryksen, että Tuomiokirjahaku perustuu Transcribuksella toteutettuun konelukuun ja Sisältöhaku Kansallisarkiston omaan ratkaisuun. Ja, kas, kun kokeilin Tuomiokirjahakua, Tuppuraisia alkoi löytymään Oulun tuomiokunnasta. Koska Astiassa ei enää/nyt näy koneluettua tekstiä, en päässyt tarkistamaan oliko Tuppurainen luettu Sisältöhakuun jotenkin järjestelmällisesti väärin vai oliko Oulun tuomiokunnan kirjat jääneet käsittelemättä Sisältöhakuun.

Tuomiokirjahaku tuotti niin paljon tuloksia, etten blogijulkaisua varten käynyt niitä kaikkia läpi. Katseeni kuitenkin kiinnittyi lukutulokseen "sysselsatt tillredande af mågis ka medel för att genom deras användande återställa Inhyseskarlen Johan Tuppurainen". Maagisten keinojen hakeminen 1800-luvun tuomiokirjoista ei ole käynyt mielessä, mutta ainakin tässä tapauksessa ne olivat mukana, joten mielenkiinnosta ja harjoitukseksi hain alkuperäisen tekstin esille. 

Kyseessä oli surullinen tapaus. Itsellisnainen Kaisa Andersdotter Väänänen oli Oulunjoen joen rannalla yrittänyt jotain taikakeinoja palauttaakseen Johan Tuppuraisen mielenterveyden. Väänänen oli kuitenkin joutunut veden varaan ja hukkunut.  Mukana oli ruumiinavauspöytäkirjansa kesäkuulta 1859.(*)

(*) Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:59 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. Muhoksen syyskäräjät 21.9.1859- §98, s. 166- 

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Kohti Siperiaa

Kun Petter Tuppurainen toukokuussa 1866 tuomittiin toista kertaa varkaudesta hän sai ensimmäistä kertaa varsinaisen vankeustuomion. Kahden vuoden työvankeutensa alkoi Turun Kakolassa kesäkuun alussa.(*) Omaelämäkertansa ei mainitse vapautumista Turusta ja hyppää monen vankilan ohi virkkeellä "v. 1870 vietiin minä Luostan linnaan ja pääsin sieltä vapaaksi samana vuonna ja vietiin sieltä Liminkaan". Petter tuli Hämeen kruununvankilasta Luostaan 24.2.1870. Sieltä hänet vapautettiin 7.6.1870, mutta kuvernöörin passituksella lähetettiin 11.6.1870 Turun linnanvankilaan, jonne hän saapui 26. päivä, mutta vapautettiin niin, ettei häntä kirjattu heinäkuun vankilistaan.(**)

Petterin kirkonkirjat olivat vuoteen 1872 Tyrnävällä (***), mutta hän ei omaelämäkerrassaan käytä kappeliseurakunnan nimeä, vaan syksyllä 1870 hän oli jälleen "Limingassa".

 Taas menin pastorin tykö ja tein siellä ahkerasti työtä. Ja hän olisi kauvemminkin pitänyt minun; mutta taas tuli Oulun markkinat, joilta en saanut olluksi pois. Pastori kyllä kielsi, peljäten että taas rupeisin elämään entiseen tapaani, mutta sain vihdoin rouvalta luvan ja lähdin kohta paikalla. 

Näillä markkinoilla varastin minä monta sataa markkaa, jotka hupasti kuluivat. Kotiin tulleena nuhteli pastori minua pahasta elämästä, josta hän oli saanut kuulla. Työ ei tahtonut enää käydä, semmenkin kuin taas Raahen markkinat olivat tulossa, joille minä lupaa pyytämättä lähdin. Näillä markkinoilla minä varastin hyvinkin monelta mieheltä tavaraa. Rohkenin kuitenkin palata takasin pappilaan. 

Täällä pastori kohta kysymään, kussa olin kulkenut, johon ylpiästi vastasin käyneeni Raahen markkinoilla. Siitä tuli pitkä kanssapuhe ja millaista se oli, arvaa lukia, kuin herännyt pappi ja paatunut pahantekiä joutuvat kanssapuheisiin. Minä tulin niin pahalle tuulelle, etten mennyt iltasellekkaan, vaikka käytiin monta kertaa käskemässä ja olisin jo samana iltana lähtenyt pois, jollei olisi ollut niin myöhäinen. 

Seuraavana aamuna lähdin pois ja tulin Ouluun ja aloin taas kulkea pahoissa paikoissa ja elin niin ilkiästi kuin suinki saattaa, ja kuin rahat loppuivat niin myin vaatteeni ja kuin liikavaattet loppuivat, niin vaihetin pitovaatteeni mitä kehnoimpiin ryysyihin. Usein ei ollut ruuastakaan tietoa. Varastamista ei myöskään ollut; sillä siihen aikaan ei kulkenut maalaisia kaupungissa. Viimein päätin varastaa eräältä rikkaaksi hoetulta kauppamieheltä ja teinkin sen, mutta saaliiksi sain paljasta vaskirahaa vähäsen. Riihiladossa sitte eroitin eriksensä, mitä oli käypää rahaa ja vanhanaikaiset myin pois summa kaupalla. 

Sitte kävin Iissä ja Oulujoella varastelemassa. Näillä rosvoreisulla varastin yhdestä talosta kaksi reppuryssän laukkua ja olisin kolmannenkin ottanut, mutta en voinut kantaa. Varastamat tavarani myin Oulussa. 

Niin lähdin Kajaanin markkinoille joulukuussa. Täällä jouduin sellaisen miehen pariin, jolla oli väärää paperirahaa. Näitä autin panemaan kaupaksi ehdolla, että saisin puolet saaliista. Tämä kaupan teko menestyi hyvin. Sitte mentiin tekemään enemmän väärää rahaa ja niitä lähdettiin kaupitsemaan Iisalmen markkinoille. Sitte menin kyytihevoisella toisen rosvon kanssa Jyväskylän markkinoille, mutta tulin täällä kiinni väärän rahan kaupitsemisesta. 

Tästä sain tuomioni kahdeksi vuodeksi Kakolaan ja 28 vuorokaudeksi vedelle ja leivälle. Näin vietiin miestä Turkuun, mutta pääsin Euran vanginvartialta karkuun. Ensiksi varastin vaatteita ja kuljin sitte monta vuorokautta tietämätäni missä. Eräs vaimo, jonka tapasin, sanoi että olin Nousiaisissa. Päätin nyt mennä Turkuun ja tulinkin ja myin juutalaiselle varastaman tavarani. 

Turusta lähdin Tampereelle. Yöt kuljin ja varastin pitkin tietä, päivät makasin metsässä. Tampereelle tultuani oli minulla tavaraa niin paljon kuin kantaa voin. Nämät myytyäni huvittelin itseni. Sitte lähdin Tampereelta kuljeskelemaan varastellen pitkin tietä milloin jalkasin, milloin varastetulla hevoisella, milloin kyydillä isävainajani maahanpaniaisiin Lappajärvelle. 

Näin tulin Laukkaan pitäjään, kussa minulla oli morsian. Hyvästi olin täällä vastaanotettu ja oleskelin siellä, kunnes tuli lähtö Jyväskylän markkinoille. Täällä minä taas pantiin kiinni hevoisen varkaudesta v. 1872. Sieltä minä lähetettiin Vaasan linnaan odottamaan tuomiotani. Se tulikin saman vuoden kesäkuussa. Ja nyt lähetettiin minä elinkautiseen vankeuteen Kuopion linnaan ja läksiäisiksi annettiin minulle 40 paria raippavitsoja linnan portilla. Keisariin panin anomuskirjan päästäkseni Sipiriaan, jonka sain v. 1877 ja pääsin lähtemään kesäkuun alussa samana vuonna.

Alpo Juntusen luettelossa Karkotetut suomalaiset Siperiassa autonomian aikana Petteristä on tiedot:

Tuppurainen Pekka Juha Tyrnävä Sen. oik.os. 1877 Da 100; Tuomittu Turun rangaistusvank.; VSV 1877/164 (570, 240); Tehnyt anomuksen päästä siirtolaiseksi Sip. ja sen. suostui, H:ki 5.3.1877; Mvs esitti asian keisarille, joka hyväksyi sen 8/20.4.1877.

(*) KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto - Eoa:205 Kruununvankilain vankiluettelot, II 1.4.-30.6.1866. Förteckning öfver de å Krono Spinnhuset i Åbo hållne häktade personer under loppet af April månad År 1866

(**) KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:249 Kruununvankilain vankiluettelot, 1.5.-30.6.1870, Kuopio Läns Arbetskompani juni 1870; KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto - Eoa:249 Kruununvankilain vankiluettelot, 1.5.-30.6.1870. Åbo kronohäkte juni 1870

(***) Kuopion lääninvankilan seurakunnan arkisto. Elinkautisvankien rippikirjat, I Aa:2, 1869-1877, 47

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Lisää rikoksia

Petter Tuppuraisen elämäkertaa keskikesästä 1864 alkaen:

Matkalla Kemistä Iihin rupesin varastamaan. Ensityökseni varastin eräältä vaimolta, joka palasi Oulusta, neljättä kymmentä ruplaa rahaa, lankapuntin, kahvia ja sokuria y. m. Nämät minä sitte myin tutuille ihmisille, joita minä tunsin sellaisia, jotka ostavat varastettua tavaraa, vaikka mitä; mutta halvan hinnan sain kumminkin minä aina, semminkin vaatteista, joita ei olisi ensinkään kannattanut varastaa ja tehdä ihmisille suurta vahinkoa vain niille hyväksi, jotka niitä ostivat, jollei täytymys olisi siihen pakottanut, kun ei aina saanut tarpeeksi rahaa. 

Koko tämän suven kuljeskelin minä Kemin, Iin ja Simon pitäjässä aivan kuin paholainen varastellen ja siirryin sitte Oulun jokivarrelle varastellen kärryiltä ja veneistä voipyttyjä, eväslaukkuja, konttia, matkavakkoja y. m., ja hautasin ne maahan tuttavan puutteesta, jolla ne olisin myynyt. 

Mutta näin kuljeskella ihan yksin metsissä tuli minulle ikäväksi ja menin sentähden Oulun kaupunkiin ja oleskelin siellä porttoin parissa muutamia päiviä varsin hauskasti niin kauvan kuin rahaa kesti. Uutta rahaa hankkimaan lähdin toisen kumppanin kanssa Liminkaan, siihen taloon, jossa ennen olin palvellut. Tavaraa saimme kaksi tynnyrin säkkiä, vaan ei rahaa. Varastettu tavara myytiin Oulussa, kussa on kyllä sellaisia, jotka ostavat varastettua tavaraa. Tästä varkaudesta pantiin minä epäluulon alaisena kiinni syyskuun 7 päivä. Tästä varkaudesta pääsin kuitenkin vapaaksi, kuin ei ollut selviä todistajia. 

Sitte lähetettiin minä Liminkaan ja määrättiin hakemaan itselleni palveluspaikka 30 vuorokauden kuluella. Nyt menin pappilaan kussa ennen olia palvellut tiedustelemaan, jos olisi vielä jäljellä siellä karkuun lähteissäni jättämiäni vaatteita. Mutta ei minua otettu vastaan lempiästi, niin lähdin sieltä mitään kysymätä tieheni. Pakkanen ahdisteli minua suvivaatteissa aivan ankarasti, eikä minulla ollut rahaakaan muuta kuin 3 markkaa. Minä turvausin sisareeni samassa kylässä ja sain häneltä lainaksi pienen turkin. 

Sinne tänne miettien; miten elää, miten olla, pidin parhaimpana neuvonani mennä Kajaanin markkinoille. Sinne meninkin ohi oman äitini kodon, poikkeemata häntä tervehtimään, kuin olin niin huonoissa vaatteissa ja ilman rahaa. Ahkeruuteni markkinoilla tuli hyvin palkituksi. Kuin nämät markkinat loppuivat oli minulla rahaa 300 ruplaa ja 30 ruplaa maksava hevoinen, ja sillä kuorma tavaraa, jota lähdin viemään Oulun markkinoille. Ouluun tultuani ostin kohta ensimäiseksi työkseni uljaan miespuvun. Sitte rupesin myymään Kajaanista tuomia varojani ja Oulun jokivarrelle hautaamiani. Viimiseksi myin hevoiseni. 

Nyt rupesin taas juomaan ja huoraamaan. Oulussa varastin toisen kumppanin kanssa toista sataa ruplaa. Sieltä läksin taas Liminkaan ja tulin jälleen pappilaan, kussa minä nyt otettiin vastaan paremmin, kuin edellisellä erällä, ehkä hyväin vaatetteni tähden. Mutta pastori oli hyvin murheellinen minun tähteni ja koetti neuvoa minua oikialle tielle, jolta minä olin kauvas eksynyt; mutta nämät hyvät neuvot menivät ihan hukkaan. Täältä lähdin Ouluun ja asuin siellä erään porton tykönä, kussa elettiin juuri kuin olisi jokapäivä ollut viimeinen. Sitte kuin rahat rupesivat vähenemään, niin rupesin kauppamiesten tuvissa varastamaan matkamiehiltä rahoja ja mitä hyvänsä sain. 

Näin kului aika helmikuun 16 päivään asti, jolloin minä pantiin kiinni irtolaisuudesta ja tuomittiin Hämeenlinnan oijenushuoneesen kuudeksi kuukautta. Sinne tulinkin huhtikuussa ja kävin siellä rippikoulua ja laskettiin sitte Herran ehtoolliselle. 

Täältä karkasin kuitenkin tammikuussa v. 1866 erään toisen kumppanin kanssa. Sitte varastimme Vanajalla, Hauhossa, Kangasalla ja muuallakin ja menimme myymään tavaroita Tampereelle, mutta jouduimme taas kiinni ja lähetettiin Hämeenlinnaan, kussa miehet olivat hyvin tutut ja pidettiin korjussa. 

Ojennuslaitoksen listaus vahvistaa elämäkerran tiedot ja tarkentaa karkauksen ajankohdaksi 4.1.1866. Petter saatiin kiinni Messukylässä jo kymmenen päivää myöhemmin ja hänet vietiin kruununvankilaan tutkintavankeuteen.(*) Toukokuussa kihlakunnanoikeudet tuomitsivat hänet varkauksistaan 40 raippapariin ja kahden vuoden työvankeuteen.(**)  Eli elämäkerran sanoin

Taaskin saimme kumpikin toisesta murtovarkaudesta 40 paria raippavitsijoja ja Kakolan rangaistushuoneeseen me määrättiin kahdeksi vuodeksi.

(*) Kansallisarkisto. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:203 Kruununvankilain vankiluettelot, I 1.1.-31.3.1866. Januari månads Förteckning öfver de vid Arbets och Korrektionsinrättningen å Koronobergs slott i Tavastehuslän insatte personer År 1866; Kansallisarkisto. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:202 Kruununvankilain vankiluettelot, I 1.1.-31.3.1866. Fånga Lista ifrån Tavastehus Slotts Häkte för Januari månad, år 1866, Fånga Lista ifrån Tavastehus Slotts Häkte för Januari månad, år 1866, Fånga Lista ifrån Tavastehus Slotts Häkte för Mars månad år 1866

(**) Kansallisarkisto. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:204 Kruununvankilain vankiluettelot, II 1.4.-30.6.1866. Fånga Lista ifrån Tavastehus Slotts Häkte för Maj månad år 1866

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Karkumatkoilla

Karatessaan lain kättä Petter Tuppurainen ei hankkinut väärennettyä papintodistusta...

Tein itseni rohkeeksi ja menin provastilta Abrahami Mäkelän nimeen pyytämään työkirja Tornioon. Se onnistikin, sillä mahdotonta oli provastin tuntea kaikkia pitäjän nuorukaisia. Tämä mies oli kotoperää samasta pitäjästä kuin minäkin ja oli palvellut Oulussa muutamia vuosia ja oli nyt itsellisenä. 

Kirjan kanssa menin Kemiin, ja olin talven eräässä talossa kortteeria ja kävin sieltä Tornion, ylä Tornion ja Raahen markkinoilla. Ketään ei hyödytä kertoella kaikkia ilketöitäni, joita tein joko yksin taikka muitten kanssa. Keväällä rupesin taas suvitrengiksi ala Torniossa. Tämä olikin minulle varsin mukava paikka; sillä talo oli lähellä kaupunkia, kunne joka pyhä ilta pääsin menemään ja kussa minä aina olin siellä, missä ilkeintä elämää pidettiin. Rahasta ei ollut puutetta ja suvi kului sentähden hauskasti ja hupaasti. 

Mutta syksyllä tapasin miehen, jolta olin varastanut arkun pappilaan muuttaissa. Tämä vaati minulta sovintoja, joita annoinkin hänelle. Mutta nyt rupesin pelkäämään, että hän antaisi minun ilmei nimeni väärentämisestä ja karussa olemisestani. Minä varastin sentähden hyvin rohkiasti ja lähdin Ruotsin puolella, siellä viettääkseni talvea. 

Mutta veljeni ajoi minua takaa, saavutti minun, toi takasin ja kutsui sen isännän, jolta vaatteita oli varastettu, katsomaan, jos minun hallussani olevat vaatteet olivat hänen. Nyt minä tunnustin kaikki, lupasin tuoda kaikki takasin ja rukoilin, että hän päästäisi minun irralle. Hän olisikin päästänyt, mutta ei veljeni sallinut, vaan toi vallesmannin, joka pani minun rautoihin ja lähetti Oulun linnaan. 

Täällä nyt olin muitten pahantekiäin parissa, joista opein enemmän pahuutta. Nämät luulivat, että tämä oli ensimmäinen tekemäni varkaus, josta heti kohta jouduin kiinni, ja koettivat neuvoa, kuinka minun vasta tulisi olla viisaampi. Huono viisaus, jossa eivät itsekkään olleet tarpeeksi viisaita; sillä eipä heidänkään viisautensa voinut estää heitä kiinni tulemasta. Lyhyet ovat ainakin vääryyden ja petoksen jäljet. Murheessa ja surussa ensi alussa ollessani lohduttivat he minua kaikilla ilkeyden keinolla ja vääryyden innolla. Minua ei ensimmältä huvittanut kuulla, kuin nämät kehuivat pahoja töitänsä ja neuvottelivat, kuinka ne edeskäsin saataisin hyvin luonistumaan; mutta ennen kuin talvi oli kulunut puoliväliin rohvastuin minäkin jo kehumaan pahuuttani, ja alinomaisena keskustelemisena oli mistä ja kuinka, irti päästyä, helpoimmin saataisin rahaa ja tavaraa. Maaliskuussa v. 1864 sain tuomioni ja se oli 40 paria raippavitsoja ensimäisestä murtovarkaudesta, ja väärästä papinkirjasta menetin kunniani.

Vankilistojen mukaan Petter Tuppurainen oli saapunut Oulun kruununvankilaan 25.11.1863. Puolisen vuotta aiemmin sinne oli tullut Muhoksesta varkaudesta syytetty Johan Tuppurainen, jonka täytyy olla Petterin isä, jonka rippikirjan mukaan hovioikeus tuomitsi 6.3.1864 varkaudesta 24 pariin raippoja ja kirkkorangaistukseen.(*)

Petter sai samaisessa maaliskuussa kihlakunnan oikeuden tuomion, joka vaati sakkoa, 40 paria raipaniskuja, kirkonrangaistusta ja kunnianmenetystä. Tuomio alistettiin hovioikeudelle, joka vahvisti sen sellaisenaan ja Petter lähti vankilasta kesäkuun alussa Ala-Tornioon rangaistavaksi (**) 

Rangaistukseni kärsittyä rupesin suvitrengiksi samalle isännälle, jota edellisenäkin suvena olin palvellut. Mutta eipä työnteko enää ollut niin mieluista, kuin ennen. Kyllä oli aikomuksenani tehdä työtä, mutta samalla joutui mieleeni, että näin suvella kelpaisi paremmin elää rosvona, kuin työmiehenä. Heinäkuun 10 päivä lähdinkin karkuun, mutta tätä vapauttani en saanut kauvan nauttia, sillä nimismies pani minun kiinni jo saman kuun 15 p. ja lähetti minun Kuvernööriin. Kemin vanginvartialta pääsin kuitenkin karkuun. 

(*) KA. Muhos IAa:20 Rippikirja, Tilattomat, Leh-Ö 1861-1879, 1014; KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:187 Kruununvankilain vankiluettelot, I 1.1.-31.3.1864 1864-1864. Oulun kruununvankila maaliskuu 1864 

(**) KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto - Eoa:189 Kruununvankilain vankiluettelot, II 1.4.-30.6.1864 1864-1864. Oulun kruununvankila huhtikuu 1864, toukokuu 1864, kesäkuu 1864

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Tyrnävällä

Edellisen osan lopulla Petter Tuppurainen muutti marraskuussa 1860 Tyrnävän Ängeslevän kylään.

Uudessa palveluspaikassani voitin pian ahkeruuteni tähden isäntäväen luottamuksen ja hyvän maineen. Isäntäni kiitteli minua kaikille ahkeruudesta ja ryyppäämättömyydestä, jota täällä palkollisissa pidettiin hyvänä asiana. 

Täällä jouduin myös seurakunnan pastorin tuttavaksi, joka useasti vaati minua tulemaan rippikouluun, jota en vielä ollut käynyt, vaikka olin 18 vuoden vanha. Mutta hän salli minun jättämään se asia toiseen aikaan, kuin selitin, etten käsittänyt sen asian sisällepitoa, niinkuin tulisi käsittää. 

Tätä isäntää palvelin minä kaksi vuotta ja tämä aika on elämässäni ollut minulle iloisin ja hauskin aika. Talossa, näethän, oli paljo nuoria palkollisia ja kaikki suruttomia. Täällä oli myös useita oluen rouvareita, mitä ei pidetty vikanakaan, vaikka niissä istui tukulta miehiä, nuoria ja vanhoja, naineita ja naimattomia, talollisia ja palkollisia kaiket pyhä illat ja arkipäivinäkin, olletikkin jos ei ollut kiire työn aika! Pastori kyllä usein torui ja nuhteli näitä rouvein pitäjiä ja niissä istujia, mutta kansa ylehensä piti semmoisen nuhtelemisen vääränä ja samaa mieltä olin minäkin. 

Näissä rouveissa tallustin minä ahkeraan ja kulutin niissä rahani, niin etten tahtonut enää vaatteissa pysyä. Nyt rupesi saatana oikein kiusaten kiusaamalla yllyttämään miuua poistamaan tämä haitallinen puutteni varkauden kautta. Mitähän sinun tarvitsee puutetta kärsiä, ota mitä tarvitset, mistä vain saanet, kuiskutti hän yhtäpäätä. [...]

Toisena palvelukseni vuonna tämän isännän tykönä olin keväällä vaadittu menemään rippikouluun.; Mutta se oli minusta kovin vastahakoista ja heitinkin käynnin kesken sanoen itseni kipeäksi.

Vuoden 1862 (?) lopussa Petter Tuppurainen otti pestin Oulusta. Työpaikka ei ollut kuitenkaan paras mahdollinen, joten veljensä hänelle järjestämä palveluspaikka Ala-Torniossa houkutteli. Kun hän pyysi Tyrnävän pappilassa muuttokirjaa Ala-Tornioon, ryhtyi pappi pyytämään häntä palvelukseensa todella hyvällä palkalla ja antoi viisi ruplaa, joilla Petter voisi kuitata Oulusta saamansa pestuurahan. 

Ruplat kuluivat muuhun ja kun olisi pitänyt astua oululaisen herran palvelukseen Petter valehteli tulleensa halvauksen tähden työhön kykenemättömäksi ja lupasi maksaa pestuurahan takaisin viimeistään seuraavien markkinoiden ajan. Palattuaan Tyrnävään hän sai edellisestä paikastaan palkan ja vietti palkollisten vapaaviikkoa krouvissa alkoholin ja kortinpeluun parissa

Tästä elämästäni oli viety sanoma pastorillekkin, joka usein tuli samaan rouviin tiedustelemaan, josko minä siellä olisin. Mutta minä, nähtyäni hänen tulevan, pistäysin piilon ja hänen kysymykseensä minun olemisestani siellä antoi rouvari kieltävän vastauksen. 

Tultuani uuteen palveluspaikkaani selitin pastorille, joka minua kyseli oloistani, olleeni äitini tykönä joutoviikon. Täällä minä nyt koetin vankita itseäni, en käynyt kylässä pyhä iltoina enkä yölläkään ja voitin tällä uskollisella käytökselläni hyvän luottamuksen sekä pastorilta, että rouvaltakin, joka ei ensin tahtonut uskoa, mitä minä olin sanonut joutoviikon oloistani. 

Tuhlaamisesta olivat rahat kuluneet niin ettei minulla ollut kelvollisia vaatteita ja pidin häpiänä palvella pappilassa niin huonoissa vaatteissa, mutta sitä en pitänyt häpiänä, saatikka syntinä, että yöllä satuloitsin pappilan hevoisen ja ajoin Temmekseen, kusta eräästä talosta varastin hyvät turkit ja rupesin niitä pitämään niin kuin omiani ainakin. 

Mutta kuinkas kävi? Minä lähdin Oulun markkinoille, varastettu turkki ylläni ja siellä tapasi minun turkin omistaja ja sen tekiä ja nyt vedettiin minä piukkaan. Minä lupasin kuitenkin maksaa sen ja pääsin myös niin, mutta en tohtinut enää palata takasin. Minä otin talon rahat mukaani, panin piikan tulemaan kotio ja lähdin itse karkuun.

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Ensimmäiset palveluspaikat Muhoksessa

Toisin kuin Muhoksen rippikirjat Petter Tuppuraisen omaelämäkerta kertoo palveluspaikoistaan.

Viidentoista vuoden vanhana menin vierasta palvelemaan. Tämä ensimäinen palvelusaikani kesti vuoden 1858 toukokuusta marraskuuhun asti eräässä talossa, josta sain palkkaa 8 ruplaa ja hyvän maineen; sillä minä olin ahkera tekemään työtä ja avullisen saamakas. Mutta ei tässä talossa muusta lukua pidetty, kuin vaan siitä, että saatiin työtä. 

Ei minua moitittu siitä, vaikka minä rupesin juoksemaan öisin kylässä ja kulutin kalliit pyhä- ja Herransapattipäiväin illat kaikissa pahoissa kokouspaikoissa, joihin kylän koko nuoriso, pojat ja naiset tulivat pitämään leikkiä ja huvituksia. Toiset huvittivat itsensä tanssilla, toiset pallia lyömisellä, toiset ja niiden joukossa vanhempiakin miehiä korttipelillä. Näitten pariin minäkin antausin ja olinkin viisastunut oikein oivalliseksi korttipelariksi ja voitinkin enimmiten aina. Mutta nämät helposti saadut rahat kuluivat yhtä helposti. voittorahoilla ostiskelin juustoja, pannukakkuja, marjoja y. m., ja ne oli aina syötävät yhdessä niitten naisten kanssa, joitten tykönä öisin ahjustin käydä. Mutta näistä ei minua maanantaiaamuna kotiotultuani ensinkään nuhdeltu, oltiinpa iloisiakin, kuin saivat kuulla että olin voittanut jonkun kymmenen kopekkaa.

Seuraavaksi Petter sai täyden pestin 15 ruplan palkalla "paremmassa väkitalossa" ja pestautui vuoden 1859 lopussa toiseen paikkaan. Oikeusjutusta, jossa Petteriä syytettiin metsänhaaskauksesta ja hän itse väitti ottaneensa puuta isäntänsä metsästä käy ilmi, että isäntänsä vuoden 1860 alussa oli Abraham Keränen(*). Vuoden lopulla hän sai paikan Tyrnävän (Limingan kappeliseurakunta)  puolelta, jonne isoveljensä oli ottanut muuttokirjan maaliskuussa 1860.

Täältä otettuani pestin ja kotiin palattuani jouduin riitaan isäntäni kanssa, jota riitaa ja rähinää sitte kesti aina pyhiin miehiin saakka. Mutta talosta lähteissäni varastin minä palkollisten tavaraa, niiden seassa muutamia silkkihuivia, myydäkseni ne ryssille, jotka täällä kävivät kauppaa.

Tyrnävältä käsin hän kävi

... Muhoksessa keräjiä metsän varkaudesta. Keräjiin kokousi paljon nuorta väkeä. Siellä ne joivat ja tanssivat ja minulla oli hyvä tilaisuus kouria miesten taskuja, joista mina sain toisista enemmän, toisista vähemmän rahaa. Mutta asiani päättyi v. 1860, jolloin sain ensimäisen sakon metsänvarkaudesta, jota en pitänyt ensinkään häpiänä; sillä täällä on ihan yleisenä tapana hakata toisten metsiä. Kovin vaarallista on kuitenkin pitää syntiä, pientäkin, halpana ja mitättömänä, sillä mitättömänä pidetty synti on aina uusi porras, jota astutaan syvemmälle synnin kuljuun

Vuosiluku on väärä, sillä Petter sai sakkotuomionsa vasta Muhoksen syyskäräjillä syyskuussa 1861, jolloin hän asui Tyrnävän Ängeslevän kylässä.(**) 

(*) Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:60 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, Talvikäräjät 1860-1860, sivu 962 (§293); Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:61 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, Syyskäräjät 1860-1860, sivu 441 (§91)

(**) Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:62 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1861-1861, sivu 740 (§151), 792; 

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Ensimmäinen varkaus

Ensimmäisen varsinaisen varkautensa Petter Tuppurainen teki omaeläkertansa mukaan 13-vuotiaana.

Sitten tapahtui v. 1856, että minä palasin toisen minua vanhemman pojan kanssa tanssipaikasta toisesta kylästä ja menimme hänen kehoituksestansa tien varrella olevan varallisen torpan aittaan, jonka avain oli suulla, ja varastimme sieltä rahaa 33 ruplaa. Niistä sain osakseni 16 rupl. 50 kop. ja olin nyt hyvin rikas, pelasin korttia ja ostin kaikellaisia makuisia. 

Mutta rehelliset ihmiset nähtyänsä minulla rahaa, päättivät, että minä varmaan varastaisin äitiltä ja sanovaitkin sen hänelle. Tämän tähden rupesi äitini kovittamaan minua, mutta minä pääsin vapaaksi valheen avulla: sanoin löytäneeni rahakukkoron, jossa oli rahaa 80 kopekkaa ja myyneeni kukkaron 20 kopekkaan ja antaneeni ostajalle, jolla ei ollut pientä rahaa, 80 kopekkaa takasin ruplan rahasta, jollainen oli minulla nähty. 

Mutta en vieläkään päässyyt rauhaan. Muutaman kuukauden kuluttua huomasi ennen mainitun torpan väki, että heiltä oli varastettu rahaa, ja kuin hekin olivat saaneet kuulla, että minä olin vaihettanut ruplan rahan, niin tulin taas uudestansa lujalle kuin kysyttiin, kelle olin myynyt rahakukkaron ja oliko kukaan muu sen nähnyt. Tähän vastasin, etten tuntenut sitä miestä, joka osti kukkaron minulta ja että se toinen poika, minun kumppanini varkaudessa, oli siinä paikalla, jossa minä kukkaron myin. Näin olimme puhuneet asian yhteen kohta sen jälkeen, kuin äitini oli ensikerran minua kovittanut. Poika, kysyttynä, todisti minun puheeni. 

Mutta vielä kerran jouduin minä pulaan näistä rahoista. Äitini meni toiseen kylään kutomaan ja minä jäin omiin valtoini ja pääsin juoksemaan oikein mieltäni myöden, tapasin myös tuttavan pojan, jolle sanoin, että minulla oli rahaa ja hänen kysymykseensä, mistä olin ne saanut, sanoin ne toisen pojan kanssa varastaneeni ennen mainitusta torpasta. Taaskin vaihetin ruplan ja annoin siitä puolen toverilleni varoituksella, ettei hän ilmoittaisi asiaa kellenkään. Mutta hänpä menikin sanomaan sen torpan väelle. 

Nyt alkoi taas uusi leikki: tultiin minulta kysymään ja torpan muori lupasi minulle juuston, jos tunnustaisin ja minä tunnustinkin. Myös toisen pojan täytyi tunnustaa. Tähän nyt loppui koko kohina, juuri kuin ei olisikkaan tapahtunut koko asia. 

Mutta tilani oli nyt varsin surkuteltava: omatuntoni oli nyt herännyt ja soimasi minua ja vaikutti sen, että minä rupesin häpeemään kaikkia, jotka tämän asian tiesivät. Ja ollessani toisten poikain ja tyttöin parissa olin aina rauhaton peljäten, koska rupeisivat soimaamaan minua ilkityöstäni. Ja vaikka milloin tuli puheeksi joku varkaus, niin pidin sen minua kohtaan puhutuksi. Ja samallaista vaivaa luulen kaikkein pahantekiäin tuntevan itsissänsä.