Venähtänyt piipahdus Pommerissa

SLS:n syksyn seminaarisarja jäi ensikäynnin  jälkeen väliin, enkä ole kaivellut verkkosivuiltaan tallenteitakaan. Eilen hätkähdin huomaamaan, että viimeisellä kerralla puhutaan Pommerista, ja lähdin tänään paikan päälle, vaikka otsikossa oli uhkaavasti sana og eikä och. Esityksen jälkeen muita kuulijoita haastattelemalla selvisi, että Jens E. Olesen oli yrittänyt puhua skandinaaviskaa, mutta innostuessaan livennyt tanskaan. En ollut ainoa, jolla oli ymmärrysvaikeuksia.

Muta onneksi oli kuvia, joissa tekstit ruotsiksi. Minua kun pystyi hätkähdyttämään jopa kartalla postireiteistä, jotka kulkivat meren yli Pommeriin siinä missä Suomeenkin. Ja saivat etäisyyden näyttämään paljon pienemmältä. (On siis jäänyt lukematta Postimuseon verkkojulkaisu Postin talot ja tilat. Postitalot Pohjolassa ennen ja nyt, jossa Stralsundin postitoimisto vuodelta 1720 mainitaan. Karttaa kuvitukseksi hakiessani avatuksi tuli myös julkaisu Connecting the Baltic Area. The Swedish Postal System in the Seventeenth Century, jossa onkin mielenkiintoisen näköisiä artikkeleita. Mutta takaisin Pommeriin.)

Jos ymmärsin oikein, niin Olesen selitti ruotsalaisten tehneen verotusta varten alueen ensimmäiset tarkat kartat (Matrikelkarten) - samaa sarjaa kuin Suomessa maakirjakartat. (Saatavilla digitoituina!) He veivät alueelle oman lakisysteeminsä. Mutta eivät "vapauttaneet" maaseudun väkeä, mikä houkutteli Ruotsin aatelia alueelle. Ja Greifswaldin yliopisto, jossa Olesen itse työskentelee, oli tietenkin 1700-luvulla kaiken sivistyksen lähde. Mutta oliko se saksalaista vai  ruotsalaista sivistystä? Jos saksalaisuutta oli ennen Saksan yhdistymistä...

Raja-alueen historiankirjoitus tuli teemana esiin vasta loppupuolella ja siitä oli vaikeinta saada tolkkua. Omien tutkimustulostensa sijaan Olesen näytti kaaviota Andreas Önnerforsin väitöskirjasta Svenska Pommern : kulturmöten och identifikation 1720–1815 ja oli osin eri mieltä.

Sukututkimukseni kannalta tuskin menetin ymmärtämättömyydessäni mitään oleellista. Olesen muuten totesi sekä esityksensä aluksi että lopuksi saavansa yhteydenottoja ruotsalaisilta (ja suomalaisilta?) sukututkijoilta. Onkohan pystynyt auttamaan?

Mutta, mutta. Minulle osoittautui kuitenkin antoisaksi tai ainakin aikaakuluttavaksi epäonnistunut yritys löytää tähän kirjoitukseen jotenkin liittyvää kuvaa. Tarkistaessani Hohenthalien sukuhistoriaan liittyvää tilan nimeä, jotta olisi voinut hakea sen Matrikelkartenin yllä linkitetyltä sivustolta, avasin Genos-artikkelin. Jossa on maininta sanomalehtijutusta, jonka olin unohtanut. Ja joka tavallaan kuuluisi työn alla olevaan kirjaan. Googlauksella Stralsundische Zeitung löytyi digitoituna vuodesta 1772, mikä ei auta kun kaipasin vuotta 1762. Ei senkään jälkeen kun eräästä bibliografiasta löytyy rinnakkaisnimi Auszug der Neuesten weltbegebenheiten. Mutta kun kiinnittää huomiota sivuston nimeen Mecklenburg-Vorpommern. Digitale Bibliothek  herää ajatus mahdollisesta muusta hyödyllisestä sisällöstä. Ainakin jos osaisi saksaa...

Monipuolinen muistelma

Onneksi huomasin kirjaston uutuuslistalta Marjaliisa Dieckmanin uutuuden Kirja ja lettupannu . lastenkirjailija muistelee (2015). Ilmeisesti se ei ole ollut muilla uutuuslistoilla eikä kirjamessuilla esillä. Tuotteliaan kirjailijan muistelmia kun ei ole kustantanut iso tekijä.

Ulkonäöllisesti omakustanteen oloinen kirja on tekstinsä puolesta ammattilaisen työtä ja sisällöltään monipuolinen. On sotavuosien lapsuutta Loimaan Mellilässä, koulunkäyntiä Loimaan yhteiskoulussa, opiskelua Turun yliopistossa. Dieckman opetti ammatikseen 32 vuotta ja tämän ohella teki radioproduktioita, näytelmiä ja kirjoja sekä kasvatti lapsensa. Vyörytys on uskomaton ja vastoinkäymiset ohitetaan melko pienellä huomiolla. Jää kyllä käsitys, että Dieckmannille olisi kelvannut suurempikin menestys ja julkisuus.

Itseäni kiinnostavasta historiallisten näytelmien ja romaanien kirjoittamisesta  muistelmissa ei ole suuremmin kuvausta. (Viime vuosina olen kirjoistaan lukenut Satujen kuningas. Sakari Topeliuksen tarina, Luostarin Piritta. Nuortenromaani vuoden 1462 Naantalista ja Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina.) Aihevalinta on lähtenyt omasta kiinnostuksesta ja saanut vahvistusta ensimmäisen aviomiehen arkeologiammatista.

Dieckmann sivuaa monia mielenkiintoisia teemoja ja ajankohtaisesti tarjoaa myös väläyksen digitaalisten ihmistieteiden alkuvaiheisiin Suomen Turussa.

Yliopisto on hankkinut ensimmäisen tietokoneensa tai ainakin sellaisen edeltäjän. Se on Hollerith-merkkinen reikäkorttikone, jota kansa käy ihmettelemässä ihan Åbo Akademista saakka. "Min man profesor Säochså", sanoo eräs hieno rouva, joka avustaa miehensä tutkimustyötä samansorttisesti kuin minä Paavo Siron tutkimusta. Kirjoitan korteille sanoja Marja-Liisa Vartion kirjasta Se on sitten kevät. Kun asetan ne koneeseen, ne mennä vilistävät huikeata vauhtia ja järjestyvät pinoihin sen mukaan kuinka tohtori on koneen ohjelmoinut. (s 38) 

Taksoitusluetteloista hajatietoja

Olin Hohenthal-kirjaan kerännyt tiedot kotkalaisen pankkineidon äyrimääristä sanomalehdissä julkaistuista kunnallisveroluetteloista ja huolettomasti kutsunut niitä palkaksi tekstissäni. Tänään innostuin hakemaan pidempää sarjaa oululaiselle opettajalle, mutta kesken työn tajusin, etten oikeastaan tiedä mistä luvuista on kyse. Yksittäisen vuoden kohdalla voi listasta (kai?) saada vertailevaa tietoa muihin sillä oleviin. Mutta onko kyse pelkästään tulosta vai muustakin?

Kunnallisasetusten yms. teksti olisi asiallinen lähde ja kommentointia siitä on varmasti sanomalehdissä. Mutta ei sitä pyhäpäivänä kaikkea viitsi.

Verohallinnon julkaisu 381.09 Verotuksen historiaa Suomessa (pdf) kertoo lyhyesti

Toinen merkittävä uudistus verotuksessa autonomian ajalla oli kokonaistulon käsitteeseen ja veronmaksukykyyn perustuvan tuloverotuksen käyttöönotto. Toisin sanoen: mitä suuremmat tulot, sitä suuremmat verot. Tämä toteutui 1860-luvulla säädetyssä suostuntaverossa ja 1880-luvulla säädetyssä kunnallisverossa. 

Omassa blogitekstissäni vuodelta 2008

Rahatoimiston arkistoluetteloon oli kopioitu Helsingin Sanomissa 11.2.1958 julkaistu Helli Suomisen artikkeli Kuinka helsinkiläisiä verotettiin 50 vuotta sitten. Siitä selvisi, että verotus aloitettiin vuonna 1873 annetun asetuksen perusteella. Veroa maksettiin 1) kiinteistötuloista 2) liike- ja ammattituloista sekä 3) palkasta, eläkkeestä yms. tulosta.

Tulojen ilmoittamisvelvollisuutta ei ollut! Taksoituslautakunta määräsi äyrit harkintansa ja eri tavoin hankkimiensa tietojen pohjalta. Mielenkiintoinen duuni Helsingin kokoisessa kaupungissa, jossa henkikirjoitettiin vuonna 1905 93 626 asukasta ja taksoitettiin 14 789.

Toisinpäin kuin nykyään, sai 1900-luvun alussa tuloista vähentää ne velan korot, joissa EI ollut kiinnityksenä maaomaisuutta (Työväen kalenteri no 2/1909 ja kirjaa tekiessä luetut tekstit).

Velikulta 8/1897:

Matti Meikäläinen 22/1897:

Aiemmin lainaamani Juhani Ahon tarina kuvannee maaseutua osuvasti. Google Booksista näkyy Olli Korjuksen kirjasta Kuusi kuolemantuomittua rivit, joilla todettiin

"Erityistä ärtymystä herätti järjestelmän läpinäkymättömyys, veroilmoituksia ei tehty, vaan verotus perustui taksoituslautakunnan arvioon kunkin tuloista. [...] työläisten palkkatiedot menivät palkkakonttorista suoraan taksoituslautakunnalle, talollisilta riitti oma ilmoitus."  

Lakimies IV/1904 opastaa, että

"Kukaan ei lain mukaan ole velvollinen taksoituslautakunnalle ilmoittamaan tulojansa, eikä kukaan tee ainakaan laillisesti väärin maksaessaan hänelle laillisessa järjestyksessä määrätyn veron, joko tämä vero sitte vastaa hänen todellisia tulojansa tahi ei. Se joka on tullut verotetuksi liian vähän on aivan samaten kuin se jolle on määrätty liian korkea vero oikeutettu vaan ei velvollinen valittamaan siitä." 

Johtopäätöksenä edellänäkyvästä voinee pitää sitä, että tarkimpia veroluvut ovat palkansaajille, joiden palkat olivat yleisesti tunnettuja (esim. opettajat ja virkamiehet) tai erikseen ilmoitettuja. Sanomalehtien luvut ovat kai useimmiten verotuksen kohteena olevat tulot (vähennyksineen), mutta toisinaan veron määrä tai muu laskettu luku.  

Lukemisia kansalle: osat 140-149

Lukemisia kansalle...

140. Kotieläimet ja kotitarwekaswut. Mukailema 1861

Tämä yllätti. Kyse ei ollut 1800-luvun Suomen kotieläimistä vaan kotieläimien historiasta maailmanlaajuisesti. Kuvan kanssa mukana myös "kameli ja dromedari".

141. Carlsson, W[ilhelm]: Kutsumus pahoille ja hywille. Saarna. Toinen painos. 1866
142. Kaksi nais kuningasta: Englannin Elisabeth ja Skotlannin Maria Stuart. Kappale ihmiskunnan historiasta.. 1861
143. A[hlqvist], F[r].: Muutamia waroitus ja lohdutus sanoja merimiehille. Mukailemalla kirjoittanut F. A. 1861
144. Kertomuksia. 1861
145. Pikkuinen kertomus seitsemästä uni-kekosta. Suomentanut V. F-s. Toinen painos. 1865
146. Neljä huwittawaa ja sukkelaa juttua. Suomentanut V. F-s. 1861

Jutut ovat ulkomailta ja sieltä on ehkä saatu niiden kuvituskin. Kuvitusta on mukana myös Wilhelm Carlssonin historiaesityksissä.

147. Carlsson Wilh[elm]: P. Raamatun muinais-tietoja Palestinasta. IV. 1861
148. Carlsson Wilh[elm]: P. Raamatun muinais-tietoja Palestinasta. V. 1861
149. Carlsson Wilh[elm]: P. Raamatun muinais-tietoja Palestinasta. VI. 1861

Ajatus Raamatusta lähteenä heprealaisten vaatetukseen yms. arkitodellisuuteen on viehättävä. Mahtoiko olla Carlssonin oma?

Riian ruotsalais-suomalaisesta seurakunnasta

Joku hauistani ruotsalaisten digitoimissa sanomalehdissä toi eteeni sanomalehden Posttidningar päiväyksellä 28.2.1805. Siihen oli lueteltu (samaan tapaan kuin monessa suomalaisessa 1800-luvun sanomalehdessä) kirkkoherrojen nimityksiä.

"Pastorn vid Finska och Swenska Församlingen i Riga" - vuonna 1805? Ruotsihan oli menettänyt Latvian alueen Venäjälle jo Uudenkaupungin rauhassa 1721!

Lehdessä Sverigekontakt 1/2013 on Patrik Göranssonin juttu Svenskt kyrkoliv i Riga från Gustav II Adolf till ”Konung Oscar”, joka selostaa peruslinjat. Seurakunnan perusti Kustaa II Adolf syyskuussa 1621 ja hänen mahtikäskyllään sen käyttöön annettiin vuonna 1226 valmistunut Pyhän Jaakobin kirkko.

Tämän ajan kirkkoherroja Johannes Gezelius (ilmeisesti melko nimellisesti) vuodesta 1661, Jeremias Gregorii Raumstadius vuodesta 1662 vuoteen 1672. Viimeinen (?) Ruotsin kauden kirkkoherra oli Olof Fontin, joka mainitaan virassa tyttärensä häiden aikaan 1707.

Göranssonin mukaan Uudenkaupungin rauhan jälkeen seurakunta joutui luopumaan kirkostaan ja ruotsalainen (ruotsinkielinen) seurakunta yhdistettiin suomenkieliseen. Matthias Akiander mainitsee kirjassaan Bidrag till kännedom om Evangelisk-lutherska församlingarne i Ingermanlands stift (s. 111-112) että vuonna 1728 "svenska församlingen i Riga hos consistorium i Stockholm anhållit om en prest för svenska och finska församlingen derstädes" ja ehdokasta, joka ei osannut suomea ei voitu valita.

Seurakunnan kirkkoherroja olivat ainakin Johan Forsman 1726-1754 ja Karl Hodeen 1759-1760

Kun alun lehtileikkeessä esiintynyt Johan Ytter tuli Riian ruotsalais-suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi vuonna 1777 havaitsi hän (Göranssonin mukaan), että seurakunnassa ei enää ollut suomea puhuvia, vaan siihen oli liittynyt virolaisia. Ruotsinkielisten osuus väheni niin, että viimeinen ruotsinkielinen jumalanpalvelus pidettiin vuonna 1814. Saman vuoden alussa kuoli kirkkoherrana isänsä jälkeen toiminut Johan Adolf Ytter.

Suomenkielisestä väestöstä 1700-luvun alkupuolen Riiassa joku jotain kirjoittanut? Seurakunnan kirjat jossain arkistossa? Yhdet esivanhempanihan menivät Riiassa naimisiin... Painettuna on julkaistu Das Kirchenbuch der St. Jakobskirche in Riga, 1582-1621, jonka loppuvuosi sopii edellä kuvattuun. MAP-kirkon mikrofilmeillä on Evangelische Kirche Sankt Jakobi Riga Kirchenbuch, 1668-1938, joka voisi sisältää suomalaisiakin?

Kävin katsomassa Kristiinaa

Pressikuva via Wolfe Realeasing

Kävin katsomassa Tyttökuninkaan Helsingin toisessa yleisönäytöksessä. Harvemmin tulee mentyä ensimmäisenä päivänä katsomaan mitään leffaa. Varsinkaan suomalaista.

En sanoisi hyväksi. Mutta oli parempi kuin odotin ja paljon parempi kuin huono.

Juoni oli rautalangasta, joten todennäköisesti kaukana totuudesta. Katolisen kirkon vetovoima jäi edelleen mysteeriksi.

Musiikki oli toisinaan ylidramaattinen tai sentimentaalinen ja ärsytti.

Turun tuomiokirkon ulkokuvilla ei ollut mitään tekemistä 1600-luvun (ja Tukholman?!) kanssa. Taidehistorioitsijat arvioikoon miten hyvin kevyesti kalustettu mutta hyvin kalkittu Turun linna onnistui tehtävässään. Sen tiedän varmasti, että päähenkilön hiustyyli tulee myöhemmin ajoittamaan leffan tekoaikaansa, aivan kuten kaikissa muissakin historiallisissa elokuvissa.

Tukholman keikari

Gunnar Suolahti lainaa artikkelissaan Vähän entisajan keikareista (Aika 17/1907) ruotsalaisen Dalinin (todennäköisesti Olof Dalin) kuvausta 1730-luvun alun tyhjäntoimittajasta:

Minä olen omin silmin nähnyt miten nuori eläin sitä eläinlajia nousee vuoteeltaan (joka on laitettu niinkuin tavallisen ihmisen vuode) kello 9 tai 10 aamupäivällä, juo herkullisen aamukahvinsa - toisinaan se kumminkin menee kahvilaan kun se on pukeutunut - laittautuu komeaksi parin peilin edessä kello kahteentoista, menee sitten kahdella jalalla ihan niinkuin ihminen ritarihuoneen torille (ajatteles, että se niin hyvin saattaa tietää määrätyn tuntinsa!) ja seisoo siellä töllistellen sekä silmäyksiä heitellen kello yhteen.

Niin, ellet naura minulle lukijani, niin kerron sinulle, että se myöskin keskustelee torilla, ainakin se puhuu koko joukon niinkuin sanoja ja lauseita, vaikka ilman yhtenäisyyttä. Siinä suhteessa se kumminkin eroaa ihmisestä, että se syö ja juo enemmän kuin se tarvitsee. ---

Kello kolme, puoli neljä tahi neljä juo se (päivällisen jälkeen) kahvia taikka jotakin muuta ja kuleskelee sitten miten paraiten voi, esim. vaunuissa, vierailuilla j.n.e. kunnes seisahtuu kello kuuden tienoilla pelipöydän eteen ja siinä se käyttäytyy niin vikkelästi, että melkein voisi vannoa sen olevan ihmisen, mutta kun näkee miten erinomaisesti se tanssii, ymmärtää ettei mikään ihminen sillä tavalla voi tanssia. Se syö illallisensa kello 11 tahi kello 12 ja menee makuulle kello 1 alkaaksensa taas samaa elämää.

Paheksuva sävy todennäköisesti liioittelee hieman, mutta paljonko? Aikansa ylhäisön nuorisokulttuuria pääkaupungissamme?

Ritarihuoneen tori ei ole minulle käsitteenä tuttu, mutta ehkä kyseessä yllä Elias Martinin akvarellissa (RAÄ, Flickr Commons) näkyvä alue.