Meitä oli kolme nuorta, naimatonta miestä, joita ei rakkauden jumalattaren ollut onnistunut saada verkkoonsa. Vapaita olimme kuin taivaan linnut, ja sen vuoksi omistimmekin kaiken liikenevän aikamme tieteellisiin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Viime aikoina oli muinaisuuden tutkimus yhä enemmän alkanut vetää huomiotamme puoleensa. Entisten aikojen elämä ja muistot lumosivat meitä vastustamattomalla voimalla. Meillä oli kullakin jo yhtä ja toista näkyvää tulosta harrastuksestamme. Niinpä oli minulla vanha Ruotsin aikuinen raha, toisella kumppaneistani ruostunut hevosenkengänpuolikas, jonka tekotapaa hän kiitti erittäin originelliksi, kolmas oli muutaman kuvatöherryksen onnellinen omistaja, josta kuvasta hän oli valmis vannomaan sielunsa autuuden kautta, että se oli alkuperäinen Rembrandtin maalaus. Huomatkaa: alkuperäinen!
Olimme jo kauan suunnitelleet tutkimusretkeä, joka käsittäisi pitäjämme kaikki kiinteät muinaisjäännökset. Niitä piti olla paljon, sillä kansa kertoi, että aina Helsingistä asti oli herroja käynyt niitä tutkimassa.
Mutta ennenkuin pyydän arv. lukijaa seuraamaan retkellemme, pyydän saada esitellä retken toimeenpanijat: herrat Käryläinen ja Kaveri sekä allekirjoittanut. Oppaaksemme oli lupautunut talon renkipoika, Santtu nimeltään. Hän kantoi eväitä ja muita tarvittavia kapineita.
Kysymykseemme, olisiko seudulla mitään kiviröykkiöitä, vastasi poika, että hän kyllä näyttäisi meille niitä miten paljo hyvänsä haluaisimme. N. s. hiidenkiukaita tahdoimme ensiksi tutkia.
Eipä aikaakaan kun oppaamme osotti tien varrella kivikkopellon pientarella olevaa suurta kivikasaa, jonka kimppuun me heti hyökkäsimme muinaistieteellisen innostuksemme koko voimalla. Ennen pitkää olimme penkoneet koko kiviröykkiön pohjia myöten, mutta kiviaseita, luita, hiiliä tai muita pakanuuden ajan jätteitä ei vielä ilmennyt. Onneksi tuli tietä pitkin vanha ukko, jonka asiantuntemukseen päätimme vedota.
— Kuulkaas ukko, sanoi Käryläinen tieteellisellä vakavuudella, voitteko sanoa, jos tämä ja muut pakahuuden aikuiset kivirauniot jo ovat tutkitut?
— Mitäs heissä tutkimista olisi, sanoi äijä kuivasti. Tavallisia kiviähän ne ovat. Ei niissä kultaa mahda olla.
— Eipä tietenkään, ehätti Kaveri, mutta muinaistieteelliselle tutkimukselle ne ovat kultaa kalliimmat.
— Minun puolestani saattaa siirtää vaikka koko kasan siitä museoon, sanoi ukko nauraen.
— Tiedättekö, sanoin minäkin vuorooni, miten ja milloin nämä kivet ovat tähän tulleet?
— Sen kai minä tiedän. Viime suvena, kun minä tämän pellon raivasin, kokosin kaikki kivet yhteen läjään, sillä eihän ne pellossa ole muuksi kuin vastukseksi.
Tutkimusretkikunta jatkoi matkaansa. Hiiden kiukaista ei sen koommin puhuttu halaistua sanaa.
Hugo Simbergin lapset Tom ja Uhra nauravat ihan muulle kuin kertomuksen tutkimusretkikunnalle. Hugo Simbergin valokuva "HS Familjeliv 1917 287" rajauksellani. Kansallisgalleria
