Kuka muistaa vielä tapaus Lauri Lepolaa?
Elämäntapahistorioitsijoista vuosi sitten hermostunut Marko Tikkakin
esiintyy jo julkisuudessa kutsumassa ketä tahansa tekemään "aikamatkaa menneisyyteen" ja nauttimaan "arkiston lumosta" eli on ilmeisesti onnellisesti/tietoisesti unohtanut harrastajahistorioitsijoiden kammottavuuden.
En kuitenkaan ole ainoa vanhojen asioiden muistaja. Pasi Heikura aloitti nimittäin Aristoteleen kantapään jakson
Miesmuisti – mannaminne – Menschengedenken kertaamalla tapaus Lepolaa. Tapausta tuntemattomalle saattoi jäädä mielikuva, että ongelmana oli muistiaineiston käyttö, kun oman käsitykseni mukaan kyse oli olemattomasta lähdekritiikistä.
Heikuran haastateltavana ohjelmassa oli Markku Kuisma. Hän popularisoi menneisyyden esittämistä näin:
Ehkä hyvä avata sillä laillakin tätä historia termiä että se mitä me tehdään yliopistossa ja koulutetut historiantutkijat on vaan yksi historian esittämisen muoto. Sitten on todellakin tämä miesmuisti, muistitieto, perimätieto. Sitten on elokuvat, kaunokirjallisuus, taide, rakennukset. Raivattu pelto on historian esittämistä. Se kertoo historiasta, siitä että on ollut joku yhteisö ja ihmiset, jotka ovat raivanneet tämmöisen kulttuurimaiseman. Historia on vähän vaikea sana sikäli että sillä on niin monta merkitystä. Se on historia, joka on tapahtunut, se esitetään tapahtuneesta, sitten se on yksi yliopistollinen oppiaine ja, en käytä sanaa tiede, mutta tutkimuksen suuntaus, joka tutkii menneisyyttä.
Jätetään siis yliopistoon heidän hommansa ja tehdään kouluttamattomina sitä muuta. Tikan purkauksesta huolimatta omatoimiseen hutkimukseen tosiaan
kannustettiin peruskoulussa jo omana ala-astevuosinani ja päätellen Jenni Kurosen graduotsikosta
Oppilaat paikallishistoriantutkijoina.Yläkoulun ja lukion oppilaat tutkivina oppilaina Joensuun asutustoimintaa koskevassa aineistolähtöisessä opetuskokeilussa jotain vastaavaa touhutaan edelleen.
Koulun lisäksi partiossakin! Toivottavasti
historiantutkija-taitomerkin suorittajat eivät erehdy kutsumaan itseänsä historiantutkijoiksi... Suoritusvaatimukset vaikuttavat kyllä huomattavasti asiallisemmilta kuin
Hikipedian väite "Mestarimerkki luovutetaan, kun kokelas on saanut jonkun aivopestyä jonkun ymmärtämään, että suomalaiset olivat todistetusti Euroopan ensimmäisiä asukkaita." Historiantutkimusta Hikipedia ei ole vielä määritellytkään.
Tietokirjojen suhdetta akateemiseen tutkimukseen (joka oli osa Tikan purkauksen alkusysäystä) kommentoi
blogissaan Tiina Raevaara varsin yksiselitteisesti
Kansantajuiset tietokirjat - ja niiden joukossa varsinkin sellaiset,
joissa henkilöt kommentoivat oman alansa ulkopuolisia asioita -
sulkeutuvat itsestäänselvästi varsinaisen akateemisen keskustelun
ulkopuolelle.
Historiaa käsittelevän tietokirjan kirjoittaja ei siis ole välttämättä historiantutkija, mutta onko hän edes kirjailija? Jessica Parland-von Essen käsitteli blogissaan
kirjailijanmääritystä päätyen laadun merkitykseen. Laatuhan on tunnetusti helppo ja yksiselitteinen määriteltäväksi. Vanhaan hyvään aikaanhan
Historiallisen seuran jäseniksi valittiin vain sellaisia, "jotka julkaisemillansa teoksilla ovat todistaneet kykynsä tieteelliseen tutkimukseen Suomen historiassa".
Vertasin
täällä vuonna 2010 ITE-taiteen määrittelyä harrastaja/ammattilais-rajaan. Luulin olleeni fiksu ja omaperäinen, mutta näköjään maailmallakin on keksitty sama
viimeistään vuonna 2008: Outsider art ... outsider history.
More people than ever are self-publishing books these days, a trend I address in an essay
in this Sunday’s Book Review. Such books are often a mixed bag, poor in
quality and rich in kookiness. But sometimes they’re the product of
serious scholarship.
Benjamin Filene artikkelissaan
Passionate Histories: “Outsider” History-Makers and What They Teach Us. (The Public Historian. Vol. 34, No. 1 (Winter 2012), pp. 11-33) esittelee joukon näin:
People working outside museums and universities, without professional training, and often without funding, are approaching history in ways that fire the enthusiasm of thousands. They are genealogists, heritage tourism developers, re-enactors, collectors, interviewers, bloggers, scrapbookers, and artists. Unmoored by institutional expectations, they are what we might call “outsider history-makers.” They respect the past, but unbound by professional affiliation or, often, training, they can break the rules about disciplinary rigor, form, and footnotes. For them, the past is not remote and dead but a comfortable companion. Freed from scholarly and professional conventions, they create passionate histories and revel in the past as a living, sustaining resource.
Kuullostaa paljon kauniimmalta ja hedelmällisemmältä kuin Tikan elämäntapahistorioitsijat. Ja huikaisevan vapaalta.
Kuvana Allen Tuckerin maalaus
The Orange Book. Phillips Collection/Google Art Project/
Wikimedia
